Juttuni otsikko on imelä ja vähän pöhkö. Sen myönnän. Voisi olla särmikkäämpi ja omaperäisempi, mutta sitten se ei tekisi oikeutta tälle bändille, joka on oikeasti uskoa, toivoa ja rakkautta, ainakin minun korvissani. Olen aina ajatellut, että tämä on liian pliisua ja mitäänsanomatonta tavaraa ns.aidoille rokkikorville, indieveikoille ja muille oman arvonsa tunteville musaniekoille, jotka haistavat ja erottavan omaperäisyyden ja tarvittavan särmikkyyden. Siispä en ole tätä edes suositellut kaikille. Eikö sitten Deacon Bluessa ole mitään omaperäistä ja erottuvaa? No ehkä ei sen enempää kuin vaikka aikalaisbändeissä Simple Minds, Aztec Camera tai vaikkapa Tears For Fears.
"Deacon Blue on skotlantilainen pop rock -yhtye, joka perustettiin Glasgow'ssa vuonna 1985. Bändin kokoonpanoon kuuluvat laulajat Ricky Ross ja Lorraine McIntosh, kosketinsoittaja James Prime ja rumpali Dougie Vipond". Wikipedia
Skottilaisen Deacon Bluen musiikkia ei ole siunattu rouheudella ja katu-uskottavuudella, sen totesin jo neljätoista vuotta sitten tässä bloggauksessani: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/09/melkein-merkittava.html Tuolloin hämmästelemäni ja vähän parjaamani bändin kakkoslevy: When the World Knows Your Name (89) on kerännyt uskottavuutta korvissani ja pidän sitä tällä hetkellä varsin raikkaana ja hyvin aikaa kestäneenä levynä, vaikka aikamoinen kasarihattara onkin kaikessa ihanassa imelyydessään. Olin unohtanut kuinka hyvältä ja raikkaalta kuulostaa edelleen tämä levyn aloitusbiisi:
Tietynlainen kiltteys, melodisuus ja ylitsepaisuvuus ei tee Deacon Bluen musiikista yhtään sen epäaidompaa kuin mistään muustakaan aikalaismusiikista. Itse asiassa Deacon Blue voi kuulostaa tässä ajassa hyvinkin autenttiselta ja tuoreelta, sillä onhan tämä aidosti soitettua ja laulettua musiikkia hyvin vähäisellä autotunen määrällä. Laulaja Ricky Rossia on kautta vuosien säestänyt naislaulaja Lorraine McIntoshin(myös hänen vaimonsa) huikea taustavokalisointi. Lorrainen maalailevan kaunis laulu tuo bändin soundiin lopullisen silauksen, kuin kultareunat kaiken ylle.
Jo nimikappaleen aloitusjousissa tietää, että jotain suurta on tulossa. Ensivaikutelma ei petä. City of Love on nimensä arvoinen kappale, jopa enemmän. Lyriikka ei tavoittele terävintä ja omaperäisintä kulmaa, "All that remains is the city of love". Siinäpä se, takaisin rakkauden kultakaivoksiin, siihen toiveikkaaseen välähdykseen taivaanrannassa. Hit Me Where It Hurts potkaisee vähän kipeämmin siihen rakkauden juureen, mutta yhtälailla paisuvan melodisuuden säilyttäen.
Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime vuosien aikana. Juuri niinä hetkinä, kun mietin, että olisiko jotain sellaista helppoa ja vähän lohduttavaa kuunneltavaa, sellaista joka menee syvälle, mutta nostaa ylemmäs. Deacon Bluessa soi toiveikkuuden ääni, jota ei kyynikko ei kuule, sillä kaikkihan ei usko enää joulupukkiin. Nooh, mutta...City of Love on täynnä hyviä ja tarttuvia poppisbiisejä. Yksi suosikeistani on kevyesti rullaava, mutta vähän yleisilmeeltään tummahko In Our Room. Omaelämänkerralliselta kuulostava kappale on rakenteeltaan hieno, jossa kertosäkeen jälkeinen c-osa erottuu etenkin edukseen. Tässä kohtaa huomaan, että levyssä on paljon tummempaakin vettä, kuten bändin koko tuotannossa. Rickyn ja Lorrainen makoisat vokaalit joskus peittävät tummemmat jäljet. Keeping My Faith Alive on kuin mikä tahansa keskitempoinen ja vähän bluesahtava rockveto.
Levyn päättävä On Love on pitkä tarinallinen biisi, joka koostuu lausutusta a-osasta, kertomuksesta joka kuljettaa biisiä eteenpäin. Kappale on samalla tavalla menneisyydestä ammentava rakkauden messu kuin levyn nimikappale, ehkä kolikon toinen ja seikkaperäisempi puoli. Biisissä on paljon tavaraa, kuin koko elämän tarina, lapsuutta, rakkautta, sen menetystä, ohikiitävien hetkien merkityksellisyyttä ja niiden alleviivausta.
City of Love julkaistiin juuri ennen koronasulkuja kevättalvella 2020. Julkkarikeikkoja jouduttiin ymmärrettävistä syistä siirtämään, mutta lockdownin aikana bändi äityi ahkeraksi ja viimeisteli seuraavan levyn: Riding on the Tide of Love (21), joka on selkeästi sisarteos edeltäjälleen. Ei ihan samaa melodista tasoa, mutta tasaisen vahva levy tämäkin.
Ihan uusin veisu, tulevaa levyä: The Great Western Road (25), ennakoiva Late '88 on nimensä mukaisesti nostalgiatrippi kasarin hurlumhei-vuosiin, mutta biisihän ei ole millään muotoa huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti