On se kummaa, että kaikki seitenkymppiset rock-kummallisuudet yhä edelleen aktivoituvat äänitemarkkinoilla. Mikä on tämä sumuisen harmaa marraskuinen perjantai kun kaikki menneisyyden suosikkiartistit julkaisevat uutta musiikkia. Graham Parker, Paul McCartney, The Who, Nits ja jopa Leonard Cohen huhuilee hautansa takaa.
Miten rokin taika vielä kestää, kuinka vanhat fossiilit pystyvä edelleen liikkumaan, laulamaan, luomaan merkityksiä. Se on kiitosta, se on satamatonta lunta, se on tyhjä ja vanha maa, joka rakastaa tarinoita ja lauluja, jossa laulajan ikää ei ole määritelty. On vielä korvia, vanhoja sekä nuorempia. He kieltävät, että rock on fossiloitunut samalla tapaa kuin humppa aikoinaan.
Kaikki tämä onkin iättömyyttä, melkein ikuisuuden säveltä. Parker ja McCartney joikhaavat suoraan jostain sieltä, mikä on ollut aina ja tulee aina olemaan. Melkein uskonnollista rockhurmosta, kiveen hakattua totuutta, tai ainakin lp-levyn uraan jäänyttä Pectus-pastillia.
Vanha ihminen, sinussa on totuus ja onko elinvoimakin. Tarina ihmisen elämästä ja sen kestävästä pitkästä kaaresta. Rock ei suostu menemään vanhainkotiin, sillä se on määritellyt koko vanhainkoti-käsitteen uudelleen. On luonnon luonnoton kiertokulku, jossa putoavat lehdet ja oksat eivät maadu nurmikolta, ei tässä sää- ja maailmantilassa. Te rokkaatte sen päälle.
Apokalyptista. On helppo heittää käsitteitä. Säälittävää vanhusrokkia. Tuskin. Nostalgista. Mikä voisi olla sen kauniimpaa kuin kultakuoriset muistot ja niiden päälle sataneet hopeiset kyyneleet. Me nousemme vielä, laulamme ja ilakoimme. Vanhimmat meistä saavat näyttää mallia.
Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.
Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.
Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.
Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.
Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.
Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.
Rickie Lee Jones on kahlitsematonta ja svengaavaa naisääntä, mielenkiintoisia jazz-vaikutteisia kappaleita, lapsenomaisia kiljahduksia, muotista lipeämistä, pitkästyttävää keskipäivän tunnelmaa, joka musiikillisesti on kaikkea muuta kuin ikävystyttävää. Neljänkymmentä vuotta kestänyt levytysura on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Nousuhetket koettiin uran alkuvaiheessa, jolloin hän kahmi useita "uusi tulokas palkintoja" ja poseerasi monen merkittävän musiikkilehden kannessa.
Itselläni ensi kosketus Jonesin musiikkiin tuli kakkosalbumin: Pirates (81) kautta, joka on ehkä Jonesin uran tasapainoisin ja biisimateriaaliltaan vahvin albumi. Miten kuvailisin tätä albumia? Se on musiikkia jota Joni Mitchell olisi halunnut tehdä, mutta musiikillisen uran terävin kärki oli Jonin osalta jo 80-luvulle tultaessa saavutettu. Mitä Jonilta olisi voinut tulla Hejran (77) ja Mingusin (79) jälkeen, ehkä tällaista läpeensä svengaavaa jatsrokkia kera vielä svengaavamman naisäänen.
Rickie Lee Jones on koko uransa ajan julkaissut tasaisen harvakseltaan laadukkaita albumeja kera hyvän säestysjoukon. Etenkin Steely Dan - mies Walter Becker on ollut monella Jonesin levyllä mukana ja välillä avittanut biisinteossakin. Piratesta seurasi melkein yhtä hyvä: Magazine(84) ja tästä viisi vuotta, sekä yksi lapsi myöhemmin, ilmestyi myös erinomainen Flying Cowboys (89), jonka vinyyliversio tulee kovin harvoin vastaan. Traffic From Paradise (93) ja Ghostyhead (97) olivat molemmat tinkimättömiä albumeita, mutta jälkimmäisen kokeellinen ote taisi mennä hieman yli.
2000-luvulla Jones on julkaissut vuoron perään coverlevyjä ja omaa tuotantoa. Laatu ei ole juurikaan päässyt notkahtamaan. Ehkä Rickien ääni on iän myötä menettänyt hivenen falsettimaista notkeuttaan, mutta ääni on edelleen vaikuttava lapsenomaisessa voimassaan. Todella erikoinen ja aito ääni, joka ei välttämättä myötäile oikeaoppisia sävelkulkuja.
Mikä parasta, tänä iltana tarjoutui tilaisuus päästä kyseisen mamman keikalle, tosin kuin kolme vuotta sitten Savoyn keikan esteeksi muodostui ulkomaanmatka. Kysymys kuuluukin, oliko kesän 2016 Savoyn keikkaa lainkaan? Sillä minkäänlaista keikka-arviota en ole löytänyt tuosta keikasta?
Tavastian keikka alkoi tasan yhdeksältä, jolloin Jones astui bändeineen lavalla. Nelihenkinen bändi muodostui Jonesin lisäksi charmikkaasti hymyilevästä rumpalista, hyvin nuorenoloisesta kitaristista ja myös nuorekkaasta urkuri/basistista. Jones itse soitti akustista ja sähköistä kitaraa, sekä välillä istahti pianonsa taakse. Pian 65 vuotta täyttävä Jones oli aikalailla ikäisensä näköinen ja oloinen, ilman turhaa koreilua. Tämä hyvin tavallinen ja alati sympaattisesti virnuileva nainen sai olon yleisössä olotilan jotenkin kotoisaksi, kuin hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä.
Puolitoistatuntinen setti koostui enimmäkseen Jonesin neljän eka levyn materiaalista ja muutamasta poiminnosta tuoreemmasta matskusta sekä noin viidestä uuden: Kicks(19) coveralbumin biiseistä. Näistä coverbiiseistä Johnnie Rayn Cry toimi hyvin ja vielä paremmin Nagasaki, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi Jones mainitsi Mills Brothersin 1930-luvulta. Tässä tuota liki sadan vuoden takaista tyylinäytettä.
Jonesin eka (ja ainoa?) hitti Chuck E's In Love toimi keikalla täydellisesti. Todennäköisesti sadat ellei tuhannet esiintymiskerran ovat hioneet tuosta laulusta keikkatimantin, kuin mikään sen esittämisessä ei voisi mennä pieleen. Rickie Lee Jonesin aistikas ja hyvin persoonallinen ääni oli vähintään yhtä kuin levyillä, vuodet eivät olleet juurikaan himmentäneet sen elastista olemusta. Jonesin ilmaisu oli välillä lähellä lausuttua runoutta tai jonkinmoista rappia, mutta aina hyvällä svengillä ja cooliudella silattuna. Jo tämä video osoittaa, että tietty coolius on ollut ehkä sisäänrakennettua.
Keikka eteni hyvällä dynamiikalla eteenpäin. Hitaimmat numerot olivat vallitsevana, mutta väliin tuli riemukkaita hittejä, kuten JukeBox Fury ja oma suosikkini Satellites albumilta: Flying Cowboys (89). Sen sijaan tuon albumin nimikappale ei oikein noussut lentoon ja oli ehkä keikkaillan esityksellisesti heikointa antia. Jonesin osin mumisevakin, naurahteleva, sympaattinen ja hyvin erikoinen vokalisointi oli joka hetkessä nautittavaa seurata. Harvalukuisella, mutta hyvin lämmenneellä yleisöllä oli selvästi artistin back-kataloogi hanskassa. Huomaan, että itselläni oli suuriakin aukkoja esimerkiksi Jonesin debyyttialbumien biisien muistamisesta, puhumattakaan laulujen lyriikoista, jotka olivat täynnä hienoja tarinallisia yksityiskohtia.
Keikan huippuhetki koettiin kun Rickie Lee Jones asettui pianon ääreen esitti Pirates (81) albuminsa nimikappaleen ja huikean version Living it Up biisistä. Tässä kohtaa huomasi kuinka yksityiskohdiltaan rikasta ja nautittavaa Jonesin musiikki onkaan. Tässä kohtaa voisi puhua jonkinmoisista jazzrock-teoksista.
Encorea saatiin taputtaa ihan tosissaan. Settilistoja katsoessani, encore ei ole mikään itsestään selvyys Rickie Leen keikoilla. Monilla keikoilla sitä ei ole ollut. Hurmostilaan itsensä ajanut Tavastian yleisö taputti hurjasti jo soimaan laitetun taustamusiikin päälle, niin että maestron oli myönnyttävä encoreen. Jotenkin tämä lavalle paluu näkyi naamasta, että pitiks vielä tulla? Mutta kun musiikki alkoi, mikään ei ollut puolivillaista. Bad Companyn yhtyeen debyyttialbumin nimikkobiisi Bad Company päätti liki täydellisen keikkaillan. Seitsemän minuuttiseksi venynyt versio nosti keikan laatutasoa vielä pykälän, etenkin nuoren kitaristin nälkäiset soolot olivat nautittavaa kuunneltavaa, puhumattakaan Rickie Lee Jonesin miltei maagisesta läsnäolosta.
Kannatti lähteä yön selkään Lempäälästä ja palata pikkutunneilla takaisin. Tämä päivä on mennyt silmät puolitangossa, mutta parin tunnin automatka laatumusiikin äärelle oli sen väärtti.
Katkoviivoja aloittaa levyn hyvinkin egotrippimäisin tunnelmin. Vakuuttava aloitusbiisi, väittäisin että tuleva popklassikko, joka menee samaan sarjaan kuin Asvaltin Pinta, Matkustaja ja Valtatie, joka on sitä samaa tiellä kulkemisen tunnelmaa, niin että maestro itse oli jopa huvittunut tästä usein toistuvasta tematiikasta biiseissään. 1986 on albumin seuraava radiohitti. Nostalginen, tunnelmallinen, edelleen samassa pehmeässä popvirrassa uiva biisi kuin edellinen. "Tämä laulu on sulle, missä ikinä meet." Empaattinen kädenojennus hukkaan joutuneille ikätovereille, mutta ehkä myös omaelämänkerrallinen tuotos. Knipi onnistuu sanavalinnoissa huomattavasti paremmin kuin vaikka Pauli Hanhiniemi uudella Kolmannen Naisen levyllään. Knipin sanat sopivat paremmin biisin tunnelmaan ja ovat syvempiä sekä uskottavampia kuin Hanhiniemen vastaavat, jotka kliseenomaisesti toistavat vanhoja "kolmasnainen" fraaseja.
Sotku on kappale joka kirjoitettu käsittääkseni alun perin kolmannessa persoonassa, mutta biisin tehoa lisätäkseen, lauluntekijä muutti kappaleen minäkertojamuotoon. Olen rikkonut hänet, enkä ehjäksi saa, tätä en voi korjata. Sinänsä lyyrisesti ei mennä tässäkään kovin tuntemattomille vesille, mutta jokainen sana on harkittu ja toimiva. Hölösuu jatkaa rauhallisena balladina, jossa minä kertoja kertaa virheitään.
Menneestä ajasta on komea kappale ja kulkee vauhdikkaammin kuin pari edellistä veisua. Kaikin puolin nautittava ja hyvin sanoitettu biisi: Tulet menneestä ajasta, olet kasvot valokuvassa, muttet itseäs tunnista, olet joku muu. Simppeli, syvällinen ja hieno, ehkä oma suosikkini levyllä.
Seinäruusu ja kynnysmatto. Mitä sanoisin? Laatua on taas tarjolla. Kun jäljellä on vain me kaksi, kun kaikki muut on lähteneet, tanssiaisen kummajaiset. Oih, ihanasti sanottu. Hieno kohtaamisen merkitystä ylistävä kappale. "Kun jäljellä on vain me kaksi ja kun sydän halkeaa, tulla saa vaikka maailmanloppua, aivan sama, miten vaan."
Se on menoa nyt on lyyrisesti levyn parhaimmistoa: herään eteisestä vaatteet päällä ja mietin miten olen päässyt tähän pisteeseen. Epäonninen minäkertoja kaivelee sormustaan taskustaan ja miettii syntyjä syviä. Melodia toimii taas.
Musta aukko on taas nopeampaa kamaa. Toimii. En pyristele vastaan. Laatu pysyy ja jatkuu Maitojunan kautta levyn päättävään herkkään ja moni-ilmeiseen Värejä kappaleeseen, joka paketoi hienosti tämän esikoisalbumin. Todellakin, vasta esikoisalbumin, vaikka Knipille Egotripin riveissä lättyjä on tullut kymmenkunta sekä tämän lisäksi hän on tehnyt lukuisia kappaleita muille artisteille, kuten Anna Puulle ja Mariskalle.
Knipin esikoista voisi sanoa hyvinkin tekijänsä näköiseksi, sellaiseksi mitä tältä lahjakkaalta lauluntekijältä saattoi odottaa. Yleisilme on rauhallinen, mutta ei unettava. Jossain biiseissä mietin, että miltä tämä kuulostaisi Mikki Kausteen laulamana, osana seuraavaa Egotrippi-levyä? Varmaan hyvältä. Mutta Knipin oma ääni kantaa koko levyn mitan ja varmasti niitä uusia laadukkaita biisejä syntyy Mikin laulettavaksi tulevaisuudessa. Sitä odotellessa nautin tästä pienestä suuresta levystä, jonka pinnan alla kuplii paljaaksi riisuttu nostalgia ja menneiden vuosien kaihoisat sävelet. Otan ne ilolla vastaan.
Eniten harmittelen sitä, että menin ostamaan Kolmannen Naisen uusimman levyn ilmestymispäivänä, enkä tätä Knipin täyteläistä herkkupakettia. Virhe täytyy korjata pikimmiten.
Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.
Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.
I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.
Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?
Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.
Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.
Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.
Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.
Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.
Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma
on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian
kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa
musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni
autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun
meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty
poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime
you go away,
Wonderland,
Where ever lay my hat,
kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun
tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden
alelaatikoissa.
Mutta
miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on
vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia,
itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen
veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso
lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien
soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin.
Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.
Mitä
se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa
poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin
esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.
Missä olin kun kaikki alkoi?
Kun
Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha
omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin
tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia,
jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen
edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian
selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.
Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti
ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.
Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.
Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!
Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"
Se hetki kun löytää euron laarista jotain kuranttia ja ennen kuulumatonta. Tällä kertaa Tampereen Sammakka-Popin roinalevyjen kasasta veskuloirin joululevyn ja dianarossien joukkoon kulkeutui minulle täysin tuntematon nimi: Paul Kelly & The Messengers: Under The Sun(88). Ajattelin, että kokeillaanpa, todennäköisesti sellaista 80-luvun tuhtien levyvuosien unohdettavaa poprock-huttua. Eipäs ollutkaan.
Mikä parasta, pienen Soundin vuosikertaselauksen jälkeen löysin lehdestä 12/88 Jussi Niemen kirjoittaman arvion tästä aussi-rokkarin levystä, jossa hän estottomasti nimittään häntä Australian Dylaniksi tai Springsteeniksi ja Knopfleriksi. Veteraanitoimittaja Niemi erottaa Kellyn rokin legendoista arkielämän lauluilla ja tarinoilla, jossa hän elää hahmojensa myötä, säälittelemättä heitä.(Soundi 12/88).
Australian pop/rock-genre eli vahvana juurikin 80-luvun loppupuolella. Esimerkiksi bändit Triffids, Hoodoo Gurus ja Midnight Oil ovat tulleet itselleni varsin läheisiksi ja tutuiksi. Siksi olikin kutkuttavaa löytää tämä Paul Kelly, joka on tehnyt vahvaa musiikillista uraa 80-luvun puolivälistä ihan näihin päiviin asti. Nyt 64-vuotiaan Kellyn ceeveestä löytyy 24 studioalbumia, joista lähestulkoon jokaista pidetään hyvänä, ellei erinomaisena. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että vierailevana saxofonin soittajana levyltä löytyy toisen aussituntemattomuuden, eli The Black Sorrowsin nokkamies Joe Camilleri. Heti perään pikasuositus: The Black Sorrows: Better Times (92).
Paul Kelly & The Messengersin edellinen levy: Gossip (87) rantautuu Eurooppaan yksittäisenä levynä, kun se Australiassa julkaistiin tupla-albumina. Tätä Jussi Niemi yhdessä toisessa Soundin arviossa harmitteleekin, että mistä sen tuplan saisi käsiinsä? Näin aikana ennen suoratoistoa. Nythän helpoiten Kellyn makuun pääsee spotikan kautta, josta löytyy aikalailla miehen koko tuotanto. Ei tarvitse tilata kalliilla hinnalla tupla-albumeista maailman toiselta laidalta, ellei ole levynkerääjä. Noh, en ole vielä tilaamassa.
Under The Sun on vahva viidentoista biisin paketti, josta löytyy useita tarttuvia poprock-biisejä. Tarpeeksi monipuolisia ja koukkuisia kappaleita, myös hyvin soitettuja. Ei ehkä Springsteenin tai Dylanin tasoa, mutta kepeästi nousee vaikka John Hiatin tai Elvis Costellon tuotannon rinnalle. Tarina sai kivan jatkon, kun löysin eilen edellä mainitun Gossipin (87) ja toisen, So Much Water So Close to Home(89) albumin Aikakone-divarista Tampereelta. Paul Kelly diggailu sai siis lentävän lähdön ja onhan tässä vielä parisenkymmentä levyä löydettävänä.
