En muistanutkaan, että Katrina and the Waves voitti euroviisut vuonna 1997 kappaleella Love Shine a Light. Ihmettelin vaan, että kuinka tämä Walk On Water (97) levyn avauskappale kuulostaa jotenkin tutulta. Niin, taisin olla vähän nukuksissa tuona kyseisenä vuonna.
Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että bändin viimeiseksi jäänyt studioalbumi Walk On Water(97) on hyvä ja soulahtava kamaa. Asian tekee vielä miellyttämmäksi seikka, että löysin levyn viidelläkymmenellä sentillä kirpparilta.
Bändi ponnahti kaiken kansan tietoisuuteen Walking on Sunshine hitillä kasarin puolessa välissä. Kyseinen biisi löytyy jo bändin ihan ensimmäiseltä levyltä: Katrina and the Waves(83), mutta siitä tuli hitti vasta vuonna 1985.
Koko elinkaarensa ajan bändin jäsenet pysyivät samana, keskeisinä näistä laulaja Katrina Leskanich ja pääasiallinen biisintekijä kitaristi Kimberly Rev, joka elänee nykyisin hyvin biisirojalteillaan näiden kahden megahitin ansiosta.
Seuraava levy Waves (86) piti sisällään hitin muun muassa Suntreet ja sitä seurannut Break of Hearts (89) matkasi kiireesti alelaareihin, sellaiseksi ikuisuusriesaksi, että en ole vieläkään levyä hommannut. Mutta huomenna ostan. Lupaan sen. Pet The Tiger (91) levystä muistan vetävän nimikappaleen, mutta muusta levystä on niukkoja mielikuvia. Siksi yllätyin, että Katrina and The Wavesin levytysura on jatkunut tasaisena ja laadukkaana koko uran ajan. Edge of The Land (93) ja Turnaround (95) levyistä kuulin vasta nyt, kun hivenen googlasin.
Näkisin, että Katrina and The Waves on voinut hyvinkin toimia esikuvana monille myöhempien aikojen poppisbändeille, kutan Florence and The Machinelle. Katrina Leskanichin sielukasta popääntä on mukava kuunnella tänäkin päiväni, juuri nyt edellä mainitun Walk On Waterin (97) nimikappale potkii stereoissani kivasti. Taidampa suunnistaa taas sinne alelaareille, kun sopiva hetki koittaa.
Olet ehkä nähnyt tämän levyn ohimennen alelaarissa? Ostitko levyn? Epäilen, että et ostanut. Pyöreät silmälasit ja räikeähkö kannen kasariestetiikka kertoo, että tää ei oo ehkä kuuminta hottia. Sen sijaan ostat eittämättä Mötörheadia, Black Sabbathia, Princeä ja Bowiea. Tunnetumpaa, parempaa ja rokimpaa. Sehän riittää sinulle ja minulle. Vai riittääkö?
Arvaan, että Bruce Cockburn ei kerro sinulle mitään? Ehkä aliarvioin pahasti arviointikykysi ja musavainukoirana nostan itseni korkeammalle jalustalle, ähäkutti, etpäs tiennyt tämänkään erinomaisen rockalbumin olemassaolosta. Niin, et varmaan tiennyt. Vai tiesitkö?
Asiaan. Bruce Cockburn (s.45) on yksi suurista kanadalaisista singer-songwritereista. Uraa on kestänyt yli viisikymmentävuotta ja studioalbumien määräkin pyörii kolmessakymmnenessä. Tässä Lahden keikan liverapsassani vuodelta 2013 on vähän enemmän pohjaa Cockburnista: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=bruce+cockburn
Cockburnin uran kuudestoista studioalbumi Big Circumstance (88) tiesi hänen urallaan suurempaa kansainvälistä läpimurtoa. Avauskappale, edelleen hyvin ajankohtainen, If Tree Falls hätyytteli hittilistoja monissa maissa. Sademetsien ja luonnon raiskaamisesta kertova kappale sopi hyvin 80-luvun lopulla nousseeseen tiedostavien artistien pirtaan. Vastaavista ns. "luonnonsuojelurokkareista" Sting taisi olla niitä näkyvimpiä, joka myös nakersi hivenen artistin rockuskottavuutta musamedioissa. Ennen tällaisilla asioilla oli väliä, että oliko rockuskottava vai ei. Nykyään taitaa olla toisinpäin, melkein jokainen poppari edustaa jollain tapaa vastuullista tapaa elää tällä planeetalla.
Cockburnin painavasisältöisen levyn heikkous on sen kliini kasarisoundi, joka tosin korjaantui seuraavalla levyllä, T-Bone Burnettin tuottamalla mestariteoksella: Nothing but a Burning Light (91). Niin kuin blogissani on tapana, kerron usein levyistä, jotka eivät ole niitä ilmeisiä suosikkeja, kuten edellisessä Dylan-postauksessani.
Big Circumstancen soundillisetkaan heikkoudet eivät pysty peittämään albumin vahvaa biisimateriaalia. Don't Feel Your Touch ja Anything Can Happen ovat riipaisevat kauniita rakkauslauluja. Gospel of Bondage on katkeransuloinen matkamuisto Cockburnin ulkomaanmatkoilta, jossa hän toimi Kanadan jonkinasteisena hyväntahdon lähettiläänä. Mainiossa elämänkerrassaan Rumours of Glory (14) Cockburn kertoo matkoistaan Afrikan ja Etelä-Amerikan maihin sekä niissä rehottaneesta korruptiosta. Voimakasta kritiikkiä saa Ronald Reaganin vuodet 80-luvulla jenkkien piikkipaikalla, joka mahdollisti asekaupan leviämistä vääriin maihin ja käsiin.
Kyseistä elämänkertaa olen lukenut vuosien varrella hitaasti eteenpäin, nyt olen menossa vuodessa 1988, jolloin Big Circumstance julkaistiin. Tiedostava artisti on matkustellut maailmankolkasta toiseen uransa aikana. Monien Brucen laulujen synty on paikannettu johonkin tiettyyn maahan maailman toisella puolella.
Cockburnin musiikki pitää sisällään vahvaa humaania lämpöä, vaikka aiheet ovat maailmanlaajuisia. Pysättävä Radium rain kulki alunperin nimellä Chernobyl rain, mutta kun tämä ei sopinut laulettavaksi yhtä hyvin kuin Radium, näin suora yhteys Venäjän ydinvoima-onnettomuudesta jää tulkinnan varaan.
Kieltämättä nämä maailmaa syleilevät teemat käyvät välillä raskaiksi ja levyä ei voi kuunnella pelkästään viihdyttävänä pop/rockalbumina. Saarnavuus ja tiedostava on ote on yhtäaikaa vahvuus ja heikkous. Itse väitän sitä vahvuudeksi, sillä jokainen kappale on omalla tavallaan merkityksellinen, eikä mikään kevyesti synnytetty rockralli.
Big Circumstance oli ensimmäinen ns. iso kolaus artistin tuotannosta. Seuraavalla, em. mestariteoksella Nothing but a Burning Lightilla pajatso tyhjennettiin täysin ja sen jälkeen minusta tuli lopullisesti Cockburnin musan ystävä. Mutta kuten edellisessäkin postauksessani kerroin, miksi kertoa ilmiselvistä mestariteoksista, kun sivupoluiltakin löytyy kiinnostavaa materiaalia. Jää siis Burning Lightin erinomaisuus nyt kertomatta. Tosin Big Circumstance ei suinkaan mikään jämälevy ole.
Liekö vuoden 2021 teemani on nostaa esiin ei niin kympin levyjä? Toisaalta juuri tätä olen tehnytkin koko blogini neljätoistavuotisen olemassaolon ajan, tarinoita musiikkilevylaarien sivuista, sitä lattiarajan euron muoviroinaa. Ympäri tullaan ja samaan pisteeseen tullaan. Musiikin tutkiminen siis jatkukoon, aina alelaarien kummajaisista, kasaripöhnän kautta jopa mestariteoksiin. Unohtamatta livearvioita, jahka taas keikalle pääsen. Ehkä ensi vuonna.
Bob Dylanin 80-luku ei esittäydy mitenkään mairittelevana kyseisen artistin ansioluettelossa. Vuosikymmen alkoi ristiriitaisten uskonnollisten levyjen trilogian kakkososalla: Saved (80), joka tylytettiin kritikeissä heti sinne jätelaarin alimmalle tasolle. Tätä seurasi ei yhtään sen parempaa arvosanaa saanut Shot of Love (81). Seuraavalla levylle Infidels (83) saatiin tuottajaksi Dire Straitsin Mark Knopfler. Biisimateriaali oli kohtuullisen vahvaa, mutta tuotannoltaan levy on aika sliipattu ja mitäänsanomaton. Kaikilla näillä levyillä on omat helmikappaleensa ja etenkin parin vuoden vuoden takainen Bootleg Series vol.13: Trouble No More, kertoo tämän ajan kappaleiden todellisen talentin.
80-luvun puoliväli oli haastava liki jokaiselle superstaralle, vaikka silloin sitä ei ehkä huomattu, vasta jälkikäteen kun kuuntelee tuon ajan levyjen tyhjää ja kumahtelevaa tuotantojälkeä. Vuosikymmen onnistui tuhoamaan Dylanin seuraavankin levyn Empire Burlesque (85). Empire biisimateriaaliltaan on edeltäjiään vahvempi ja se loppuu Dylan-klassikkoon: Dark Eyes, jonka Robert esittää akustisesti. Toimii.
Empire sai vuoden päästä jatkeekseen jämäpaloilta kuulostavan Knocked Out Loadedin (86), joka itseasiassa koostuukin Empire Burlesquen sessioiden nauhoituksista. Yhtälailla tältäkin levyltä on kaivettavissa yksi kirkas Dylan-klassikko, yli kymmenminuuttinen Brownsville Girl, jossa lyriikoissa on avustanut elokuva-ohjaaja/kirjailija Sam Shepard. Muita levyn toimivia kappaleita ovat räväkkä aloitus You Wanna Ramble ja Kris Kristofferson-cover They Killed Him. Tom Pettyn ja Heartbreakersin kanssa vedetty Got My Mind Made Up toimii myös.
Kasarin puolessa välin Dylan taisi kyntää aikamoisessa epäuskon suossa ja oli liikaa erilaisten mielipiteiden vietävissä, näin väittää muun muassa UNCUT lehden numeroiden 7-8/2014 Dylanin sessioissa olleiden muusikoiden haastattelut. Suunta oli selvästi hukassa ja sellainen isompi visio puuttui. Tästä evidenssinä on esimerkiksi yotubesta Live Aid laulusessio, jossa Bob-parka tapailee epätoivoisesti We Are The Worldia.
Seuraava studioalbumi Down in The Groove (88) oli ilmestyessään ehkä Dylanin uran suurin pohjanoteeraus, vaikka se sai muistaakseni Rumba-lehdessä ihan ok kritiikit. Ensinnäkin levyltä löytyi vain pari hassua Dylan originaalia ja maestro oli tarttunut niinkin ilmiselviin coverbiiseihin kuin Let's Work Together, tosin Dylanin suussa se muuttui Let's Stick Togetheriksi. Levy on kasattu yli vuoden ajalta puolesta kymmenestä eri levytyssessiosta. Kovin hyvä lähtökohta se ei ollut levylle.
Ilmestyessään kuuntelin levyä ihan mutkattomasti, mutta miksikään Dylan-suosikiksi se ei koskaan noussut. Miksi olisi, kun parempaakin D:tä oli julkaistu rutkasti. Levyn Dylan originaaleista räväkkä Had a Dream About You Baby näki päivänvalon jo vuotta aiemmin Hearts of Fire (87) soundtrackilla, joka on yksi unohdetuista sivupoluista Dylanin uralle. Elokuvassa Bob itse näytteli..ööh...rocktähteä. Leffa sai murska-arviot ja katosi pian elokuvateattereista.
Infidels (83) levyn sessioista ylijäänyt Death is Not The End on levyn parhaimmistoa. Suuremmalle yleisölle se tuli tutuksi Nick Caven coveroinnin ansiosta. Ugliest Girl in The World on sellainen mukiinmenevä Dylan-ralli. Levyn neljäs uusi kappale Silvio julkaistiin singlenä ja muistan se aikoinani ostaneeni levykaupasta ihan sen ohjehinnalla. Kyseessä on kevyehkö, lievästi hittihatuinen rock-hölkkä, joka putoaa sinne ihan ok osastoon. YouTube ihmemaailma tarjoaa biisistä tämän leuat loksauttavan liveversion. Mukana jameissa muun muassa Clapton ja Ronnie Wood. Huh!
Down in the Groovessa on oma erityinen charminsa. Se todellakaan ei ole mikään ehjä kokonaisuus. Nimensä mukaisesti nyt ollaan enemmän grooven ja tekemisen ytimessä. 80-luvun tuotantojäljestä on otettu jo askel poispäin, levy on kauttaaltaan orgaanisempi ja lämminsoundisempi kuin edeltäjänsä. Levyn loppupuolen coverit tarjoavat hyviä Dylan laulutulkintoja, etenkin vereslihaisen kuuloinen Ninety Miles An Hour (Down A Dead Ens Street) vakuuttaa.Shenandoah ja Rank Strangers to Me paketoivat levyn suorastaan kansanmusiikinomaisissa tunnelmissa.
Aika on nostanut Down in The Grooven arvoa. Kappalepaletti on hajanaisuudesta huolimatta varsin kiinnostava. Ultimaattisia klassikoita tältä ei löydy kuin se yksi, Death is Not The End. Mutta levyllä' Bobin laulu on hyvässä terässä ja taustamuusikoista löytyy pätevää porukkaa. Ennen kaikkea Down in The Groove oli herätys ja portti seuraavaan Dylan-levyyn, hänen uransa yhteen parhaaseen albumiin, Oh Mercyyn (89). Tuottajaksi tuli Daniel Lanois ja Dylan laitettiin pitkästä aikaa kunnolla selkä seinää vasten. Se onkin taas toinen ja kerrotumpi tarina. Ketä sellaiset kiinnostaa?
Vuosi 2020 ei ollut musiikinkaan rintamalla mitään ilotulitusta. Kun korona ja keikat peruuntuivat, niin lähti samalla leipä aika monelta muusikolta. Se myös osoitti hyvin tarkkaan sen, että muusikot ovat nimenomaan keikkailun varassa. Jopa vanhat elitistiset rokkipapatkin olivat hätää kärsimässä, kuten legendaarinen David Crosby joutui alkuvuodesta myymään asuntonsa keikkojensa perumisen vuoksi. Se ei tullut selväksi, että millaisesta mansionista oli kyse, tuskin mikään rivitalo-osake.
Sana levynmyynti voi jo kuulostaa nuoremman polven korvassa omituiselta. Miks niitä pitää myydä ku kaikki on tuolla netissä? Niin, mutta kun levynmyynnillä moni oikeasti elätti itsensä...ööh, ehkä 80-luvulla. Tähän eivät artistit voineet nojata koronatuskissaan, eivätkä striimaustuloihin, joka on ihan naurettavan pientä. Striimaus voisi olla progressiivista, että jo vähäisestä soittomäärästä saisi tuloja, ja kun määrät nousee miljooniin, niin sitten tulot alkaa pieneneen. Näin kaikki marginaaliset nimetkin saisivat jonkinlaista alkupääomaa taiteelleen. Mutta tällaisen järkevän "progressiivisen" systeemin luominen voi olla aika mahdoton haaste. Esim. tuhannen soittokerran rikkotumisesta sais tuhat euroa. Seuraavan kerran sais kymppitonnissa enemmän hilloa, ehkei ihan kymppitonnia, mutta jotain muuta kuin perusstriimikorvauksen.
Kun keikat lähtivät alta kevätalvella, niin seurasi lyhyt, mutta puuduttava(anteeksi asenteeni) striimikeikkojen aika. Alkuun seurasin muutamia striimikeikkoja, kuten paria Jukka Nousiaisen hyvin tunteisiin vetoavaa keikkaa. Parin kaljan humalassa luurit päässä sohvalla pääsin hetkeksi jonnekin, mutta en sinne pääkallopaikalle, livenä ja lihana artistin eteen ja artisti minun eteen. Näkö- ja kuuloaisti eivät yksinkertaisesti riitä täyden live-elämyksen saamiseen. Mutta eipä silti, olihan tuo parempaa kuin ei mitään.
Kesä tuli ja vapautti hieman meininkejä. Livekeikat palautuivat varovaisesti, mutta eivät kesäfestarit, paitsi Jyväskylän vauhtiajot jossa turvavälit unohtuivat komeasti. Tilaisuus saikin valtakunnallista sapiskaa osakseen, mutta oliko se koronatartuntojen kannalta merkittävä paikka? Kesällä tais olla virus enemmän lepotilassa...tai laajempi koronatestaushan aloitettiin vasta loppukesästä.
Itse kävin korona-aikana yhdellä keikalla, syyskuussa katsomassa 22 Pistepirkkoa. Se on todella vähän, ottaen huomioon, että vuosittain tulee käytyä useilla festareilla sekä runsaasti klubikeikoilla. Voisi todeta, että saithan poika käydä! Eiköhän se nyt riitä! Osta keinutuoli ja muistele rokkaavaa nuoruuttasi. Ostan ehkä keinutuolin, mutta ei se riitä. Haluan lisää live-elämyksiä ja musiikista haltioitumista. Se jos mikään on parasta lääkettä sielulle ja mielelle.
Uusia levyjulkaisuja tuli kautta vuoden melkein entiseen malliin, ellei jopa enemmän. Tämän vuoden best of - listoja on julkaistu jo monissa musalehdissä ja Bob Dylanin Rough and Rowdy Ways on melkein kaikkialla ykkösenä. Mitä tähän nyt sanoisi. Eihän se mitään korvakarkkia ole. Taiteellisesti asiantuntevaa kähinää, johon me iäkkäät rokinkuuntelijat mielellään tartumme ja kunnioitamme. Soitin Dylanin uutta lapsille autossa. Meni kyllä tunnelma aika vaisuksi, vaihdoin levyn parin biisin jälkeen reippaampaa Poguesiin. Jo mieli taas piristyi. Älkää käsittäkö tätä väärin, sillä arvostan kyllä Dylanin uutta, etenkin sen huimaa lopetuskappaletta Murder Must Foul. Se on vuoden isoin ja merkittävin rockeepos. Mutta, mikä on rokin merkitys nykyisin? Onko ne niitä sota-ajan lauluja, joita isäni soitti taukoamatta auton kasettimankassa. Vanhaa, vanhaa aikaa.
Ei nyt sentään näin. Virkeää ja vilkasta rokkiplättyä puskee alati eetteriin, mutta omat naavaiset korvat eivät niitä enää kerkee rekisteröimään. Kyllähän viime vuonna tuli ulos monta sykähdyttävää plättyä, sekä näiltä vanhoilta valtion miehiltä, että nuoremmilta tekijöiltä.
Uudelta vuodelta odotan livekeikkojen kunnollista vapautumista ja Rolling Stonesien uutta studioalbumia. Jos nämä kaksi asiaa tapahtuu, niin olen ikionnellinen. Jos toinen näistä vain tapahtuu, niin sekin on hyvä.
Nyt haukahdan kaikille blogini seuraajille: Hyvää ja rokkaavaa uutta vuotta 2021.
Loppuun yksi viime vuoden löydöistäni, yksi kateissa ollut karvanaama:
Fleetwood Macin perustajajäsenen Mick Fleetwoodin Play On elämänkerta oli varsin mehukasta luettavaa. 70-luvun menetysvaihe oli varsin pulveririkas. Kokaiinia kului valtavia määriä Rumours (77) menestyslevyn synnytystuskissa ja etenkin sen jälkeen, kun noin 40 miljoonan levymyynti yllätti bändin.
Fleetwood käsittelee myös varsin rehellisesti ja kauniisti omia naissuhteitaan. Jokainen siippa saa ylistystä osakseen, vaikka useimmiten Mickillä oli jo uusi mato koukussa, vaikka sen hetkinen siippa ei ollut siitä tietoinen. Häntäheikin seikkailut osat 1-100. Kyllä vain, mutta varsin sympaattisen sellaisen. Fleetwood kyllä ymmärtää tänä päivänä, että omalla päihderiittoisalla käytöksellä oli suuret seuraukset.
Elämänkertojen etu on se, että artistin musiikki saa uutta kulmaa ja perustuotannon alta saattaa löytyä kätkettyjä helmiä. Niin tälläkin kertaa. Play On elämänkerrassaan Fleetwood vähän ihmettelee miksi hänen toinen sooloalbuminsa, varsin pätevät I'm Not Me(83) ei saanut tuulta siipien alle. Sitä ihmettelen vähän minäkin. Kyseessä on hyvin kelvollinen, paljon Fleetwood Macin popimpiin tekeleihin kallellaan olevan levy, jossa on kosolti hyviä kappaleita.
Vierailijakaarista löytyy Fleetwood Macin Lindsey Buckingham, joka on laulanut ja kirjoittanut levyn parhaimmistoon kuuluvan I Want You Back kappaleen. Myös Fletukoiden Christine Mc Vie laulaa taustoja monilla biiseillä. Tällä levyllä enimmäkseen laulutonttia hallitseva Billy Burnette liittyi 90-luvun alussa osaksi Fleetwood Macin, sen kehnoimmalle tekeleelle: Behind The Mask (90).
I'm Not Me on kaikkinensa hyvin sujuvaa ja soljuvaa kuunneltavaa. Vielä tuolloin elintasokokaiinia häpeämättömästi nuuskinut Fleetwood on saanut taustaköörinsä hyvään lentoon. Fleetwoodin päihdehommat loppuivat vasta 90-luvun loppupuolella ja bändihommat ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti Fleetwood Macin maailmankiertueiden voimin.
Elton Johnista on tullut jonkin verran kirjoiteltua tähän blogiin. Lähinnä hämmästellen kuinka halvalla artistin levyjä löytää kirppareilta. Niin, löytyi vielä jokunen vuosi sitten. Nyt hinnat ovat kiivenneet ylöspäin. Jopa 70-luvun ns. jämälevyä Rock of The Westiesiä(75) ei löydykään enää euron laareista. Eikä pidäkään löytyä, koska levy laadukas ja hyvä.
Tämä elämänkerta tarttui käsiin kirjaston tiskiltä. Omat odotukset eivät olleet korkealla kirjan suhteen. Elämänkertoja suorastaan tulvii näinä päiviä, rallitähdistä rokkitähtiin. Niihin rallitähtien tai tositeeveejulkkisten elämänkertoihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Sori Jari-Matti ja kumppanit. Mutta Elton John. Kyllä se aina vähän kiinnostaa, että kuinka paljon sitä kokkelia meni 70-luvulla? Vastaushan on: - Ihan tolkuttomasti.
Elämänkertaa mainostetaan pursuavan hauskaksi ja armottoman rehelliseksi. Täytyy myöntää, että nämä kriteerit täyttyvät komeasti. Elton John kertoo koko tarinansa aina lapsuudesta liki tähän hetkeen asti (2019). Elton ei todellakaan ujostele kertoa mitä oikeasti tapahtui 70-luvulla ja kuinka tolkuttomasti hän törsäsi rahaa kun rahan makuun pääsi. Kokaiiniviivojen vetämisen lisäksi rahaa paloi aina övereimpiin esiintymisvaatteisiin ja lavarekvisiittaan. Yhden huuruisen päihdeyön seurauksena Elton oli ostanut raitiovaunun, jonka oli sopinut raahattavaksi seuraavalle keikalle. No sehän järjestyi helikopterien ketjukuljetuksen avulla. Ringo Starr oli kaupitellut Eltonille jättimäistä muovidinosaurusta joka vaikeutti hänen asunnonmyyntiä. No Eltonhan tuli tietty hätiin ja osti tuon dinosauruksen.
Päihdehuuruisten seikkailujen ohella kirja pitää sisällään paljon mojovia analyyseja muista starboista. Rod Stewart, John Lennon, Michael Jackson, Freddie Mercury saavat muun muassa osansa Eltonin tarkasta silmästä. Myös kohtaaminen Elviksen kanssa vuodelta 1976 on kuvattu kirjassa hyvin. Hämmästyttävän monen kuuluisuuden kanssa Elton on ystävystynyt, aina em, rokkitähdistä jopa kuninkaallisiin. Elämänkerran mukaan ihan kaikkien kanssa sitä yhteistä säveltä ei löytynyt, esimerkiksi David Bowien kanssa ei synkannut.
Eltonin seksuaalisen heräämisen kuvailu on myös aitoa ja vähän yllättävääkin. Legendaarinen laulajatähti Long John Baldry suorastaan ojensi Eltonia 1970-luvun taitteessa kun hän ei tunnustanut seksuaalista suuntautumistaan. Sittemmin kun Elton tuli ulos kaapista. Kirja kertookin varsin yksityiskohtaisesti ja surkuhupaisasti tähden epätoivoisista miesseikkailustaan, kuten epätoivoisista ihastumisista heteromiehiin.
Vaikka Elton eli varsin päihdevoittoista elämää aina 70-luvun puolesta välistä 80-luvun loppuun, niin varsin energinen tyyppi hän ollut, sillä vyössä on 34 studioalbumia ja hän tekee edelleen keskimäärin yli sata keikkaa vuodessa, tätä vuotta lukuunottamatta.
On myönnettävä, että liki kaikista lukemistani rock-elämänkerroista kiinnostavinta antia on 70-luvun puoliväli, se vastuuttomin ja päihdevoittoisin aika. Kun nämä suuruudenhullut sarjakuvasankarit tekevät mitä hölmöimpiä tempauksia. Niin Eltoninkin kirjassa. Aloitin kirjan puolesta välistä ja kun olin lukenut sen loppuun, niin sitten vasta luin alun. En tiedä, koen suurta viehtymystä näitä rokin pöhövuosia kohtaan...1975, 1976, 1977 kunnes punk räjäytti paketin ja laittoi elitistiset rock-dinosaurukset aisoihin.
Olen sitä mieltä, että Eltonin musiikillisesta tuotannosta melkein enemmän kuin puolet on aika merkityksetöntä kamaa. Tämä ei ole estänyt minua täydellisen Elton discografian metsästyksessä. Vain neljä levyä puuttuu kokoelmastani. Täytyy myöntää, että niitä yhdentekeviä studioalbumeja on aivan liikaa, vaikka jokaiselta levyiltä jotain hyvääkin löytyy. Loppuun vielä oma Elton Johnin albumeiden Top 12.
1.Honky Chateau 2. Madman Across The Water 3. Goodbye Yellow Brick Road 4. Rock of The Westies 5. Don't Shoot I'm Only Piano Player 6. Tumbleweed Connection 7. Caribou 8. Elton John 9. Captain Fantastic and Brown Dirt Cowboy 10. Too Low for Zero 11. Blue Moves 12. Single Man.
Edellisestä livekeikastani oli yli puoli vuotta ja tällaiselle livemusiikin suurkuluttajalle se on paljon. Koronakevät piti allekirjoittaneen poterossaan. Striimikeikat tuli tutuiksi ja alkuun ne olivatkin jotenkin liikuttavia, että sentään jotenkin pystyy osallistumaan. Aika pian tämä striimikeikkojen ensihuuma meni ohitse ja monet hyvin järjestetyt nettikeikat menivät minulta ohitse, kun ei sitten kuitenkaan jaksanut nököttää tietokoneella.
Kesäkin meni ilman livekeikkoja, vaikka jonkinmoista mahdollisuutta olikin ilmassa. Alkusyksy näytti lupaavalta, artistit buukkasivat kalenteriin keikkoja, mutta yhtälailla niitä peruttiin kun syksy eteni. Jotain on onneksi vielä jäljellä. Keikkajärjestäjät tekevät kaikkensa turvavälien ja muiden koronaohjeiden suhteen. Keikkatilat on järjestetty väljiksi, esimerkiksi jokainen asiakas voi saada oman pöytäpaikan. Turvaväleistä, käsienpesusta ja maskeista tiedotetaan tasaisin väliajoin keikkapaikan ämyreissä. Näin tänäkin iltana Tampereen Pakkahuoneella, ennen 22-Pistepirkon keikkaa.
Totta se oli. Piiitkän tauon jälkeen istuin väljähkön Pakkahuoneen pöydässä hanaspitfireä siemaillen. Kuinka se maistui hyvälle, tuo olut ja tietoisuus siitä, että yksi suomalaisen rokin ikisuosikeista astuu pian lavalle. Lirautanko silkasta onnesta jotain pöksyihini? En ehkä ihan vielä.
Kun katson ympärilleni, niin kaikki on melkein kuin ennenkin. Humalaisempi seurue pitää kovaa ääntä pöydässä, tällätyt tädit ja sutjakkaat sedät uskaltavat tanssahdellakin. Mutta harva ottaa kontaktia oman seurueen ulkopuolelle. Ihmiset pitävät turvavälin, ymmärtävät olla tulematta toisen reviirille, ainakin yhdeksän aikaan illalla. Myöhemmästä en tiedä, mitä tapahtuu kun keikka loppuu ja ihmiset jatkavat bailaamistaan. Ne harvat jotka jatkavat.
Kun pari rouvashenkilöä ja yksi tuhiseva herra norkoilee pöytäni vieressä, ajattelen ottaa sen yhden ratkaisevan askeleen, jota olen jo suunnitellut pitkään. Eli kun Spitfire on kadonnut kurkustani alas ja keikan alkuun on pari minuuttia, kaivan takataskustani maskin ja pistän sen naamalleni. Tadaa, tässä sitä ollaan uuden ajan kynnyksellä. Hengitys jatkuu melko vaivattomana maskin alla ja sitä pelkäämääni naamahikoilua ei tapahdu. Maski haittaa yllättävän vähän perusolemista. Sitten voinkin keskittyä itseasiaan, eli jumaloimaani bändiin ja sen ajattomaan musiikkiin. Oih.
Pystynkö olemaan millään tavalla objektiivinen tämän keikan suhteen? Tuskin. Keikkakiimani oli korona-aikana kasvanut valtavaksi, jokainen soluni värisevässä varressani oli valmiina vastaanottamaan Utajärven poikien musiikillista ilosanomaa. Oliko se sitä vieläkin, vuosienkin jälkeen, relevanttia ja toimivaa musaa. Vaikka autossa kuuntelemani Rally of Love(01) kuulosti hivenen mennen ajan musalta, mutta vain hivenen. Kaikki oli niin kuin ennenkin ja ehkä hivenen paremmin. Melkein nyyhkäisen.
Keikka alkaa kappaleella Madness of Speed, joka on on julkaisematon numero Pirkkojen viitisen vuotta sitten kesken jääneeltä levyltä. P-K:n ja Askon yhdessä luoma rauhallinen, mutta uhkaava tunnelma vie mukanaan. Nyt kutitellaan ajan ja ajattomuuden hermoa. Upean kappaleen sinetöi vieraileva naispuolinen sellisti.
Tästä jatketaan rumpali Espen sisääntuloon, joka on vangitseva. Rumpupallin sijasta Espe nappaa käteen mikrofonin ja laulaa luikauttaa komean kappaleen. Vaikuttaa ennen julkaisemattomalta biisiltä. Merkille pantavaa tässä on Espen vuosien myötä vapautunut lauluilmaisu. Vähäeleinen karisma välittyy hienosti ja keuhkoissa on uudenlaista pontta. Mahtavaa Espe.
Jo Espen soolonumerossa sävykkäästi skittaansa näppäillyt PK Keränen päästää seuraavassa kappaleessa kuusikielisensä valloilleen. Harvoin kuultu Coffee Girl on erityisen mieluisa yllätys. Biisi vedetään läpi varmalla otteella kera PK:n erittäin äreiden kitarasoolojen. Nyt näkyy ja kuuluu, että Pistepirkkojen ilmaisukanava on täysin auki. Upea veto tämäkin.
Liki katharttisen alun jälkeen bändi soittaa rennolla otteella Rodeo Heartin, sen jälkeen hyvin kulkevan Space Ridingin, jota jälleen kerran PK:n kitara kuljettaa mallikkaasti. Pian ollaankin jo Birdyn äärellä. Kaikki toimii tässäkin. Vieraileva sellisti taikoo kielisoittimestaan hienoa avantgardiset lintuluraukset laulun suvantokohdassa. Tässä kohtaa yleisökin on jo täpöllä mukana, niiltä osin mitä koronarajoitusten aikana voi olla.
Keikan huippukohta tulee itselleni tuntemattoman instrumentaalin myötä. Koko bändi, aina urkuri/basisti Asko Kerästä myöten rokkaa ja surffaa pidäkkeettömästi. Kappaleesta välittyy vuosikymmenien kokemus ja soittamisen ilo. Espen rummut jyskää vastustamattomasti, Asko tietää miten urkuja vingutetaan ja PK:n kitara iskee keitokseen tulta. Tämä biisi tuo esiin Pirkkojen aidon ja riemukkaan ytimen. Mietin, että jos ulkomainen levymoguli olisi näkemässä tämän esityksen ja koko keikan, niin siinä menis äkkiä joiltain Jack Whitelta tai Rival Sonssilta levydiili. Paitsi, että ne levymogulit varmaan jo tietävät Pirkkojen taian...sillä onhan bändi kansainvälisesti tunnettu.
Frankesteinin kohdalla bändi alkoi ottamaan varsin avoimesti biisitoiveita vastaan. Oletettavasti bändin settilistaa ei ollut lukittu. Askon välihöpsöttelyt ja tuumailut, että soitetaanko tää vai tuo biisi rentoutti mukavasti tunnelmaa. Miehen jutut välillä olivat ihan toiselta planeetalta, niin että hymy karehti bänditovereiden huulilla. Onneksi se oli hymy, eikä mikään muu. Keikan aikana heräsi toiveikkuus, että josko bändi pääsisi vielä levytyskantaan kiinni. Tunnelma vaikutti hyvältä ja keikkakin oli liki eksaattinen ja olen sata varma, että myös bändi nautti hommastaan. Pirkkojen pitkät ja monimutkaiset levytysprosessit ovat oma lukunsa ja se on asia minkä suhteen ei pidä kiirehtiä, eikö vieläkään? Se levy tulee jos on tullakseen, näin uskon.
Keikan loppupuoli sisälsi mahdollisesti vielä yhden levyttämättömän biisin? Jossa laulettiin "Get Over Me" Voisiko olla näin? Espen varmaotteinen Tired Being of Drunk ja pari hilpeää numeroa viimeisimmältä Lime Green Delorean(11) levyltä johdattivat keikkasetin viimeiseen numeroon, eli Texacosoniin. Kyllä. Utajärven säröinen boogiejuna kolkotti läpi pimeän tunnelin, jota koronasyksyksi kutsutaan. Velat muuttuivat saataviksi, tietoisuus kasvomaskista ja muista ikävistä arjen nihkeyksistä häipyivät jonnekin. Tämä ilta oli Pistepirkkojen ja tämä oli ehkä parhain 22-Pistepirkkokeikka jota olen ollut todistamassa.
Kaksi encorea, Quicksand ja I Knew pursottivat vielä kerman tämän kakun päälle. Minä nautin. Kiitos pojat. Toivottavasti tarina saa jatkoa, lisäkeikkojen ja levyn(jen) myötä. Tämän bändin ei ole syytä unohtua ja kadota. Kyse on kuitenkin yhdestä Suomen kansallisaarteesta, täysin omintakeisesta ja vaikuttavasta rockbändistä, jonka vahva materiaali ei ole osoittanut minkäänlaisia haalistumisen merkkejä.
Kotimatkalla autossa soiva Rally of Love(01) kuulosti ajattomalta klassikolta, yhä edelleen.
