Bob Dylan - Down In The Groove

Bob Dylanin 80-luku ei esittäydy mitenkään mairittelevana kyseisen artistin ansioluettelossa. Vuosikymmen alkoi ristiriitaisten uskonnollisten levyjen trilogian kakkososalla: Saved (80), joka tylytettiin kritikeissä heti sinne jätelaarin alimmalle tasolle. Tätä seurasi ei yhtään sen parempaa arvosanaa saanut Shot of Love (81). Seuraavalla levylle Infidels (83) saatiin tuottajaksi Dire Straitsin Mark Knopfler. Biisimateriaali oli kohtuullisen vahvaa, mutta tuotannoltaan levy on aika sliipattu ja mitäänsanomaton. Kaikilla näillä levyillä on omat helmikappaleensa ja etenkin parin vuoden vuoden takainen Bootleg Series vol.13: Trouble No More, kertoo tämän ajan kappaleiden todellisen talentin.

80-luvun puoliväli oli haastava liki jokaiselle superstaralle, vaikka silloin sitä ei ehkä huomattu, vasta jälkikäteen kun kuuntelee tuon ajan levyjen tyhjää ja kumahtelevaa tuotantojälkeä. Vuosikymmen onnistui tuhoamaan Dylanin seuraavankin levyn Empire Burlesque (85). Empire biisimateriaaliltaan on edeltäjiään vahvempi ja se loppuu Dylan-klassikkoon: Dark Eyes, jonka Robert esittää akustisesti. Toimii.

Empire sai vuoden päästä jatkeekseen jämäpaloilta kuulostavan Knocked Out Loadedin (86), joka itseasiassa koostuukin Empire Burlesquen sessioiden nauhoituksista. Yhtälailla tältäkin levyltä on kaivettavissa yksi kirkas Dylan-klassikko, yli kymmenminuuttinen Brownsville Girl, jossa lyriikoissa on avustanut elokuva-ohjaaja/kirjailija Sam Shepard. Muita levyn toimivia kappaleita ovat räväkkä aloitus You Wanna Ramble ja Kris Kristofferson-cover They Killed Him. Tom Pettyn ja Heartbreakersin kanssa vedetty Got My Mind Made Up toimii myös.

Kasarin puolessa välin Dylan taisi kyntää aikamoisessa epäuskon suossa ja oli liikaa erilaisten mielipiteiden vietävissä, näin väittää muun muassa UNCUT lehden numeroiden 7-8/2014 Dylanin sessioissa olleiden muusikoiden haastattelut. Suunta oli selvästi hukassa ja sellainen isompi visio puuttui. Tästä evidenssinä on esimerkiksi yotubesta Live Aid laulusessio, jossa Bob-parka tapailee epätoivoisesti We Are The Worldia.

Seuraava studioalbumi Down in The Groove (88) oli ilmestyessään ehkä Dylanin uran suurin pohjanoteeraus, vaikka se sai muistaakseni Rumba-lehdessä ihan ok kritiikit. Ensinnäkin levyltä löytyi vain pari hassua Dylan originaalia ja maestro oli tarttunut niinkin ilmiselviin coverbiiseihin kuin Let's Work Together, tosin Dylanin suussa se muuttui Let's Stick Togetheriksi. Levy on kasattu yli vuoden ajalta puolesta kymmenestä eri levytyssessiosta. Kovin hyvä lähtökohta se ei ollut levylle.

Ilmestyessään kuuntelin levyä ihan mutkattomasti, mutta miksikään Dylan-suosikiksi se ei koskaan noussut. Miksi olisi, kun parempaakin D:tä oli julkaistu rutkasti. Levyn Dylan originaaleista räväkkä Had a Dream About You Baby näki päivänvalon jo vuotta aiemmin Hearts of Fire (87) soundtrackilla, joka on yksi unohdetuista sivupoluista Dylanin uralle. Elokuvassa Bob itse näytteli..ööh...rocktähteä. Leffa sai murska-arviot ja katosi pian elokuvateattereista. 

Infidels (83) levyn sessioista ylijäänyt Death is Not The End on levyn parhaimmistoa. Suuremmalle yleisölle se tuli tutuksi Nick Caven coveroinnin ansiosta. Ugliest Girl in The World on sellainen mukiinmenevä Dylan-ralli. Levyn neljäs uusi kappale Silvio julkaistiin singlenä ja muistan se aikoinani ostaneeni levykaupasta ihan sen ohjehinnalla. Kyseessä on kevyehkö, lievästi hittihatuinen rock-hölkkä, joka putoaa sinne ihan ok osastoon. YouTube ihmemaailma tarjoaa biisistä tämän leuat loksauttavan liveversion. Mukana jameissa muun muassa Clapton ja Ronnie Wood. Huh!

Down in the Groovessa on oma erityinen charminsa. Se todellakaan ei ole mikään ehjä kokonaisuus. Nimensä mukaisesti nyt ollaan enemmän grooven ja tekemisen ytimessä. 80-luvun tuotantojäljestä on otettu jo askel poispäin, levy on kauttaaltaan orgaanisempi ja lämminsoundisempi kuin edeltäjänsä. Levyn loppupuolen coverit tarjoavat hyviä Dylan laulutulkintoja, etenkin vereslihaisen kuuloinen Ninety Miles An Hour (Down A Dead Ens Street) vakuuttaa. Shenandoah ja Rank Strangers to Me paketoivat levyn suorastaan kansanmusiikinomaisissa tunnelmissa.

Aika on nostanut Down in The Grooven arvoa. Kappalepaletti on hajanaisuudesta huolimatta varsin kiinnostava. Ultimaattisia klassikoita tältä ei löydy kuin se yksi, Death is Not The End. Mutta  levyllä' Bobin laulu on hyvässä terässä ja taustamuusikoista löytyy pätevää porukkaa. Ennen kaikkea Down in The Groove oli herätys ja portti seuraavaan Dylan-levyyn, hänen uransa yhteen parhaaseen albumiin, Oh Mercyyn (89). Tuottajaksi tuli Daniel Lanois ja Dylan laitettiin pitkästä aikaa kunnolla selkä seinää vasten. Se onkin taas toinen ja kerrotumpi tarina. Ketä sellaiset kiinnostaa?