Marvin Gaye: I Want You

Tämä levy on silkkaa tunnelmaa, kuin yhtä biisiä, I Want You! Metsästin tätä levyä kohtuullisen pitkään, kuten muitakin Marvinin levyjä. Kun löysin yhden levyn, niin jonkin ajan päästä löysin toisen version ja nyt kolmannen. Tämä on levynkerääjän yleinen dilemma ja näin se levyhylly täyttyy, ennen pitkää Huey Lewis ja Boomtown Rats joutuvat komerolevyiksi.

Omistan siis mint-kuntoisen uusintaprässin, originaalin brittipainoksen ja nyt hieman kulahtaneen, mutta enkelimäisesti soivan espanjaversion. Tuntuu kuin jokainen näistä levyistä soisi hieman eri tavalla, kun sisältö olisi hieman erilainen, kuin Marvin olisi luomisvoimissaan tai tuskissaan laittanut markkinoille useita sisällöltään erilaisia I Want You(76) albumeista ja vasta nyt huijaus on paljastettu.

Tämä on vain houreista mielikuvaani, pääni keksii omiaan, mutta jotain todenperää väitteessäni on, sillä uusintaprässiltä puuttuu biisi I Wanna Be Where You Are, joka on kahdella muulla painoksella. Wikipedia ei puhu mitään tämän puolesta. Hmmh. Mutta joka kerta kun yritän alkaa tarkemmin kuuntelemaan levyjen yksittäisiä biisejä, niin levyn kuuma keskipäivän tunnelma vie mukanaan. Uskomaton levy, uskomatonta musiikkia ja soittoa. Nyt kuuntelen tätä espanjaversiota, tunnen melkein kesätuulen puhaltavan ikkunasta, hien kohoavani kainaloon, kissaeläinten raukean läsnäolon, oudon paksun savun leijailevan viattomaan rivitaloasumukseeni...eijeijei, en ole sellaisia poikia. Se on vaan tämä musiikki, voi luoja kuinka Se saa miehen TUNNELMIIN!

Puuh, yleensä yritän välttää isoja fontteja, mutta tällä kertaa sorruin, pahoitteluni. Ja vitut. Nyt taas mennään. Marvinin äänen lisäksi soitto on myös aivan jumalaista, tämä levy on sinun kuultava, jotta voisit ymmärtää, nämä levottomat sanani eivät ole ehkä paras johdatin, mutta timanttineula ja musta muovi vie sinut ekstaasiin, se MOTOWNIA beibe, lupaan ettet jäät kylmäksi, kun lasket suojauksen tämän tumman miehen voimakkaan hedonistiselle karismalla, joka itseriittoisessa vaikerruksessaan vie sinut jumalien äärelle. Valitset vain omasi.

Sinulla on ehkä What's Goin' On(71) 180 gram vinyylinä kotona ja luulet, että se riittää. Se EI riitä. I Want You(76) osuu suoraan 70-luvun kuumimpaan kohtaan, turvonneen soulin, elintasogrooven ja diskon kiimaiseen hermonappulaan. Sanovat, että tämä on helpoiten löydettävä Marvinin levyistä. Jos näin on, niin löydä se!

https://www.youtube.com/watch?v=ZcS7siNLNnM

Richmond Fontaine Duo. Telakka. Tampere. 6.4.2016.

Kevätpölyä, selittämätöntä flunssaa, väsymystä, on siis koiran lähdettävä liikkeelle, pitkällä nenällään nuuskaista keväisiä tuulia, onko sellaisia? Kohteena on Telakka-ravintola Tampereella ja illan amerikkalaiset alt-country-artistit Fernando ja Richmond Fontaine Duo. Kun saavun paikalle, niin Fernando on kerennyt soittaa settiään puolitoista minuutta kertoo ovimies. Telakka on puolityhjä ja vapaan istumapaikan löytää helposti. Istuessani tyhjään pöytääni saan katsekontaktin ns. keikkojen levymyyjään, olutta leppoisasti siemailevaan ja hyvin tavanomaiseen mieheen. En tuolloin arvannut, että kyseessä oli illan pääesintyjän Richmond Fontainen laulaja/lauluntekijä Willy Vlautin.

Fernando, toinen näistä Portlandin alt-country-suuruuksista heitti tiiviin puolen tunnin mittaisen keikan, jossa Fernandon laulua ja akustista kitaraa säesti Richmond Fontaine Duon toinen osapuoli, kitaristi Dan Eccles. Alkuun keikka kuulosti jotenkin tavanomaiselta, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyi ja varsinkin aivan viimeinen kappale Angel of Death pysäytti koskettavuudellaan. Keikan jälkeen vaihtaessani pari sanaa itse artistin kanssa, kuulin kyseisen kappaleen pitävän sisällään paljon henkilökohtaista merkitystä. Keikka olisi vielä voinut kestää jonkin aikaa, sillä tunnelma alkoi vasta muodostua. Levyltä kuunneltuna Fernandon uusin albumi Leave The Radio On(15) tähtivieraineen(mm. Peter Buck) kuulostaa paljon kliinimmältä kuin Telakan intiimiksi tiivistynyt tunnelma.

llan pääartisti polkaisi oman keikkansa käyntiin vähän ennen kymmentä. Richmond Fontainen biisit ovat tarinoita tavallisesta elämästä ja useimmiten vähän laitapuolen suuntaan kallellaan. Hyvin useissa lauluissa päähenkilö on joko eronnut mies tai nainen, joka haikailee menneen perään. Myös useissa kappaleissa toistui sana: abandoned, eli paljon paljon hylättyjä ihmiskohtaloita näissä lauluissa käsiteltiin.

En ollut siis aiemmin kuullut nuottiakaan kummankaan artistin tuotannnosta. Tähän nähden ilta meni komeasti plussan puolelle. Fernando voitti intiimissä otteessaan, mutta Richmond Fontaine Duo voitti laulujen sisällössä. Vokalisti Willy Vlautin kertoi omakohtaisia tarinoita biisien väleissä ja tätä kautta syvensi hidasoutuisten kantrirockbiisien sanomaa. Illan parhaimmistoa oli uuden levyn You Can't Go Back If There's Nothing to Go Back To(16) ässäbiisit Wake up Ray ja Tapped out in Tulsa ja A Night in the City.  Myös hieno Merle Haggard-cover toimi mainiosti, jonka nimeä en nyt vaan muista. Samaisena iltanahan tuli tieto Outlaw Countryn legendan Merle Haggardin kuolemasta, jäi hieman epäselväksi, että oliko tieto tavoittanut jo illan artistit? Epäilen, että ei ollut vielä.

Tämän tyyppinen kantrirockmusiikki ei taida olla kovin suosittua Suomessa tahi Tampereella, kun miettii vähäistä yleisömäärää. Toisaalta jos keikalla olisi ollut vaikka Jayhawks tai Ryan Adams, niin täyttöaste olisi ollut erilainen. Musiikilliseltaan laadultaan Fernando ja Richmond Fontaine eivät paljoa häviä näille isommille kantrirock-nimille.

https://open.spotify.com/album/7rimmTSj7XOK3BiW9zcvBv

Raapaisu Ateenan levykauppoihin

Muistan olleeni ennenkin tässä tilanteessa, jossa kävelen pitkin kaupungin kuumia katuja etsien levykauppaa, olen jo aika pahasti väsyksissä, vesipullo on kohta juotu ja aurinkorasvaa ei tullut mukaan. Tällä kertaa olen Ateenassa Kreikassa ja kohteenani ennen matkaa hätäisesti googlaamaani: Vinyl City Records- niminen levykauppa, joka netin kuvien ja esittelyn perusteella vaikutti sopivan rouhealta paikalta, eli mustaa muovia on lattianrajasta kattoon asti.

Kauppaa ei vaan tahdo löytyä millään, mietin jo monen otteeseen urakkani järjettömyyttä, mitä minä jo vanha mies itseäni kiusaan, jos pysähtyisin johonkin paikalliseen kahvilaan ja ottaisin rennosti. Mutta ei se käy, on löydettävä perille, kerta leikkiin on lähdetty. Kysyn neuvoa kadun varressa olevasta kosmetiikka-liikkeestä. Heikolla englannilla varustettu nuori nainen puistelee hymyilleen päätään; ei ole mitään levykauppaa!

Bang! Levykauppa onkin toisella puolen katua. Kovin vähän nainen tiesi asiasta. Ensisilmäys näyttää lupaavalta: mustaa muovia on aika helevetisti. Alan tonkimaan väsyneenä ja jalkojani samalla kevyesti venytellen vinyylilaareja. Heti isken näppini kahden euron laariin, joiden edustus täyttää noin puolet liikkeen levytilasta. Valikoima on lievähkö pettymys, aika oletettua kamaa, halpaa jenkki-lättyä: Judy Collinsia, Harry Chapinia ym. ym. Itseasiassa täydennän Harry Chapin valikoimaani oivalla Heads and Tales(71) plätyllä, kylkeen tulee seuraksi The Facesin: Long Player(71). Tämä on löytö kahdella eurolla. Myös Jim Crocen: I Got a Name(73) ja Wizzardin: Eddy and The Falcons(74) ovat kivoja löytöjä. Kauppareissuni kruunaan New Orderin: Techniquella(89) josta maksan kokonaiset kahdeksan euroa. Kun kysyn myyjältä lisää New Orderin levyjä? Vastaus kuuluu: "I Don't Know a Band". Selvä.

Toinen Ateenalainen levykauppa jossa kerkeän käymään reissun aikana on läheltä Monastirakin Metroasemaa löytyvä Zaharias Records. Alku on lupaava, kaupan edessä on laareittain euron kamaa. Päällimmäisinä näkyy olevan muun muassa CCR:n : Pendulum ja Alice Cooperin: Killer. Mutta, itse levyt ovat luokattoman huonossa kunnossa. Jätän väliin. Sen sijaan euron kasasta napsaisen mukaan kaksi ihan ookoo kunnossa olevaa vanhaa Canned Heat - albumia. Tosin näidenkin levyjen sisään on kulkeutunut melkoinen kerros mustaa pölyä, mutta levyt ja kannet saan soivaan kuntoon Suomeen palattuani.

Kun pääsen liikkeen sisäpuolelle, niin silloin vasta levytaivas avautuu, noh ainakin melkein. Kaupassa hyvin kattava valikoima vähän kaikkea rokin saralta. Hintalaatukaan ei ole kovin paha, aina parista eurosta kahteen kymppiin. Mikään ei ole ylihinnoiteltua, mutta joukosta löytyy aika paljon ns. nuhjuista kamaa, eli kannet ovat huonossa kunnossa ja levyjä ei ole puhdistettu. Huomaan, että levymyyjät runttaavat aika ronskilla otteella levyjä sisäpusseihinsa, tietynlainen hellä kosketus puuttuu. Näin ollen hinta-laatusuhdekin heittelee, vaikka tyrmääviä löytöjä on tarjolla.

Osattomaksi en missään nimessä jää kaupan tarjonnasta. Löysin pitkään etsimäni John Entwistlen sooloalbumin: Whistle Rhymesin(72) seiskalla. The Who:n Live at Leedsin (70) löysin kuudella eurolla ja Little Featin ilmeisen originaalin albumin: Little Feat(71) kympillä.  New Orderiakin lähti kahden kohtuuhintaisen maxisinkun verran: Touched By Hand Of God ja Fine Time. Molemmat brittipainoksina. Zaharius recordsin kruunasi toisen päivän ostokset kaupan jazz/soul-osastolla, kaksi myöskin pitkään jahtaamaani Bill Withersin albumia: Making Music(75) ja 'Bout Love(78). Toinen femmalla ja toinen kympillä.

Kaiken kaikkiaan Ateenan reissuilta tuli napsaistua mukaan rapiat 15 levyä. Olin kohtuullisen maltillisella tuulella, sillä kaiken piti mahtua käsimatkatavaroihin ja hyvinhän ne mahtuivat. Tosin Zararias Recordsin myyjä kerkesi jo epäilemään minua trokariksi. Hauska ja erehdyttävästi Sammy Hagaria muistuttava äijä, joka oli käynyt Suomessakin 30 vuotta sitten jossain festareilla muttei muistanut missä. Pienenä huomiona sanottakoon, että levykaupassa oli ainakin puolenkymmentä ns. pikku apulaista, jotka kirjasivat pieneen muistivihkoon kaikki asiakasostokset. Juuri näiden kynähommien takia, levyjen ostotapahtuma meinasi kestää naurettavan pitkään. Alla pieni soittolista Ateenan löydöistä:

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/49e75k5jNt5HsgvFXew7AY

Kraftwerk: Autobahn

Kraftwerk oli minulle aiemmin vain nimi pitäen sisällään koleaa tylsyyttä. Se oli vääräuskoisten harhapolku ja hyvin vähän musiikilliseen nautintoon liitettävä asia. Viimeisen parin vuoden sisällä konemusiikin pioneerin Kraftwerkin levyjä on kuitenkin kulkeutunut levyhyllyyni, ensiksi ei niin mestariteos: Computer World(81), seuraavaksi hyvin suosittu The Man-Machine(78) pitäen sisällään hitit: The Robots ja The Model ja lopuksi alkupään vahva levy: Autobahn(74).

Tämän levyn metsästin loppujen lopuksi kahdeksalla eurolla discogsilta. Kyseessä on originaali eurooppa-painos. Lievästi särähtelevä Philipsin vinyyli on täynnä yli 40 vuoden takaista tunnelmaa, mutta toisaalta hyvin ajattomalta kuulostavia säveliä. Sähköhän ei tietenkään vanhene.

Autobahn(74) albumin ykköspuolen täyttää yli 20 minuuttia pitkä nimibiisi. Kuuntelen sen ensimmäistä kertaa elämässäni, kokemus on valtava, lumoudun täysin biisin alati nousujohtoiseen tunnelmaan. Miten tämä eeppinen klassikkokappale on voinut jäädä minulta kuulematta?

Kevät on selittämätön, se rutisee vienosti muovin pinnalla. Se on yksinkertaista ja elektronista, se on sähköä ennen kuin sähkö oli kaikkialla, se on koneellista tunnetta, se on automatka ajan lävitse, se on kouraisu alitajuiseen muistiini, asioihin ja tunnelmiin joiden, olemassaolosta en tiennyt mitään.

Wir fahr'n fahr'n fahr'n auf der Autobahn, se on automatka ajassa, tunnelmallinen ja hypnoottinen, isän ja pojan yhteinen, koko perheen kevätmatka kristallin kirkkauteen, avara piknik-aukea, vieraita kirjaimia, sanoja, tunnelmia joita aikamme järki ei pysty selittämään.

https://open.spotify.com/album/0DzC0tyowMi2O9QfkDRvfJ

Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

Tässäpä varsin outo äänite, Jukka Nousiaisen uutuus: Jukka Nousiainen(16), joka on julkaistu pelkästään kasettina. Nousiaisen tapauksessa tässä ei ole mitään outoa, sillä artistin back-kataloogista löytyy useita pienen painoksen kasettijulkaisuja.

Ensi reaktio kasetista on se, että ompas lämpimän tuhnuiset soundit. Tavallaan tämä oli tiedossakin, koska Nousiainen selvästi arvostaa tällaista lo-fi-estetiikkaa, jossa soitannon, tuotannon, sovituksen ja esityksen rosoisuus on tietoista ja selkeä tyylillinen valinta. Kysymys kuuluukin, että saako äänitteestä tarvittavaa nautintoa näistä tuotannollisista ratkaisuista huolimatta?

Ensimmäiset kuuntelukerrat toivat mieleen Neil Youngin nuotiolla, itseasiassa mietin, että mistä ihmeestä kappaleen Kohti Kaukaista Tähteä hyvin tutunkuulinen sointukuvio on oikein napattu? Niiloltapa hyvinkin, nimittäin Freedom(89) albumin kakkosbiisistä Crime In The City. Epäilen, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen lainaus. Sattumaa kenties?

Kasetilla on kahdeksan melko pitkää kappaletta, joista edellä mainittu Kohti Kaukaista Tähteä edustaa parhaimmistoa. Myös kappaleet Lonely Rider, Pitkää Heinää ja levyn lopettava Rypäleet On Kerättävä Maailmalta jäävät mieleen hienoina veisuna...ja eivätkä ne neljä muutakaan biisiä huonolta kuulosta.

Olen kuunnellut kasettia viikon ajan useita kertoja päivässä, sekä stereoiteni ns. paremmalla kasettidekillä, että työhuoneeni kulahtaneella vanhalla Panasonicin dekillä. Ei se soundi siitä paremmaksi tai pahemmaksi muutu. Samaan aikaan ihmettelen ja kunnioitan tätä ratkaisua, julkaista tämmöinen rososoundinen kasetti, eikä mitään muuta ääniteformaattia. Totuus lienee se, että keväämmällä levy ilmestyy ainakin vinyylinä, kenties cd:näkin. Vaan onko soundi samanlainen näissäkin äänitteissä, haluaisiko artisti ns. tuotetumpaa ääntä? Epäilen.

Näistä soundillista mietinnöistä huolimatta voin todeta, että levy on biisillisesti vankkaa tekoa. Itse biisi ratkaisee, jos se on tarpeeksi hyvä, niin ei soundilla ole paljon väliä. Tämän kasetin suhteen olen jo aiemmmin todennut, että kyseessä on tosiaankin vahva nippu hyviä biisejä, ellei jopa klassikkosellaisia. Epäilen myös, että kaikkea kasetin musiikillista laatua en ole osannut vielä sanallistaa. Hurmokselliset sanani jäävät vielä ilmaan.

Eniten tällä hetkellä polttelee päästä Nousiaisen keikalle ja kuulla nämä oivat uudet laulut livenä. Olisiko tämä jopa ovela suunnitelma saada kuulija keikalle, kun kasetin kautta ei saada koko dynamiikkaa kuuluville, niin kuulija on pakotettu tulemaan keikalle tsekkaamaan tilanne.

Niin, jotta kuulisit tätä musiikkia, sinun on etsittävä se jostain. Ei youtube- ja spotikkalinkkiä tällä kertaa.

Kasetin paluu

Erityisen vanha Maxell-kasetti vuodelta 1989 ilman kappalelistaa. Hyvin tuhnuinen soundi, kyseessä on huonolaatuinen kasetti joka on lojunut vuosikausia ulkovarastossa muovikassin pohjalla. Onko tässä kasetissa enää mitään, onko tässä henkeä, onko dynamiikkaa, onko Musiikkia?

On musiikkia. Se viehättää, vaikka kappaleet ovat niitä ilmeisiä. Mutta se tuhnuisuus, se lämpö, se nuoruus, ne rockradion harvat ohjelmat, miten suurella tunteella ja ajatuksella nämä veisut on tähän kerätty. Simple Mindsia, Dire Straitsia, Animalsia, Fine Young Cannibalsia…ja yksi kaunis balladi jota en tunnista, en esittäjää, en nimeä. Mikä erityislaatuinen mysteeri, että vielä löytyy tällaisia hautautuneita helmiä.

Outoa. Miksi kuuntelen huonolaatuista kasettia ja sen ilmeisiä biisejä kun musiikin digitaalinen taivas retkottaa avoimena edessäni. Siksi juuri koska näissä kaseteissa olen minä, se nuori hapuileva teinipoika joka haki musiikin kautta väylää maailmaan, sormi hikisenä vanhan Philips-mankan rec-nappulalla. Se oli tärkeää silloin, se on edelleen tärkeää, se on kirkkainta nostalgiaani. Tosin voiko nostalgia olla koskaan kirkasta, ehkä vähän sumuista ja sameaa, valtava tunnejöötti joka kierähtelee rintakehässäni.

Uuh, seuraavaksi Maxell tarjoaa yllättävän cover-version Rollareiden Stupid Girl-kappaleesta. Tämä oli jokin suomalainen artisti, kenties BigBoy? Olikohan? Oli se. Nykyisin tästä Big Boyn sinkusta joutuu pulittamaan 20 euroa. Mielenkiintoinen kasetti joka jatkuu suomiosastolla: Pelle Miljoona. En tunnista biisin nimeä, tunnistan sittenkin: Euroopan Valot. Levy on Rakkaudesta Elämään(81). Liian vähän olen Pelleä kuunnellut elämäni aikana. Kasetti loppuu kömpelösti tekemääni medleyhin: Jimmy Pagea, Allmania, Bandia, Elvis Costelloa, Aerosmithiä, Keith Richarsia ja Lynnäreitä.

 

Ei tässä kaikki kaseteista. Alkuviikosta osti Jukka Nousiaisen uuden kasetin: Jukka Nousiainen(16). Kyllä vain. Ihka uuden kasetin. Tässä tuotoksessa on se hauska puoli, että Nousiaisen uutta levyä ei ole toistaiseksi julkaistu missään muussa muodossa.

 

https://www.youtube.com/watch?v=hCAfhcRC1sg

Roy Harper: Folkjokeopus

Useimmiten se levy, jota on pitkään metsästänyt, joka on mielessä kasvanut elämää suuremmaksi keräilyn kohteeksi, osoittautuukin pienen luokan pettymykseksi. Näin ajattelin kun vihdoin ja viimein sain hommattua itselleni Roy Harperin klassikkoalbumin: Folkjokeopus(69).

Roy Harper (s. 12. kesäkuuta 1941 Manchester) on englantilainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikki on lähellä folkia ja englanninkielisen laululyriikan parhaimmistoon kuuluvat tekstit lähes poikkeuksetta yhteiskuntakriittisiä.(Wikipedia)

Tämän vuoksi onkin varsin mukava todeta, että ihan täysiverinen klassikkohan tämä onkin. Levyä olen pyöritellyt tasaisen varmasti perhe-elämän pienissä ja siunatuissa välitiloissa, ruuanlaiton, leikittämisen, iltasadun lukemisen ohella. Lyriikoista en ole vielä saanut sen isompaa otetta, vaikka sitä pidetäänkin Harperin vahvimpana puolena, mutta itse musiikki vaikuttaa monipuolisella laadullaan.

Aloituskappaleessa Sgt.Sunshine yhdistyy jännällä tavalla Dylan ja Beatles ja biisi on muuhun herran tuotantoon nähden erilaista kamaa. Hieno kappale. Mutta ei läheskään niin hieno kuin seuraava kappale: She's The One. Tässä ollaan heittäytyvässä ja taianomaisessa folk-tunnelmassa, jonka vain Harper taitaa. Laulu kaikuu muiden instrumenttien kanssa viattoman levyn kuuntelijan sisäavaruudessa, viekoitellen ja nauliten musiikkimakuni pitämään näitä säveliä ja tätä hetkeä elämää suurempana. Aivan upea, läpeensä vaikuttava biisi.

Välinoottina voin sanoa, että tätä levyä ja näitä kappaleita et löydä Spotifysta, Youtubesta tietty löytyy kaikki, mutta kuten tiedämme, niin se ei korvaa tätä Libertyn originaalin lp-levyn tuottamaa uniikkia nautintoa. Levy pitää sisällään 8 vahvaa biisiä(jenkkipainos 9). Pääpaino on kiehtovassa ja hienosti kitaralla soitetussa folkissa. Uskoisin levyn olevan aika iso vaikuttaja useammallekin nykymuusikolle. Harper onkin tunnettu enemmän muusikkopiireissä, kuin isomman kaupallisen yleisön keskuudessa. Väitetään, että Harper on kaihtanut suurempaa menestystä ja tehnyt asiat levy-yhtiöiden kiusaksi oman pään mukaan.

Levy huipentuu liki 18-minuuttiseen pääteokseen McGoohan's Bluesiin. Lähin vertailukohta tässä biisissä ja osittain koko levyssä on Bob Dylan. Pitkiä, rönsyileviä ja sisältörikkaita kappaleita sillä erotuksella, että Harperin tekstit ovat enemmän ja avoimemmin yhteiskuntakriittisiä kuin Dylanin tekstit. Muun muassa Jethro Tullin Ian Andersson pitää Harperia ehkä parhaimpana lyyrisena englanninkielen taitajana. Niin, tähän nähden en voi kun ihmetellä kuinka hienosti musiikin magia välittyy ilman herran kehutun lyriikan sen syvällisempää ymmärrystä. Eipä silti, tämäkin herkullinen tutkimustyö on edestä löytymässä.

Tässä näyte miehen kitaransoiton ja omintakeisen laulun taiasta. Youtube-videon alta löytyy tieto(?), että tämä ja pari muuta biisiä on purkitettu vuonna 1969 Norjan televisiolle. Harper ei itse muista, että olisi tehnyt nämä biisit Norjan televisiolle, paikallinen promoottori Morten Nilssen kommentoikin asiaa linkin alla: No wonder Roy can't remember when and where, there was a lot of smoke in the air in those days.