Ennen kuin R.E.M. ilmoittaa comeback-kiertueestaan, niin hieman omakohtaista muisteloa aiheesta. Ensimmäinen kohtaaminen bändin kanssa tapahtui jossain 80-luvun puolivälin tienoilla, erinomaisen Document(87) albumin tienoilla. The One I Love, Finest Worksong ja (It’s the end of the world)As We Know It olivat jonkin sortin hittejäkin. Document oli hyvä käyntikortti yhtyeen tuotantoon, tummasävyinen ja laadukas albumi.
Ensimmäinen omistamani Rem-albumi oli bändin toka: Reckoning(84), mikään järisyttävä kuuntelukokemus albumi ei ollut ja eikä ole vieläkään, pikku ”kantrihitti” (Don’t go back the)Rockville piristi muuten biisillisesti vielä aika hapuilevaa albumia. Aika pian hommasin myös oikeasti huonon kolmosalbumin Fables of Reconstruction(85), josta vastikään julkaistiin jokin juhlaversio tupla-albumina, miksi ihmeessä? Sillä tämä levy ei ole sen arvoinen, kyseessä on vaisu ja biisimateriaaliltaan varsin kehno albumi, selkeästi välityö. Seuraava platta Life’s Rich Pageant(86) oli askel parempaan suuntaan ja em. Document(87) teki bändistä merkittävän.
Turkulaisen Kane Recordsin ollessa vielä iskussa, tilasin sieltä postimyynnin kautta Rem:n seuraavan albumin Green(88). Levy on läpeensä arvostettu, jopa siinä määrin, että itse hyljeksin plattaa ihan viime vuosiin asti. Onnekseni annoin albumille uuden mahdollisuuden, sillä hyvä levyhän tämäkin loppujen lopuksi on. Pop Song 89, Orange Crush ja Turn You Inside-Out ovat väkeviä biisejä.
Meni muutama vielä muutama vuosi, niin tämä mandoliinihitti soi joka paikassa, jopa armeijan harmaissakin, metsäleirin päätöspäivänä supliikki-veikkona tunnetuksi tullut Vänrikki-kokelas joraili biisiä kenttäradion tahdissa, tämä on kuva menneisyydestäni joka on palanut ikuisiksi ajoiksi verkkokalvoilleni, aargh. Elettiin vuoden 1991 kevättä, paikkana loppuleiri Sodankylässä ja biisinä tietenkin Losing My Religion. Biisi löytyi Remin lopulliselta läpimurtolevyltä Out of Time(91). Tässä levyn toinen monsterihitti:
Juuri tuolloin 90-luvun alussa R.E.M. kasvoi yhdessä yössä elämää suuremmaksi bändiksi. Myös bändin luomisvire sai uutta potkua, menestysplatan jälkeen ei lähdettykään kiertueelle vaan alettiin työstään seuraavaa albumia, bändin magnum opusta: Automatic for the Peoplea(92). Ostin levyn aikoinani Oulun Anttilasta 119 markalla. Levy oli ensimmäisiä ns. hyvin soundaavia cd-levyjä, jokin tärkeä teknologinen edistysaskel otettiin juuri ysärin alussa, vasta silloin cd-levyt alkoivat kuulostaan hyvältä. 80-luvun ceedeiden äänenlaatuhan oli surkeaa kuraa, kolkkoa ja hengetöntä, vaikka ihmiset uusivat levykokoelmaansa juuri tuolloin kalliilla rahalla ja vaihtoivat vinyyliklassikkonsa näihin surkeasti soiviin ”laserkiekkoihin”, häpeällistä toimintaa suorastaan.
Automatic for the People oli juuri sen bändin suurin ja uljain tuotos kansiaan myöten. Levy on tulvillaan vahvoja tummasävyisiä biisejä, tunnetuimpia niistä ovat tietenkin: Drive, Man on the Moon ja Everybody Hurts. Levyn onnistumiseen vaikutti myös ex - Zeppelin basisti John Paul Jonesin hienot jousisovitukset. Pidän edelleen levyä kaikkien aikojen rock-albumit Top10 listallani tai aivan sen tuntumassa.
Automaticin aikoihin viimeistään ihmeteltiin, että miksi bändi ei vieläkään lähtenyt kiertueelle? Samoihin aikoihin myös laulaja Michael Stipen Aids-epäilykset olivat voimakkaimmillaan, jopa sillä tasolla, että useissa lehtijulkaisussa Stipen Hiv-positiivisuutta pidettiin miltei varmana asiana.
Yleisö joutui kärvistelemään vielä yhden levyjulkaisun ajan, ennen kuin bändi lähti kiertueelle. Levy oli bändin outolintu, säröinen ja hurjahko rock-levy: Monster(94). Monet ihmiset pitävät erityisesti Monsterista bändin tuotannossa. Monster lienee jonkinlainen argumentti Grunge-aallolle. Biisit ovat pääasiallisesti vahvoja ja kitarat vauhkoilevat komeasti. What’s the Frequency Kenneth on monella tapaa täydellinen Rem-biisi(myös keikkojen aloituskappale), Strange Currencies verevä balladi, Star 69 ovela kaahaus ja Crush with the Eyeliner mainio säröbiisi. Jokaisella on omat suosikkinsa albumilta, minun suosikkini on loppupuolelta löytävä Let Me In, jonka bändi esitti akustisesti viimeisellä(?) Suomen - keikallaan Finnair-stadionilla vuonna 2008.
Monsterin jälkeen R.E.M. puristi oivan ja enimmäkseen kiertueensa välipäivinä tehdyn albumin: New Adventures in Hi-Fi(96). Vielä löytyi uusia luovia alueita, joita bändi valloitti, muun muassa E-Bow The Letter, How the West Was Won and Where It Got Us ja Leave pitivät luovaa tasoa yllä. Hifin jälkeen rumpali Bill Berry lopetti bänditouhut ja alkoi farmariksi. Bändistä tuli kolmijalkainen koira joka puristi vielä yhden erinomaisen albumin: Up(98). Albumi on hiukka aliarvostettu, melko raskassoutuinen, mutta rohkea ja kappalemateriaaliltaan vahva albumi. Daysleeper, Lotus ja At My Most Beautiful olivat levyn vahvimpia vetoja.
2000-luvulle tultaessa alkoi jo hieman väsymys painaan. Reveal(01) oli tavallaan hyvä ja laadukas albumi, mutta ehkä jotenkin väkisin kasaan pakerrettu. Imitation of Live ja I’ll Take The Rain edustivat levyn tunnetuinta antia. Seuraava platta Around The Sun(04) oli vielä vaikeampi tapaus, bändin kriisialbumi, joka oli jo tuolloin hajottaa bändin. Hyviä biisukoita löytyy tältä levyltä, kuten Leaving New York, The Outsiders, Final Straw, mutta punainen lanka alkoi olemaan muuten aikalailla hukassa, levystä ei oikein saanut otetta.
Kahdella viimeisimmällä albumilla R.E.M. selkeästi piristyi. Accelerate(08) on varsin kelpo suoritus ja Collapse Into Now(11) ei myöskään huono ole, ainoastaan pastissinomainen, hyvällä fiiliksellä tehtyjä ja äänitettyjä biisejä, mutta mitään sanottavaa ei oikein ole enää. Acceleraten Living Well Is The Best Revenge, Hollow Man ja mystinen Houston sekä Collapsen muutamat biisit pitivät vielä toivoa yllä.
Tavallaan oli varsin luonnollista että bändi päätti lopettaa uransa tänä syksynä, melkein odotettavaa. Uutinen kosketti minua harvinaisen vähän, mietin että miksi? Luulen, että yksi syy siihen on bändin kaiken sisäänsä imaiseva tiedostavuus, R.E.M. on ensimmäisiä isoja ”älykkö-rockbändejä”, jotka ovat olleet koko uransa ajan varsin tietoisia omasta arvostaan. R.E.M. on avannut itseään vähän joka helvetin musiikkilehdessä, on ymmärretty musiikkia täydellä asteikolla, on poseerattu rasvattuna joulu-hanuna musiikkilehtien kansissa, bändi ja varsinkin sen nokkahahmo laulaja Michael Stipe on tehnyt itsensä täysin näkyväksi, hyvin vähän on jäänyt kulissien taakse piiloon. R.E.M. on selittänyt itsensä puhki, kertonut, luonut, soittanut, analysoinut, täydellisesti ymmärtänyt omassa demokraattisessa oikeamielisyydessään. R.E.M. ei ole sillä tavalla rock-bändi, että sen selittämätöntä arvoa ihmeteltäisi vielä vuosikymmenien päästä, ehkäpä bändi on enemmänkin rokin ja popin kirjallisuutta, muotovalioita kulttuuriviitteitä matkan varrelta, arvostettuja ja yleistä humaania mielipidettä myötäileviä. Mutta nyt kun kuuntelen näitä keräämiäni erinomaisia videoita, en osaa muuta kuin antautua, musiikki ajaa kaiken ylitse, sittenkin...
Lauantainen rollariannos maistuu parhaiten kera aamukahvin ja maukkaan korvapuustin. Alkuun voi ottaa siivun 70-luvun nuhjuista kokoelmaa More Hot Rocks(Big hits &(72), kummastella levyn lievästi kosteuden vaurioittamia kansia, ihailla alkuperäisiä sisäpusseja ja pientä paperi-inserttiä: ”211 reasons why The Rolling Stones is the world’s greatest rock and roll band”, sekä hämmästellä erittäin laadukasta ns. kakkoshittien kimaraa The Last Time, Out of Time, We love you, Love in vain ym ym.
Vuodesta 1972 voi hypätä sevarin lopun varsinaisen ”jytky-albumiin”: Some Girls(78) ja sen kuivaan mutta ärhäkkään kellarisoundiin. Levy alkaa rollareiden ensimmäisellä isolla ”diskohitillä” Miss You, jatkuu reippaalla When the wip comes downilla, säröilee ja soulahtelee erinomaisella Temptations-coverilla Just my imagination, uuh!
Some Girls oli se albumi joka näytti bändin elinvoiman ja palautti uskottavuuden parin kehnomman albumin jälkeen, It’s Only Rock’n’ Rollin(74) ja Black and Bluen(76), jotka allekirjoittaneen mielestä ovat yhtälailla laadukkaita Stouns-plattoja. Some Girlsiä värittivät Jaggerin riitaisa avioero vaimostaan Biancasta ja Richardsin ns. Toronto-keissi, jossa Keef Pidätettiin huumeiden hallussapidosta. Itse albumilla bändillä oli selkeästi näytön paikka, draivia ja sopivaa aggressiota oli vähintäänkin hyvän albumin tarpeiksi.
Levytyssessiot Pathe Marconin studiolla Ranskassa tuottivat valtavan määrän valmiita ja puolivalmiita biisejä. Noin 30-40 biisiraakileen joukosta valittiin 10 kappalette ja saatiin aikaiseksi tämä timanttinen albumi. Rannalle jäi muun muassa jo valmiiksi tehty vauhdikas Stones-Ralli Claudine, joka oli tavallaan liian ajankohtainen, koska kertoi suoraan ja kaunistelematta ranskalaisesta näyttelijä – laulaja Claudine Longetista ja hänen vankilatuomiostaan.
Pathe Marconin levytyssessioista on julkaistu paljon eritasoisia(lähinnä siis heikkotasoisia) bootleg – albumeja. Nykyisin noita sessioiden ääninauhoja on kohtuullisen helppo löytää netistäkin. Viime päivien iloinen uutinen on tuloillaan oleva Some Girlsin Deluxe – versio, itse päähuuli Jagger on vahvistanut, että sessioiden ylijäämäbiisejä on viimeistelty ja tehty loppuun, samalla tavalla kuin toissa keväänä ilmestyneellä Exile On Main Streetin(72) bonuslevyllä, eli todellista herkkua on tiedossa. Julkaisuajankohta on vielä avoinna, epäilen että ensi menee ensi vuoden puolelle, vaikka hartaasti toivon että ehtisi jouluksi?
Palatakseni vielä albumin erinomaiseen biisikymmenikköön, on vielä mainittava ilkeän pureva Shattered, hupaisa kantriveto Girl With a Far away Eyes, bluessävyinen nimikappale sekä rollareiden ylivoimaisesti paras ”soul-kappale” Beast of Burden, jossa tiivistyy mielestäni rollarisoundin tientylainen laiska ja letkeä perusta, särmikäs ja hieman epävireinen kappale, joka saa nuoret ja vanhat soulpeput keinumaan.
Jos Lou Reedin musiikkia pitäisi kuvata yhdellä termillä, niin valintani olisi: särmikäs. Tämä lukuisien nykyrokkarien esikuva on pitänyt kohtuullista levynjulkaisutahtia yllä kautta vuosien. Lou Reedin tunnetuimmat työt ovat The Velvet Undergroundin esikoinen ja kaksi ensimmäistä sooloalbumia: Transformer(72) ja Berlin(73).
The Velvet Underground & Nico(67) banaanikansineen on rokin kiistattomia klassikoita kuten em. soolouran alkuvaiheen albumikaksikko. Kaikki tietävät keskeisimmät Velvet-biisit sekä ”soolohitit” Walk on The Wild Siden ja muun muassa Trainspotting – leffan esiin nostama Perfect Dayn, joku muistanee 80-luvun hienon New York(89) – albumin ja sen muotovalion katurocktsipaleen Dirty Blvd. Mutta mitä oikeasti tapahtui suurimman osan 70- ja 80- lukua? Reed oli pahassa päihdekoukussa…ja julkaisi miltei joka vuosi uuden albumin. Hassua.
Mitenkään ylistämättä Reedin huuruista elämäntapaa, täytyy ihmetellä kuinka valtavan nivaskan hienoja albumeja hän kerkesi julkaisemaan tuona huuruisena noin kymmenen vuoden periodina. Klassikko Berlinin jälkeen mainitaan vain alaviitteessä varsin rehvakka Sally Can’t Dance(74). Löysin levyn muutamalla eurolla noin vuosi sitten levymessuilta. Kill Your Sons, Ride Sally Ride ja nimibiisi Sally Can’t Dance paljastavat albumin laadukkuuden.
Seuraava albumi oli lähinnä pelkistä hälyäänistä muodostunut kokeellinen Metal Machine Music(75), joka aikoinaan lytättiin täysin kuuntelukelvottomaksi. Viime vuonna Reed kiersi Metal Machine Trion nimellä joka yhtälailla nosti Metal Machinen Musicin improvisoidun materiaalin arvostusta. Itse en ole nähnyt tai kuullut tuota albumia, mutta arvelisin että orinaalista vinyyliversiosta saanee pulittaa maltaita?
Tästä eteenpäin, aina vuoden 1986 Mistrialiin(86) asti Reed julkaisi albumin melkein joka vuosi. Perushyvät Reed - albumit: Coney Island Baby(75) ja Rock’n Roll Heart(76) ovat myös kulkeutunut levyhyllyyni viimeisen vuoden aikana, kuten väkevä The Blue Mask(82). Ilokseni olen todennut, että Reedin sumuisen kauden vinyylejä pyörii vielä varsin edukkain hinnoin levykauppojen laareissa. Näkisin, että juuri nyt on se viimeinen hetki pelastaa näitä Reedin 70- 80 – luvun hukattuja helmiä omaan levyhyllynsä, ennen kuin hinnat nousevat ratkaisevasti ylöspäin. Tämän ratkaisevan nostoliikkeen saattaa aiheuttaa tulevan syksyn albumiomituisuus: Metallican ja Lou Reedin yhteisalbumi: Lulu(11), jota Reed on haastattelussa kehumaan yhdeksi uransa parhaista lätyistä.
Reediä ei voi kehua miksikään kultakurkuksi, eikä musiikilliseksi virtuoosiksi. Se mikä soittotaidossa menetetään, voitetaan takaisin asenteessa ja tässä em. uskaliaassa rock – särmässä. En ollenkaan ihmettele miksi Kauko Röyhkä on nostanut Reedin nimen esille puhuessaan suurimmista musiikillisista vaikuttajistaan, sillä kyllä Kaketsu on imenyt Reed - vaikutteet aika hyvin omaan musaansa. Itselleni Reed on ollut vuosikausia hieman hankala pala, koska Transformerin, Berlinin ja Velvet – plättyjen laadukkaat itsestäänselvyydet veivät vuosikausiksi löytämisen ilon tästä hienosta ja laiskan holtittomasta katurokista. Vasta viime vuosina ja näiden tuntemattomien Reed – albumien kautta olen päässyt herran musiikkiin kunnolla kiinni.
Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.
Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?
Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.
Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.
Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?
Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.
Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?
Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.
Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.
Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?
Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.
Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.
Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.
Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.
Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.
Rokki luo tekijöilleen arveluttavaa itsetuntoa, pienet likaiset pojat pääsevät herisyttään nyrkkejään maailman vääryyksien takia. Suuriman uhon aikaan rokkareilla on ikää yleensä sellaiset 20 ja risat, ikä jolloin syntyy kestäviä rokkiklassikoita, albumeita joiden hienoutta ylistetään vuosi vuodelta enemmän. Näiden nuorten ja lain väärälle puolen kallellaan olevien likaisten poikien shlaagereita hoilataan jokaisissa firman bileissä ja pikkujouluissa, jopa nekin jotka ovat kasvaneet iskelmän ja humpan tahdissa. Missä mentiin metsään, missä vaiheessa rokista tuli ympäristöystävällistä joka jampan sielunruokaa?
The Clash on hyvä esimerkki tällaisten pienten(?) poikien rätväkkäästä punkkirock-bändistä, bändi jonka elinkaari oli tarpeeksi lyhyt ollakseen pilaamatta uran materiaalin hyvää keskiarvoa. Ei tarvitse edes tarkastaa lähteistä tajutakseen, että bändi piti sisällään sopivan itseriittoisia ja päihteisiin kallellaan olevia pikku paskiaisia, jotka vähät välittivät mistään säännöistä ja loivat suurella uskolla ja kokkelimäärällä 1980-luvun taitteen parasta rock-musaa.
I Fought the Law, White Riot, London Calling, Lost in a Supermarket, ah, näitä biisejä joita edelleen toivomme edelleen deejiiltä rokkiluolien hämärässä. The Clash jätti vahvan jäljen rokin historiankirjaan vuosien 1976–82 kohdalle. The Clashin kuuluisimpaan kokoonpanoon kuului laulaja- kitaristit Joe Strummer ja Mick Jones, sekä basisti Paul Simonon ja rumpali Topper Headon. Clash oli alusta asti kohtuullisen riitaisa bändi, pienet nyrkkitappelut Strummerin ja Jonesin välillä eivät olleet mitenkään harvinaisia kesken konsertin.
Bändin vahvin merkkipaalu on tietysti London Calling(79) tupla-albumi, joka on yksi kiistattomia rokin klassikoita millä tahansa mittarilla tarkasteltuna. Sen sijaan bändin hämmentävin teos on London Callingia seurannut Sandinista!(80) tripla-albumi. Levy jonka loppuun asti kuuntelusta on harvalla takeita, sekava keitos erilaisia musiikillisia tyylejä, rokkia, reggaeta, skata, dubbia, rappia, folkia, jazzia ym. Sandinistaa! edelsi bändin pyrkimys julkaista single jokaisena kuukauden päivänä vuonna 1980, vanhaan jamaicalaiseen tapaan, jolloin levy saattoi olla kaupassa jo viikon sisällä sen purkittamisesta. Mutta kun tämä projekti kariutui, päätti bändi kiusata levy-yhtiötään julkaisemalla joulumarkkinoille 36 biisiä sisältävän tripla-albumin normaalin albumin hinnalla. Jotta levy-yhtiö suostui moiseen täytyi bändin jäsenten luopua levymyynnistä tulevista rojalteista.
Ilmestyessään levy ei ollut mikään suuri menestys, paremminkin The Clashin uran vedenjakaja, albumi jonka jälkeen Strummerin ja Jonesin yhteistyö kesti enää seuraavan Compact Rock(82) albumin verran. Vuosikausiin en ole nähnyt kyseisen albumin vinyyliversiota juuri missään, kun taas vuosikymmen pari taaksepäin levy pysyi hankintalistani kärkipäässä, mutta tripla-albumin massiivisuus esti aina ostoaikeeni. Vuosien jälkeen ja täysin varoittamatta löysin levyn eilen Kangasalalaiselta kirpputorilta kymmenellä eurolla. Ostopäätöstä mietin enää sen sekunnin murto-osan. Kannestaan hieman kulunut, mutta levyiltään erinomaisessa kunnossa oleva tripla-albumi on ollut tehosoitossa eilisestä alkaen.
Jossain haastattelussa Mick Jones on hieman kieli poskessa todennut Sandinistan! soveltuvan erityisesti öljynporauslautan työntekijöille, jotka pääsevät harvemmin levykauppaan. Niin, levy on kieltämättä runsas ja moneen suuntaan kurkottava. Hyvin erilainen kuin London Calling, paljon enemmän reggae - ja jopa world music -vaikutteinen. Ehkä tämä erilaisuus pitää kuuntelun mielenkiintoa yllä, levy on vallan mainiota lauantain siivous- tai sunnuntain kahvinjuontimusaa, soundit ovat korvaa miellyttävät, mutta eivät liian steriilit tai särmättömät, sekä Joe Strummerilla , että Mick Jonesilla on molemmilla miellyttävän mökeltävä murresoundi äänessään, vaikka miehet laulaisivat puhelinluetteloa niin se kuulostaisi jollain likaisella tavalla rockuskottavalta.
Ei silti, levyltä löytyy useita mainioita ja mieleenpainuvia uuden aallon rock-tsipaleita, kuten The Magnificent Seven, Washington Bullets, The Call Up ja Charlie Don’t Surf. Osa biiseistä lohkaistiin sinkuiksikin, mutta mitään mainittavaa menestystä niistä ei tullut. Levyn voimakas reggae/dub-vaikutteisuus kieli selkeästi Mick Jonesin seuraavaa projektista, myös varsin pätevästä bändistä: Big Audio Dynamitesta.
Levystä on aikoinaan todettu, että siitä olisi saatu tiivistämällä erinomainen tupla-albumi, tai levyä voi merkittävyydessään verrata Miles Davisin Bitches Brew:n(70) kokeellisuudelle tai jopa levyn kuuntelua voi verrata James Joycen Odysseuksen lukemiseen; mielen täytyy päästä irti jotta taide-elämys mahdollistuu. Omaa kuuntelijan korvaa tyydyttää täysin avoinna oleva musiikillinen runsaudensarvi, joita nämä nuoret ja kapinalliset rokkarit ovat täydellisessä musiikillisessa itsevarmuudessaan luoneet. Tavallaan makoisa jatsivaikutteinen levy, mutta puhtaana rokkiplattana vähintään vaikeasti sulateltava.
Kyllä vaan, tätä itseriittoista levynkeräämistoimintaa on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo 25 vuoden ajan. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli Bruce Springsteenin Born To Run(75) ja toinen oli Hit News(86), eli musiikillinen paletti oli heti alusta alkaen melko laaja.
Vuonna 1986 ostin ehkä reilut 10 levyä, seuraavana vuonna jo 30-40 levyä ja tästä eteenpäin homma lähti jo käsistä, kunnes näinä päivinä olen havahtunut että tämä noin 2000 lp-levyn kokoelma on määrältään melkoisen sopiva. Toki hieman saa tulla vielä lisää, joskin toisesta päästä saa mennä myös ulos.
Levykauppoja, kirppareita, levymessuja ym. markettien alelaareja tonkiessani sormeni ovat koskettaneet ainakin ziljoonaa pahvista levynkantta jos pikkaisen liioitellaan. Keskittyneen hakutyön ohessa silmäni ovat noteeranneet tiettyjä levyjä jotka tasaisin väliajoin tulevat vastaan juuri siellä euron alelaarissa. Tässä laajassa valikoimassa on yllättävän paljon oikeasti hyviä levyjä, jotka ovat vaan jääneet pyörimään liki ikuisiksi ajoiksi second hand-kauppiaiden pahvilootiin.
Joitakin vuosia sitten aloin ostamaan kaksoiskappaleita, ihan vaan sen takia, että voisin jakaa ystävilleni näitä massaan hukkuneita aarteita. Nykyään suorastaan harmittaa kun ei voi enää ostaa näitä levyjä, kun komeroidenkin ns. ”harrastetila” on jo tarkkaan käytetty. Seuraavaksi esitän 10 tällaista hukattua aarretta, levyjä, jotka ihmiset ovat unohtaneet tai eivät yksinkertaisesti tiedä niiden olemassaolosta tai usko että ne pitävät sisällään varsin kelvollista musiikkia.
Sailor: The Third Step (76) Englantilainen popbändi, johtajana Georg Kajanus, jonka sukujuuret ulottuvat Suomeen (Robert Kajanus). Sailor tunnetaan ennen kaikkea kakkosalbumista Trouble(75) ja hiteistä Girls Girls Girls ja A Glass of Champagne, jota myytiin Englannissa 2,13 miljoonaa kappaletta ja oli silloin eniten myyty single kautta aikojen. Kolmosalbumilla Sailorin suosia hieman tippui, mutta kappaleiden laatu pysyi kutakuinkin ennallaan. Tämä levy on varsinainen kirppareiden ikiriesa, aina se puskee jostain kulmasta näkyviin. Huomioikaa videon soitin: ”Nickelodeon, joka oli rakennettu kahdesta vastakkain olevasta Kemble pianosta sekä ARP Odyssey ja ARP 2600 syntetisaattorista, miniuruista ja yhdestä kellopelistä, jotka oli kytketty pianon mekanismiin siten, että molemmilta puolin pystyi soittamaan pianoa ja kellopeliä yhtä aikaa, ja joka näin vapautti soittajat tekemään lavalla show'ta. Nickelodeonilla pystyi soittamaan kuutta instrumenttia yhtä aikaa”(Wikipedia).
Joe Jackson: I’m The Man (79) Kannen perusteella varsin epäilyttävä levy, voiko tuollainen nuori viiksisetä olla laadun tae? Myös englantilainen Joe Jackson ponnahti ostavan yleisön tietoisuuteen debyyttialbumilla Look Sharp(78) ja sen loistavalla singlebiisillä Is She Really Going Out With Him. Tästä jatkettiin tällä rätväkällä ja reggaevoittoisella albumilla I’m The Man, joka on ihan turhaan jäänyt pyörimään alelaareihin. Varsinkin hitti Different for Girls ja nimibiisi I’m The Man toimivat kympillä. Tämän jälkeenhän tämän "paremman Jacksonin" ura vasta lähti kunnolla käyntiin, muun muassa levyt Night & Day(82) ja Body & Soul(84) ovat osa rokin ei-niin-tunnettua historiaa.
Warren Zevon: Sentimental Hygiene (87) 80-luvun lopulla soivaa muovia pukattiin markkinoille miljoonittain, aikaa juuri ennen cd-levyn vallankumousta. Näin ollen juuri näitä 80-luvun lopun vinyyleitä pyörii aivan valtavasti joka puolella, että niitä voisi käyttää vaikka rakennusvinyylilevyinä köyhimmissä maissa. Tältä ajalta löytyy yhden rokin parhaimman lauluntekijän comeback albumi Sentimental Hygiene, joka on vahva ja laadukas albumi, paluu elävien kirjoihin rankemman ryyppyputken jälkeen. Edes pikkaisen pintaan puskeva 80-luvun diskanttisoundi ei pysty pilaamaan levyn erinomaisen vahvoja biisejä. Boom Boom Mancini ja Bad Karma ovat mureita rokkeja, Reconsider Me koskettava balladi ja Detox Mansion kertoo suoraan ja ironisesti Warrenin kokemuksista Hollywoodin katkaisuhoitoklinikalla. Levyllä häärivät Warrenin apuna R.E.M.-yhtyeen jäsenet Pete Buck ja Bill Berry sekä Michael Stipe Bad Karman taustalaulussa.
Kojo: So Mean (79) Vähän varttuneempi väki muistaa vitsin: miten futismatsi päättyi? Kojo Kojo, eli 0-0. Kojo taisi olla ensimmäinen täydet nolla pistettä saavuttanut suomalainen euroviisuartisti. Biisihän oli tämä legendaarinen Nuku Pommiin. Biisistä on olemassa myös englanninkielinen versio Bomb Out. Biisin takaa löytyy Wigwam-jehu Jim Pembroke, eikä kappaletta oikeasti voi kovin huonoksi väittää, foorumi missä biisi kilpaili oli vain väärä. Mutta mutta, ennen euroviisufiaskoa Kojo julkaisi erinomaisen debyyttisooloalbuminsa So Mean(79), jota voi pitää suomalaisen soul-musiikin(onko sellaista?) yhtenä virstanpylväänä. Pääosin Kojon itsensä ja Jim Pembroken säveltämältä levyltä löytyy oikeasti todella hyviä biisejä, hyvää soittoa ja meininkiä. Kojo on itse myös juuri sellaisessa nuoren Rod Stewartin ja James Brownin vireessä että meininkiä ei voi kuin ihastella. Levy on kuuluisa myös valtavasta avustajajoukostaan, melkein koko suomalaisen musiikin kerma on ollut mukana levyn teossa, aina Pave Maijasesta Jukka Orman kautta Pedro Hietaseen. Suosittelen, jos levy sattuu silmään!
John Cougar Mellencamp: Big Daddy (89) ”Johnny Puuman” edellinen levy Lonesome Jubilee(87) oli iso menestys ihan Suomea myöten. Tuolla levyllä Mellencamp syrjäytti hetken itsensä Bruce Springsteenin ykköspallilta tuon ajan vuosiäänestyksissä. Tämän seuraaja Big Daddy putosi melkein saman tien alelaareihin, riemukas kantrirock oli kääntynyt sisäänpäin, Big Daddylta ei löytynyt enää Paper on Firen kaltaisia hittejä, materiaali oli kaikilta osin mietteliäämpää ja tummasävyisempää. Itsellä meni myös oma aikansa ennen kuin tajusin albumin arvon, itse asiassa siihen tarvittiin noin 20 vuotta lisää elettyä elämää. Tänä päivänä pidän Big Daddya ehkä Mellencampin uran vahvimpana levynä.
Neneh Cherry: Raw Like a Sushi (89) Ehkä yksi parhaita levyn nimiä kautta aikojen? Neneh ponnahti julkisuuteen tällä hienolla Buffalo Stance -hitillä jota seurasi tämä elävän raikas albumi Raw Like a Sushi. Nenehin ura vankistui ja löysi huippunsa vasta kahdella seuraavalla levyllä Homebrew(92) ja Man(96) sekä 7 Seconds -hittibiisillä yhdessä Youssou N’Dourin kanssa. Mutta tämä esikoisalbumi tarjosi mukavaa ja vähän hip-hopahtavaa meininkiä kaiken maailman Madonnien ja Whitney Houstonien sekaan. Eagle-Eye Cherrystä en sano muuta kuin: Kyllä, hän on Nenehin veli.
Martika: Martika’s Kitchen (91) Toinen melkein jo kokonaan unohdettu naisartisti Martika oli näitä Princen avittamia lupauksia jotka pärjäsivät myös omillaan. Martikan Se isohittibiisi on tietenkin itkettävän kaunis teiniballadi Toy Soldiers vuodelta 1988. Tällä albumilla Martika haki lopullista läpimurtoa em. Princen avulla ja herralla onkin näpit pelissä albumin nimikappaleessa ja levyn suurimmassa hitissä Love…Thy Will Be Done, jonka erinomaisuutta ei voi kieltää. Levy kai ei sitten myynyt tarpeeksi tai Martika-levyn ostaneet ovat laittaneet plätyt kiertoon, sillä tämä kiekko osuu usein silmään.
Hearthill: Cut Up (89) Kotimainen liki täysin unohtunut romanttisen rokin kummajaisbändi, joka aktiivivuosina 1988-1992 julkaisi viisi tasavahvaa albumia. Nimettömällä esikoisalbumilla Hearthill(88) nämä Kontulan pojat pistivät rokkabillyrähinäksi ja nauhoittivat suurella tunteella varsin osuvia ja klonksuvia rokettikipaleita, kun taas tällä kakkosalbumilla Cut Up(89) meno rauhoittui ja biisien tyylikirjo loi kiehtovan alkukevään- ja syksyn tunnelman. Levy on kuolleiden lehtien tai juuri lumen alta heräävän maan julistus, harmoninen, kaunis ja tarpeellisen naivi lähiölevy. Omaan 18-vuotiaan pojan sielunmaisemaan levy upposi ikuisiksi ajoiksi. Oikein pahaa tekee kun näkee tämän albumin alelaarissa: - eikö ihmiset tajua hyvän päälle…vai olenko vain omien tunteideni sokaisema?
Supertramp: Even In The Quietest Moments(77) Ensiksi etsin levyä vuosikausia ja kun sen viimein löysin pari vuotta sitten levymessuilta, niin nyt tämä Supertrampin kulta-ajan ehkä vahvin tekele puskee joka kirppislaarista silmiini, mitenkäs teillä päin, onko sama ongelma? Nyt voidaan otaksua, että levynkansi ei ainakaan karkoita kuulijoita, koska se on yksinkertaisesti hieno. Levy on myös sisällöllisesti vahva, paljon pitkiä biisejä sekä hitti Give a Little Bit. Trampin seuraava levy Breakfast In America(79) oli se suurmenestys, joka avasi hetkeksi kaikki portit levälleen, eikä sen jälkeen samanlaiseen tasoon enää ylletty.
Bogart Co: Dance Station (85) Tämä kymmenes levy oli vaikea valita, sillä piti ottaa huomioon myös se, että kaikkien levyjen ei tarvitse mukailla välttämättä omaa musiikkimakuani ja itse asiassa on ihan hyvä että jotain toisenlaistakin tuodaan esille. Näillä argumenteilla Bogart Co:n Dance Station oli juuri sopiva valinta, levy joka on myös selkeästi bändin uran vahvin kokonaisuus…nojoo, siis mikä kokonaisuus, on paras nippu näitä diskobiisejä. Täytyy myöntää kun kuulin Bogartin All The Best Girlsin eka kertaa isoveljeni Volvon autostereoista Ressalan mehtäautotiellä (paikalliset huomio!) vuonna 1984, ei oltas kumpikaan uskottu kyseessä olevan suomalaisen bändin. Kyllä tämä levy kestää monenlaisen vertailun kun tanssimusiikista puhutaan.
Kymmenen levyä on vain pintaraapaisu siitä millaisia aarteita kirppareilla ja musakauppiaiden alalaareissa lojuu, paljon jäi kertomatta oleellisia hyviä plättysiä, joka saattaa löytyä juuri sinun kotikirppiksesi laareista, sieltä voi löytyä Hootersin mainio Zig Zag(89), setärokkari Bob Segerin aliarvostettu Like a Rock(86) tai jopa Paul Simonin nimetön debyyttialbumi Paul Simon(72) joka yllättävän usein osuu silmiini.
Toivotan onnea mahdollisten levylöytöjen äärelle, aina on kyse makuasioita ja pelkällä hakuammunnalla voit löytää paljon laadukasta kamaa, mutta anna kuitenkin niiden Reijo Kallion, Rick Astleyn ja Anna Hanskin levyjen jatkaa vapaasti matkaansa tulevaisuuden rakennustarvikkeiksi. Tämä olkoon toiveeni ja utopiani, että jokainen levy löytää vielä jonkin käyttötarkoituksen matkallaan muovien jättömaille.
