Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
Siitä on aikaa kun ostin viimeksi täysihintaisen cd-levyn, ehkä yli kymmenen vuotta? Nyt tällainen teko tuli tehtyä. The The yhtyeen paluulevy: Ensoulment (24) lähti vajaalla 18 eurolla levykaupasta. Ensinnäkin, miksi en ostanut vinyyliä? Olen kyllästynyt odottamaan, että saisin lähtöhinnaltaan reilun neljänkympin vinyylin joskus alennusmyynnistä. Levyjen hinnat eivät putoa entiseen malliin. Tavaraa on rajoitetusti markkinoilla ja nuorempi levynkerääjäsukupolvi maksaa enimmäkseen mukisematta nykyiset kiskurihinnat.
Vinyyliä puolet halvemman cd-levyn ostaminen ei kuulosta enää huonolta vaihtoehdolta. Saa musiikin laadukkaasta paketissa ilman suoratoiston latteaa soundimaailmaa. Kyllä se spotikan virta on minusta heikompitasoista, näin uskallan väittää.
Cd soi useimmiten paremmin kuin vinyyli, senkin myönnän, vaikka vinyyliveikkoja olenkin perimältäni. Cd-levy antaa mahdollisuuden kuunnella rauhassa levykokonaisuutta, jollaisia iso osa artisteista edelleen tekee. Myönnän, että siitä on aikaa kun olen viimeksi istunut kotisohvalla ja kuunnellut ajan kanssa cd-levyä. Yleensä se on vinyyli.
The The yhtyeen tapauksessa lyriikat ovat keskiössä. Pitkän, mutta julkaisumäärältään maltillisen uran aikana varsinaisia studioalbumeja on ilmestynyt vain seitsemän. The The on käytännössä yhden miehen bändi. Matt Johnson on luotsannut yhtyettä yli neljäkymmentä vuotta ja vastaa kaikesta sen materiaalista. Viime vuosina Matt Johnson on enimmäkseen tehnyt elokuvamusiikkia.
Yhtyeen levyistä albumia: Dusk (93) pidän ylivoimaisesti parhaana. Se on edelleen levy joka resonoi täydellisesti tämän ajan kanssa vaikka se on julkaistu jo kolmekymmentä vuotta sitten. Itsensä etsimistä, voimakasta globaalia ajankuvaa, ehkä Irakin sodanaikaista tuskaa. Vaikka levyn suurin sanoma on suunnaton rakkauden kaipuu.
i never found peace upon the breast of a girl
Love is stronger than death
Julkaisuvuonna levy sai täydet viisi tähteä Soundin Jussi Niemen arviossa, edelleenkin tuo tähtimäärä pitää kutinsa. Love is stronger than death on biisi, jonka nimi kertoo jo kaiken. Dogs of lust on huuliharpun sävyttämää bluesrokkia, This is the night on pianovetoinen, kaihoisa balladi. Kappaleet eivät pyri esittelemään kaikkein omaperäisintä sanataidetta, riittävän hyvää kyllä ja ennen kaikkea sisimmän auki repivää rehellisyyttä.
Slow Emotion Replay. Kova biisi vuonna 1993, kova biisi edelleen, jota Johnny Marrin kitara ja huuliharppu johdattaa eteenpäin. Sanat silkkaa runoutta: The more i see, the less i know...ja tähän kertsi päälle: because everybody knows what's going wrong with the world, but i don't even know what going on myself. Edelleen relevantti toteamus, vaikka maailma on muuttunut, mutta ihminen ei niinkään. Vai onko maailmakaan muuttunut?
Helpline operator vaikertaa ja lohduttaa samoissa, tummissa ja svengaavisssa vesissä. The The:n nokkamiehen Matt Johnsonin sielu huutaa: True Love Will Come...matkalla ollaan ja ehkä joskus vielä täyttymyksen tilassa. Ennen kaikkea levy upposi aikoinaan nuoreen rakkautta vailla olevaan sieluuni, etsintä oli tuolloin kovaa, mutta tulokset laihoja. Nykyisessä tasaisessa ja tyydyttyneessä keski-ikäisessä sielunmaastossani ei ole niin suurta rakkauden etsimisen aukkoa, kuin tuolloin. Mutta jotain täyttymätöntä on edelleen.
Bluer than midnight kappaleen kysymys: Why can't love ever touch my heart like fear does...voisi olla suora kysymys eräillekin maailman diktaattoreille. Vai mistä levystä on oikeasti kyse? Onko tämä enemmän kuin nuoren miehen rakkauden kaipuun anthem? Lonely Planet, levyn vika kappale päättää kertoa ihan kaiken:
Planet Earth is slowing down Overseas, underground Wherever you look around Lord, take me by the hand Lead me through these desert sands To the shores of a promised land.
Dusk(93) albumin nostalgiamuistelon jälkeen on vaikeahko palata uuteen albumiin, vaikka tavallaan aika samoissa maailman Mad Max-maastoissa edelleen liikutaan. Ensoulment (24) on tunnistettavaa Matt Johnsonia. Levy toimii lyriikoista käsin. Se tarjoaa riipaisevan tarkkoja huomioita tästä ajasta sen mielettömyydestä. Tavallaan sitä materiaalia jota tällä hetkellä en haluaisi kuunnella, koska aika on tässä ja nyt, se painaa hartioitani muutenkin. Matt Johnson riipaisee heti tarkoin riimein aloituskappaleessa Cognitive Dissident:
Left is right, black is white
Inside out, hope is doubt
Back to front, the witches hunt
Maailman tila tai tola ei saa armoa edelleenkään. Itseasiassa ollaan samoilla vesillä edelleen kuin Duskin aikoihin. Mukaan on tullut elementtejä kuolevaisuudesta, henkilökohtaisempia tuntoja, mikä ei vähennä levyn arvoa. Life after life pohtii syvältä elämän ja sielun ominaisuutta: "Life after life, where you were before you were you". Sanat ja painotukset ovat tiiviitä, kristallinkirkkaita. Ensoulment, vapaasti suomennettuna "sieluuntuminen", hetki jolloin ihmisessä syntyy sielu. Näitä elämän, kuoleman ja tuonpuoleisen tuntoja levy pöyhii ansiokkaasti.
Vaikka levy liikkuu enimmäkseen hitaissa ja ei niin hitikkäissä musiikillisissa sävyissä, niin välissä vilahtaa kitaransävyttämä ja bluesmainen svengi. Risin' above the need kulkee letkeällä otteella eteenpäin ja ravistelee levyn ensikuulemalta aika melodisesti matalaoktaanista tunnelmaa.
Parin päivän kuuntelun perusteella on vaikea sanoa mitään lopullista arvioita levystä. Mutta jo noin viiden kuuntelukerran jälkeen huomaan erottavani biisit paremmin toisistaan ja pystyn nimeämään suosikkejani. Yksi näistä on albumin loppupäästä löytyvä: Where do we go when we die? Lyriikka on suuri ja uskalias, sanoisin, että lopulta jopa toiveikas. Sävelmäkin tarttuu nopeammin. Everything but time was going slow. Voisiko tuota paremmin sanoa.
The The:n uutukaisen kanssa on tunnelma sama kuin hyvän kirjan kanssa: se pitää vaan lukea loppuun ja se ei tapahdu hetkessä. Niin myös tämä levy pitää ottaa huolellisella kuuntelulla haltuun. Ensoulment on ennen kaikkea albumikokonaisuus, jossa on paljon mietittyä sisältöä, musiikin ja sanan yhteistä liittoa. Niin, paljon haluaisin sanoa, että tässä on varma viiden tähden levy, joka antaa paljon tähän hetkeen. Mutta en uskalla sitä täysin sanoa. Levy kyllä ruokkii vahvasti sisintäni, luo kysymyksiä ja ymmärrystä, tietynlaista armollisuutta elämää kohtaan. Maailma on täynnä suuria ja vaikeitakin asioita, mutta ei pidä unohtaa taiteen ja sitä kautta saadun ymmärryksen voimaa. Taideteos voi olla avain ymmärrykseen ja elämässä etenemiseen. Ensoulment on mahdollisesti sellainen taideteos.
Uukakkosen How to Dismantle an Atomic Bomb (04) oli minulle ilmestyessään pienoinen pettymys. Mukamas rankka Vertigo toimi yksisilmäisenä pilottisinkkuna, raakana ja rokkaavana. Nojoo, sellainen se varmaan on, mutta biisinä ei kovinkaan kummoinen. Kyllä levyltä löytyy paljon vahvaa kamaa, kuten City of Blinding Lights ja Bonon isäsuhdetta puntaroiva jopa vereslihainen: You Can't Make It On Your Own. Mutta muuten levy on jäänyt minulle varsin etäiseksi U2:sen tuotannossa.
Bonon ja Edgen kaivellessa arkistojaan, he huomasivat, että tämän levyn sessioista oli jäänyt rannalle paljon hyvää materiaalia, levylle sopimattomia biisejä. Niin syntyi ajatus varjo-albumista, miltä levy olisi voinut kuulostaa jos oltaisi menty suosiolla sinne rokkaavampaan suuntaan. Biisejä löytyi riittävästi ja tällainen varjoalbumi saatiin kasaan nimeltään: How to Re-Assemble an Atomic Bomb (24).
Käsissä on levyllinen pakottomasti rokkaavaa uukakkosta, jota ei liiallinen tuotantojälki pilaa. Biisitkin ovat riittävän priimaa. Aloituskappale Picture Of You rokkaa kuin Who konsanaan. Biisi on perustaltaan sama kuin emolevyltä löytyvä bonusbiisi Fast Cars.
Myöskin rajusti eteenpäin kulkeva Evidence of Life on varsin hyvä kappale, jota seuraa levyn ehkä onnistunein esitys Luckiest Man In The World, joka voisi olla ihan hyvin bändin keikkalistalla. Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen on lisätty instrumentteja ja jopa uudet vokaalit. Käsittääkseni Luckiest Manissa on kokonaan uudet lyriikat ja vokaalit, jotka Bono on vetänyt tänä vuonna. Tämä todistaa sen, että Bonon ääni ei ole menettänyt tippaakaan teräänsä vuosien aikana. Mittarissa on jo 64 vuotta ja ääntä löytyy.
Alkuperäiseltä levyltäkin löytyvä All Because Of You (tosin eri lyriikoilla varustettu) rokkaa todella irtonaisesti ja päättää tämän pätevän ja nautittavan rokkiplatan. Jos U2 saisi tällaista jälkeä aikaan vielä tulevaisuudessa, niin se olisi varsin riemukas asia. Ja jos levy olisi julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten alkuperäisen Atomic Bombin jälkeen, niin se olisi varmuudella noteerattu positiivisin sanankääntein.
How To Re-Assemble on hyvä välipala uutta U2-levyä odottaville faneille, ehkä jopa liiankin hyvä? Pääseekö bändi enää tällaiseen laatuun? Ja haluaako maailma kuulla tätä bändiä enää kovinkaan aktiivisesti? Songs of Innocence (14) - levyn Apple-diili jätti monille ns. paskan maun suuhun, että miksi sen uukakkosen levy piti löytyä kaikkien iTunesista? Tämä on edelleenkin monille se ensimmäinen mielleyhtymä kun puhutaan U2:sesta.
Jos olet päässyt iTunes-diilin ylitse, niin kokeile vaikka tämä kahdenkymmenen vuoden takaa kaivettua varjoalbumia. Harvoin tällaiseen laatuun päästään arkistojen aarteiden kautta. Nyt ollaan onnistuttu ja käsissä on napakka neljän tähden levy, kulkeva, rokkaava ja irtonainen. Jäi mainitsematta vielä tämä mukavasti leijuva Country Mile, joka olisi voinut olla yksi niistä kovista U2-veisuista...paitsi nythän se on sellainen.
Tässä yksi niistä bändeistä josta haluaisin puhua, mutta jää kuitenkin puhumatta ja lopulta huomaa, että onkin vaahdonnut aika paljonkin aiheesta tässä blogissa.
Juttuni otsikko on imelä ja vähän pöhkö. Sen myönnän. Voisi olla särmikkäämpi ja omaperäisempi, mutta sitten se ei tekisi oikeutta tälle bändille, joka on oikeasti uskoa, toivoa ja rakkautta, ainakin minun korvissani. Olen aina ajatellut, että tämä on liian pliisua ja mitäänsanomatonta tavaraa ns.aidoille rokkikorville, indieveikoille ja muille oman arvonsa tunteville musaniekoille, jotka haistavat ja erottavan omaperäisyyden ja tarvittavan särmikkyyden. Siispä en ole tätä edes suositellut kaikille. Eikö sitten Deacon Bluessa ole mitään omaperäistä ja erottuvaa? No ehkä ei sen enempää kuin vaikka aikalaisbändeissä Simple Minds, Aztec Camera tai vaikkapa Tears For Fears.
"Deacon Blue on skotlantilainen pop rock -yhtye, joka perustettiin Glasgow'ssa vuonna 1985. Bändin kokoonpanoon kuuluvat laulajat Ricky Ross ja Lorraine McIntosh, kosketinsoittaja James Prime ja rumpali Dougie Vipond".Wikipedia
Skottilaisen Deacon Bluen musiikkia ei ole siunattu rouheudella ja katu-uskottavuudella, sen totesin jo neljätoista vuotta sitten tässä bloggauksessani: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/09/melkein-merkittava.html Tuolloin hämmästelemäni ja vähän parjaamani bändin kakkoslevy: When the World Knows Your Name (89) on kerännyt uskottavuutta korvissani ja pidän sitä tällä hetkellä varsin raikkaana ja hyvin aikaa kestäneenä levynä, vaikka aikamoinen kasarihattara onkin kaikessa ihanassa imelyydessään. Olin unohtanut kuinka hyvältä ja raikkaalta kuulostaa edelleen tämä levyn aloitusbiisi:
Tietynlainen kiltteys, melodisuus ja ylitsepaisuvuus ei tee Deacon Bluen musiikista yhtään sen epäaidompaa kuin mistään muustakaan aikalaismusiikista. Itse asiassa Deacon Blue voi kuulostaa tässä ajassa hyvinkin autenttiselta ja tuoreelta, sillä onhan tämä aidosti soitettua ja laulettua musiikkia hyvin vähäisellä autotunen määrällä. Laulaja Ricky Rossia on kautta vuosien säestänyt naislaulaja Lorraine McIntoshin(myös hänen vaimonsa) huikea taustavokalisointi. Lorrainen maalailevan kaunis laulu tuo bändin soundiin lopullisen silauksen, kuin kultareunat kaiken ylle.
Olen tutkaillut bändin edesottamusta toisenkin kerran tässä blogissa. Kahdeksan vuoden takainen Believers (16) teki suuren vaikutuksen ja sai vaipumaan...no siihen hattarankeveään unelmapilveen: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/01/ Tuon levyn jälkeen tuli neljän vuoden takainen levytystauko kunnes ilmestyi mestarillinen: City of Love (20), levy jolla bändi tavoitti uudestaan kaikki ne 80-luvun ylväät kertosäkeet ja poppikoukut, teki kaiken saman uudempana, syvempänä ja uskottavampana. Syntyi bändin ehkä paras levy.
Jo nimikappaleen aloitusjousissa tietää, että jotain suurta on tulossa. Ensivaikutelma ei petä. City of Love on nimensä arvoinen kappale, jopa enemmän. Lyriikka ei tavoittele terävintä ja omaperäisintä kulmaa, "All that remains is the city of love". Siinäpä se, takaisin rakkauden kultakaivoksiin, siihen toiveikkaaseen välähdykseen taivaanrannassa. Hit Me Where It Hurts potkaisee vähän kipeämmin siihen rakkauden juureen, mutta yhtälailla paisuvan melodisuuden säilyttäen.
Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime vuosien aikana. Juuri niinä hetkinä, kun mietin, että olisiko jotain sellaista helppoa ja vähän lohduttavaa kuunneltavaa, sellaista joka menee syvälle, mutta nostaa ylemmäs. Deacon Bluessa soi toiveikkuuden ääni, jota ei kyynikko ei kuule, sillä kaikkihan ei usko enää joulupukkiin. Nooh, mutta...City of Love on täynnä hyviä ja tarttuvia poppisbiisejä. Yksi suosikeistani on kevyesti rullaava, mutta vähän yleisilmeeltään tummahko In Our Room. Omaelämänkerralliselta kuulostava kappale on rakenteeltaan hieno, jossa kertosäkeen jälkeinen c-osa erottuu etenkin edukseen. Tässä kohtaa huomaan, että levyssä on paljon tummempaakin vettä, kuten bändin koko tuotannossa. Rickyn ja Lorrainen makoisat vokaalit joskus peittävät tummemmat jäljet. Keeping My Faith Alive on kuin mikä tahansa keskitempoinen ja vähän bluesahtava rockveto.
Levyn päättävä On Love on pitkä tarinallinen biisi, joka koostuu lausutusta a-osasta, kertomuksesta joka kuljettaa biisiä eteenpäin. Kappale on samalla tavalla menneisyydestä ammentava rakkauden messu kuin levyn nimikappale, ehkä kolikon toinen ja seikkaperäisempi puoli. Biisissä on paljon tavaraa, kuin koko elämän tarina, lapsuutta, rakkautta, sen menetystä, ohikiitävien hetkien merkityksellisyyttä ja niiden alleviivausta.
City of Love julkaistiin juuri ennen koronasulkuja kevättalvella 2020. Julkkarikeikkoja jouduttiin ymmärrettävistä syistä siirtämään, mutta lockdownin aikana bändi äityi ahkeraksi ja viimeisteli seuraavan levyn: Riding on the Tide of Love (21), joka on selkeästi sisarteos edeltäjälleen. Ei ihan samaa melodista tasoa, mutta tasaisen vahva levy tämäkin.
Ihan uusin veisu, tulevaa levyä: The Great Western Road (25), ennakoiva Late '88 on nimensä mukaisesti nostalgiatrippi kasarin hurlumhei-vuosiin, mutta biisihän ei ole millään muotoa huono.
Tuolloin albumi Henkilökohtainen ennätys (15) oli kuumaa valuuttaa ja edelleenkin se on Samaen tuotannon kärkialbumeja. Tätä seurannut Hillitön elämä (17) taisi saada heikommat arviot ja pitkään uskoin kriitikon sanoihin. Nyt kuunneltuna levy vaikuttaa edeltäjäänsä yritteliäämmältä, monipuolisemmalta ja paremmin tuotetulta. Maidstone (19) oli akustishenkinen levy ja pitää sisällään useita laadukkaita kappaleita kuten rivien välistä Sipilän hallitusta roimiva Kaikki on perseestä (paitsi sä) ja tällä O'Connellsin keikan encorena kuultu herkkä: Kukaan miestä ei oo täällä liian pitkään.
Keväällä ilmestynyt albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin (24) sai kohtuullisesti palstatilaa julkaisuhetkellään. Kyseessä on puhtaasti protestialbumi, jossa Samae varsin suorasanaisesti kritisoi yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa vahvasti poliittisesti kantaa. Tuolta levyltä keikallakin soitetut kappaleet Nyt on normaalia olla natsi ja etenkin Haistakaa persettä olivat yleisön mieleen. Voi tietenkin todeta, että keikkayleisökin oli poliittisen puolensa valinnut.
Uuden levyn protestihenkiset kappaleet taltioivat hyvin ajankuvaa, mutta toisaalta mietin niiden kestävyyttä, että lauletaanko näitä lauluja vielä vuosien jälkeen? Tavallaan toivetilahan on, että niitä ei laulettaisi enää, vaan maailman tilanne olisi muuttunut humaanimmaksi ja pientä ihmistä puolustavammaksi. Samaen musiikin toinen puoli on arjen pienistä asioista kertovat toiveikkaat kappaleet, kuten keikan aloittanut upea Keltaista ja loppupuolella kuultu instant-klassikko Hyvä päivä. Tätä positiivisempaa puolta kuultiin varsin laajalti keikan aikana. Olin liki täysin unohtanut keikalla kuullun Samaen joulubiisin, omaperäisesti nimetyn: Hyvää joulua kappaleen. Kerta kaikkiaan ehjä ja sydämeenkäypä kappale, joka saisi soida radiossa näinä päivinä. Ehkä se soikin?
Samaen tunnin ja kymmenen minuutin mittaiseen soolokeikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Se mitä kahdeksan vuotta sitten toivoin Telakan keikalta, oli huumori, nyt tätä huumoria riitti lennokkaiden välispiikkien muodossa. Samae oli entistä rennompi ja satojen soolokeikkojen varmuus näkyi ja kuului esiintymisessä. Keikalla kuultu ihan uusi kappale Laulu kaikille meille jatkaa vahvojen Samae-veisujen linjaa ja voi(si) olla hyvä silta seuraavaan albumiin.
Oli oma tunnelmansa kävellä marraskuussa räntäsateessa Helsingissä. Vettä vihmoi ja pieni sateenvarjo meinasi antaa periksi. Alkulämmikettä iltaan toi kierros levykauppa Keltaisessa
jäänsärkijässä, josta mukaan lähti pari pikkukivaa vinyyliä, Deacon Blue: A New House (14) ja Lapinlahden Linnut (85). Sen sijaan laariin jäi Joan Armatradingin parin vuoden takainen arvostelumenestys: Consequences (21).
Ei enempää levykaupoista tällä kertaa, vaan sukelletaan suoraan illan liveaktien tarjontaan. Kanadalainen Daniel Romano
bändeineen toimi tällä kertaa lämppärinä ruotsalaiselle Blues Pillssille.
Asetelman olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin päin, sillä Romanon poppoo pesi ruotsalaiset kuusnolla. Blues Pills esitti veti varsin pätevän puolitoistatuntisen keikan, jossa huomionarvoista oli naislaulajan varsin laaja ääniala.
Blues Pillssin keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta Daniel Romanon vain 35 minuutin mittainen lämppärikeikka oli silkkaa ruutia. Suurin osa kappaleista löytyi alkuvuonna ilmestyneeltä Outfit-levyltä: Too Hot To Sleep (24). Kyseinen levy vahvistaa Romanon ilmaisun rokimpaa puolta
Fields of ruins oli ärhäkkä
aloitusbiisi, josta jatkettiin soittoa keskeyttämättä seuraavaan kappaleeseen.
Koko keikka oli vähän kuin yhtä katkeamatonta biisiketjua. Uuden levyn biisien lisäksi erotin ainakin Modern Pressurelta (17) löytyvän Sucking the Old World Dry:n ja Finally Fee (18) albumin helmen Empty Huskin. Tämän lisäksi oli mukana myös uusia levyttämättömiä kappaleita, kuten bändin basistin vetämä todella hyvällä sykkeellä kulkeva kappale. Setin lyhyydestä johtuen kuulematta jäi monia keikkabravuureja, kuten Toulouse, Roya ja When i Learned Your Name.
En tiedä oliko edellisten Suomen keikkojen vähäinen yleisömäärä saanut Romanon karttelemaan Suomeen tuloa, sillä muita Pohjoismaita hän kyllä bändeineen aktiivisesti kiertää. Kahdeksan vuotta on pitkä aika edellisestä keikasta, etenkin kun siinä välissä Romano on julkaissut reippaasti yli kymmenen studioalbumia, suurin osan niistä koronasulun aikana. Vaikka materiaalia on paljon, niin musiikin laatu ei ole erityisesti notkahtanut, vaan Romano on ottanut haltuun levyillä monenlaisia populaarimusiikin suuntauksia. Viimeisin Too Hot To Sleep (24) on räjähtävää, mutta myös melodista punkrockkia, parin vuoden takainen psykedeelissävytteinen teema-albumi: La Luna (22) oli yhtä katkeamatonta biisiä.
Daniel Romanon keikasta jäi vahva näläntunne: tätä livenä lisää ja pian! En tiedä milloin seuraava mahdollisuus tarjoutuisi. Daniel Romano bändeineen sopisi mainiosti seuraavan kesän festareille. Tästä festarinjärjestäjille iso Vink Vink!
Yli-ikäisenä fanipoikana uskaltaudun kysymään artistilta nimmaria ostamani Dandelion (20) albumin kanteen. Sellaisen lopulta sain muutaman käänteen jälkeen ja pääsin vaihtamaan muutaman myötämielisen sanan bändin jäsenten kanssa. Basistilta kuulin, että hänen laulamansa kappale tulee uudelle Outfit-lätylle, joka ilmestyy joskus ensi vuonna. Tätä odotellessa.
Joskus
musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita
hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15)
Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta.
Leon
Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa
aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City. Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua
lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää?
Levy oli
hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden
levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu
halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta
korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua.
Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden
parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä
monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset
rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.
Ihan mukava,
varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu
siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti?
Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John
Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti
keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing
makes the time stop like you walking in a room.
Simplicity haikailee yksinkertaisen
elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen
nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja
särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin
biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn
nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle
on miksattu linnunlaulua.
B-puolen
aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never
Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla.
Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden
kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että
biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful
Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko
kestävää laatua?
Vaikka
rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän
tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin
tilanteeseen.Täydellinen
tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy.
Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia,
joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden
ja kuunnella levyä vielä lisää.
Ivy toka puoliskon lopulla yllättää
koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa
Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla
sanoilla:
Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you
God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään
selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno,
vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder.
Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta
ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.
Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.
