Leon Bridges - Leon

Joskus musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15) Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta. 

Leon Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City.  Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää? 

Levy oli hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua. Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.

Ihan mukava, varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti? 

Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing makes the time stop like you walking in a room.

Simplicity haikailee yksinkertaisen elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle on miksattu linnunlaulua.

B-puolen aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla. Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko kestävää laatua? 

Vaikka rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Täydellinen tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy. Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia, joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden ja kuunnella levyä vielä lisää. 

Ivy toka puoliskon lopulla yllättää koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla sanoilla:

Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you 

God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno, vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder. Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.

Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.

Arppa - Muovipussi kummittelee

Viime kesän keikoilla Arppa bändeineen esitti taajaan uutta puhelaulunomaista kappaletta, yksinkertaiselta kuulostavaa lallatusta, jonka olisi luullut syntyneen improvisaationa esiintymishetken aikana. Tämä toistoihin luottava biisi nosti hymynkareen suupieleen ja toiveen: toivottavasti kappale ei mene jatkoon? No meni se ja siitä tuli uuden, juuri ilmestyneen Muovipussi kummittelee (24) albumin nimikappale.

Arppa on julkaissut viimeisen neljän vuoden aikana koko tähänastisen levytetyn tuotannon, esikoisalbumin Laavalamppuja (20), hitikkäämmän Kinovalon Alla (21), sekä arvostelu- ja yleisömenestyksen, aidosti kovan albumin: Valeria (23). Tämän albumin jälkeen Arppa ja bändinsä ovat olleet lähes koko ajan kiertueella. Mietin vaan, että missä vaiheessa he ovat kerenneet laittaa uuden albumin narulle? No ovat sen kerenneet tehdä, mutta nyt nouseekin kysymys, että olisiko levylle pitänyt antaa kypsyttelyaikaa? Toisaalta minulla on suuret sympatiat näin luovan ja taiteelleen omistautuneet bändin meiningistä, että tehdään uusi levy joka vuosi ankaran kiertämisen ohessa, vähän kuin Eput, Popeda, Julietit, Juice ym.tekivät 80-luvulla. 

Keväällä ja kesällä ilmestyneet levyn pilottisinkut: Kavereita, Hilma ja Kerran Turussa, ovat kuukausien saatossa osoittautuneet varsin oivallisiksi kappaleiksi, voisin jopa kutsua niitä Arpan tuotannon kärkibiiseiksi. Kavereita Hilman falsetinomainen vokaalinosto biisin alussa ja väleissä kohottavat tämän lyriikaltaankin ehjän kappaleen levyn kärkikastiin. Kerran Turussa on myös hieno kappale, jossa on aitoa tunnelmaa, hienoa kansanmusiikinomaista valssaamista. Pieni suuri lyriikka tässäkin, josta osumia löytyy: "Noin vain yritän kävellä pienenpienestä neulansilmästä".

Jätin vielä vinyylin ostamatta ja olen ottanut uuteen Arppaan tuntumaa suoratoiston kautta. Yhdeksän biisin ja 27 minuutin kokonaisuus vahvistaa ajatusta, että nyt on pitänyt vaan saada levy kasaan ja ulos, vielä tämän vuoden aikana. Aloituskappale Hyvä päivä kellottaa ajan 1.41. Pidän kappaletta vähän referenssinomaisena introna aiheeseen, en paljon muuna. Johtotähden olen kuullut myös pari kertaa keikalla. Sananmukaisesti johtotähdestä, eli Mersusta kertova kappale on kelvollinen ja uskoisin siinä olevan vielä kasvuvaraa. 

Nimikappaleessa on niin iso pokka, että sitä ei voi kuin kunnioittaa. 2.31 on biisin mitta ja se pitää sisällään enimmäkseen yksiäänistä puhelaulutoistoa ja todella sähäkän kitarasoolon. Hymyilyttää, mutta tämä on samanaikaisesti jotain uskaliasta ja erilaista, mitä moni muu tekee tänä päivänä. Vasenta kaistaa muistuttaa jotain Jukka Nousiaisen kappaletta, mutta en saa päähän mitä? Jossain vanhemmassa kappaleessaan Arppa mainitseekin, että esikuvina on Litku ja molemmat Jukat. Veikkaan, että Nousiainen on toinen näistä.

Missä sä oot on hyväntuulinen ja tarttuva biisi, jossa on tuttua Arppa-charmia. Hyvin soitettu, hyvin hengittävä biisi, jossa on paljon herkullisia soitannollisia yksityiskohtia. Ehdottomasti albumin kärkikastia. Levyn päättää sen pisin kappale: Hannu. Yli viiden minuutin mittaan ehtivää kappaletta olen kuullut myös useasti keikoilla. Luulen, että biisillä on jokin Arpan ja hänen faniensa välinen syntytarina, niin, että kappaletta on rakennettu yhdessä keikoilla. Korjatkaa jos olen väärässä? Joka tapauksessa levytetty versio Hannusta on yllättävän toimiva. Kappale luikertelee hitaalla kompilla eteenpäin ja luo jännän tunnelman. Mieleen tulee amerikkalainen desert-rockbändi Giant Sand. Hieno onnistuminen.

En ole lukenut vielä yhtään arvioita Muovipussi kummittelee (24) levystä. Ehkä sellaista ei ole vielä tullut. Jengi on joko pähkinöinä tai Arppa palautetaan maan pinnalle, että levy olisi vaatinut lisäaikaa syntyäkseen. Vaan onko se sittenkin täydellinen tällaisenaan? Sitä en osaa vielä itse arvioida, mutta on tää karkeasti arvioiden ainakin sellainen kolmen ja puolen tähden levy. Kasvaako se kuuntelussa? Sen aika näyttää. Toisaalta miksi ei saisi tehdä kolmen ja puolen tähden levyjä? Entisaikaan levyt pistettiin kasaan vähemmistäkin aineksista. Kun tälläkin levyllä on oman arvioni mukaan 4-5 erinomaista kappaletta, niin kyllä sen perustan päälle uskaltaa laittaa vähän kevyempiäkin vetoja. Ei kaiken tarvitse aina olla niin täydellistä. Sen Arppa bändeineen osoittaa, vaikka soitto ja hengittävä tuotanto ovatkin ajoittain hyvin täydellisen kuuloista.

Elias Gould, Pekka Nisu. TTT-Klubi. Tampere. 27.9.2024.

TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html

Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.

Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.

Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.

Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset. 

Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.

Bee Gees - Children of the World

Bee Gees ei ole tässä ajassa mikään puheenaihe, liekö menneinäkään vuosina? Mitä muistat kyseisestä bändistä? Oletan, että Saturday Night Feverin diskohitit: Stayin Alive, Night Fever ja How Deep Is Your Love. Itselleni Bee Gees on yhtä kuin trion vanhimman veljeksen Barry Gibbin sietämättömäksi yltynyt falsettilaulanta, ellei jopa kimitys. Tämän falsettilaulannan huipentuma tai kökköytymä on diskon kultakauden kliimaksi: Spirits Having Flown (79). Yritin kuunnella levyä jokin aika sitten, mutta luovutin puolessa välissä. Liikaa korkeaoktaanista ja korville käyvää falsettia joka syö musiikinkuuntelun nautinnon. Sinänsä hämmästyttävää, että levy on bändin yksi myydyimmistä.

Tästä antipatiastani huolimatta tartuin Bob Stanleyn kirjoittamaan elämänkertaan Children of the World (23). Syy niinkin yksinkertainen, kirja on nostettu viime vuoden parhaaksi rock/popelämänkerraksi monissa yhteyksissä. Stanley on kirjoittanut muitakin ansiokkaita rockkirjoja vuosien aikana ja kolumneja useisiin brittiläisiin musalehtiin, kuten Record Collectorin. 

Kirjan alussa Stanley käy läpi laajemmin saman synninpäästön kuin itsekin tämän jutun alussa, miksi kirjoittaa niinkin epäkiinnostavasta ja kaikkea muuta kuin rockuskottavasta bändistä kuin Bee Gees? Pohjalla on tietenkin Stanleyn salafanitus uskottavuuden menettämisenkin hinnalla. Kyllähän The Stone Roses tai jopa Oasis-elämänkerta ois nannaa itse kullekin, mutta entäpä Bee Gees? Maistuisiko?

Kirja kuvaa kronologisesti Gibbin veljesten tarinaa aina lapsuudesta uran viimeisiin hetkiin. Se missä Stanley onnistuu, on innostava ja kiinnostava tarinanjuoksutus, sekä Bee Geesin materiaalin hieno hallinta. Liki jokainen julkaistu Bee Gees-biisi saa maininnan ellei jopa pienen analyysin, eikä se tunnu lukijan päässä lainkaan liialliselta, vaan biisimaininnat on ympätty hyvin luontevasti mukaan tekstiin.

Kuvaavaa Gibbin veljesten tarinassa on juurettomuus. Myös muusikkona toimineen isän Hugh Gibbin seilailu perheensä kanssa Australialista britteihin ja takaisin on mielenkiintoista luettavaa. Isoveli Barry ja kaksoset Robin ja Maurice eivät ole kiintyneet oikein mihinkään paikkaan lapsuudessa. Koulunkäynnistä ei oikein tullut mitään, mutta pojat keksivät tavan viihdyttää itseään laulamalla pienessä tilassa ja kehittävät sitä kautta liki täydellisen veljesten keskinäisen stemmalaulannan. 

Poikien ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui jo 50-luvun lopulla, eli lapsuudessa. Levyttämään he pääsivät jo vuonna 1963, jolloin Barry oli 17-vuotias ja kaksoset Robin ja Maurice 14-vuotiaita. Ensimmäiset singlet ja kaksi ekaa albumia julkaistiin alkuun vain Australiassa. Bee Geesin kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1967 kappaleella Massachusetts. Alkupään levyt olivat vielä tunnustelevia, mutta eivät vailla ansiota. Horizontal (68), Idea (69) ja etenkin miltei kokonaan unohdettu teema-albumi Odessa (69) nostivat bändin arvoitusasteikolla muiden tuon ajan suuruuksien joukkoon. Vai nostivatko? Veljekset itse kokivat albumin syntyneet tuottajan painostuksesta, mutta ajan saatossa se on saanut gloriaa ja tähtipölyä päällensä. Odessa on edelleen melkoinen kokemus, kuvitteellinen tarina Mustallemerelle uponneesta laivasta pitää sisällään useita Bee Gees - klassikoita, kuten kappaleet First of May ja nimikappaleen Odessa (City on the Black Sea).

Odessan jälkeen bändi hajosi reiluksi vuodeksi. Robin Gibb lähti soolouralla ja Barry ja Maurice jatkoivat Bee Gees nimen alla ja kerkesivät tehdä kaksistaan vain yhden albumin Cucumber Castle (70), kunnes Robin palasi jo ruotuun saman vuoden aikana julkaistulla albumilla: 2 Years On (70). Kirjassaan Stanley nostaa esiin vuodet 1969 - 1974, aika ennen Bee Geesin lopullista läpimurtoa ja diskovaihetta. Tuolloin veljekset loivat useita kiinnostavia albumeita, joista mainittakoon ainakin Trafalgar (71) ja Mr. Natural (74). Jälkimmäisessä noista albumeista saimme jo tuta Barry Gibbin falsettilaulusta, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Main Course (75). Tällöin veljeksiä enemmän kohti ajanhenkeä luotsannut tuottaja Arif Mardin oli kysynyt Barry Gibbiltä, että pystyisikö hän karjumaan tunessa? Homma oli napsahtanut heti hyvin jengoille ja Main Coursen enimmäkseen falsettiin nojaavat kappaleet nostivat bändin uudelle tasolle.

Saturday Night Fever (77) soundtrack oli tietenkin suuri menestys, kuten myös em. Spirits Having Flown (79). 80-luku piti sisällään paljon tuottamishommia ja soololevyjä. Robin Gibb julkaisi kolme sooloalbumia ja Barry Gibb kunnostautui tuottajana/biisintekijänä ainakin seuraaville artisteille: Barbara Streisand, Dionne Warwick, Diana Ross ja Kenny Rogers. Bee Geesin ura jatkui yllättävän työteliäänä ja katkeamattomana aina Maurice Gibbin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 2003. Myös hänen kaksoisveljensä Robin Gibb kuoli terveysongelmiin kymmenen vuotta myöhemmin.

Elämänkerta pitää otteessaan ihan loppusivuille asti. Se mitä elämänkerta ei saa aikaiseksi: se ei tee Stanleyn esiin nostamia Bee Gees-levyjä korvissani juurikaan sen paremmaksi kuin ennen, vaikka välillä tiettyjen levyjen erinomaisuus on hyvin uskottavasti perusteltu. Yhtenä esimerkkinä on levy: One (89), joka saa paljon nostetta Stanleylta, kuten loppuvaiheen levyt: Size isn't Everything (93) ja Still Waters (97). Edelleen, avoimin mielin ja Stanleyn hyvän argumentoinninkaan jälkeen en saa näistä levyistä paljoakaan irti. Vähän ne ovat sliipatun kuuloisia. Sen sijaan 60-70-luvun kadonneissa vuosissa on paljon mielenkiintoista kuunneltavaa, kuten tämä melkein jämälevyksi mainitun: Life in a Tin Can (73) albumin helmi, jossa veljesten stemmalaulanta tulee hyvin esille, tämä aikana paljon ennen autotunea.

Nits - Tavara-asema. Tampere. 16.9.2024.

Jälleen oli Nitsin aika. Edellisestä keikasta olikin kulunut jo kaksi vuotta. Tuolloin tämä Hollannin kansallisaarre heitti Tampereen G Livelabissa hienon ja emotionaalisesti koskettavan keikan, sillä vuoden 2022 keväällä bändin pitkäaikainen kotistudio tuhoutui tulipalossa, vieden mukanaan lähes kaikki bändin soittimet ja masternauhat. Tuon keikan bloggauksessani toivoin uutta levyä ja uusia Suomenkeikkoja. https://homesickhounds.blogspot.com/2022/09/nits-192022-g-livelab-tampere.html

Toiveeseeni on vastattu, sillä tuon keikan jälkeen Nits on julkaissut peräti kaksi uutta levyä, tasapainoisen Neon (22) albumin sekä nyt alkuvuodesta ilmestyneen ep-levyn Tree House Fire (24), jonka katalysaattorina oli tuo kyseinen studiopalo.

Tällä kertaa keikkapaikkana toimi Tampereen Tavara-asema. 50-vuotisjuhlakeikan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kyseisen uuden ep:n kaikki kuusi biisiä. Rohkea ja kunnioitettava valinta bändiltä, jotta uskaltaa noin voimallisesti tuoda uutta levyä esiin. Tree House Fire (24) eroaa edukseen sitä edeltävästä albumitrilogiasta: Angst (07), Knot (09) ja Neon (22). Jos edeltävät levyt olivat maalailevaa ja seesteistä taiderockia, niin uudella ep:llä on ripaus enemmän tunnetta. Myös Tavara-aseman illassa uuden levyn kappaleet kuulostivat ja tuntuivat kouriintuntuvan vahvoilta. 

Ensimmäinen puoliaika kesti 45 minuuttia ja piti sisällään yhteensä kymmenen biisiä. Uuden levyn biisien lisäksi huippukohtia olivat etenkin aivan huikea versio kappaleesta A Touch of Henry Moore. Aivan kuin kappaleeseen olisi tuotu jotain lisää, kuin se olisi kasvanut alkuperäisestä versiosta tai saanut lisää väriä. Myös Giant Normal Dwarf (90) levyn päätösraita Infinite Shoeblack kuulosti erityisen hyvältä. Setin päättävä Nescio sai yleisön lämpimäksi, mutta mielestäni se ei ollut paras kuulemani versio kyseisestä veisusta, vaikka hyvä veto olikin.

Keikan alkupuolen Henk Hofsteden lausuma kunnianosoitus Soundin edesmenneelle toimittajalle Jussi Niemelle nosti palan kurkkuun. Niemi oli haastatellut Nitsiä jo vuonna 1982 bändin ensimmäisellä Suomen reissullaan. Oli erityisen koskettavaa, että Niemen kovasti diggaama bändi muisti häntä keikan alussa. 

Yleisön joukosta oli erotettavissa muitakin ehtoopuolen kulttuurivaikuttajia, aina Seppo Pietikäisestä Rockadillo levy-yhtiön perustajaan Tapio Korjukseen. Jos yleisöä saisi ja pitäisi määritellä, niin näkisin paikalla olleen keski-iän tuolle puolen ehtineitä ja hyvän maun omaavia kulttuurin suurkuluttajia. Huomasin, että yleisön joukossa ei ollut juurikaan nuorempia musiikinkuluttujaa. Onko niin, että Nits on jäänyt vähän unholaan uusilta sukupolvilta?

Toinen puoliaika oli pitempi, reilun tunnin mittainen, mutta ei niin intensiivinen ja ehjä kuin eka puoliaika. dA dA dA (94) levyn nimibiisi avasi rennon hyväntuulisesti toisen puoliajan. Two Skaters jatkoi vahvasti, mutta sitten vaivuttiin vähän tylsähköön taiderockailuun. Yellow Socks & Angst piti sisällään valloittavan intron Henkin mummusta ja hänen pakkomielteestään kutoa sukkia, mutta biisi itsessään ei tuonut juurikaan lisäarvoa tälle tarinalle, koska se ei ole mielestäni kovin mieleenpainuva kappale. Samaa voin sanoa myös Neon (22) albumin Beromunster kappaleesta, joka sisältää hienon tarinan tuosta myyttisestä radioasemasta, mutta kappaleena on auttamattoman tylsä. Tosin saatan edustaa vähemmistöä mielipiteeni kanssa.

Nitsin biisit saattavat lähteä liikkeelle yksinkertaisesta pianon pimputuksesta, periaatteessa aika vähistä aineksista, mutta kasvavat matkan varrella hienoksi musiikiksi. Näin ei aina käy, joskus kappaleet jäävät vaan pyörimään uskaliaaseen lähtökohtaan, että tulisiko tästä ja tuosta äänestä mielenkiintoinen kappale. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin bändin tuoreilla levyillä, joissa välillä biisien ainesosat eivät yksinkertaisesti riitä niistä tekemään omaan makuuni riittävän mielenkiintoisia. Toki uudemmassakin materiaalissa on kerroksia ja hienoja musiikillisia yksityiskohtia, mutta kovin hyvin ne eivät jää mieleen.

Vaikka ehkä keikan toisella puoliskolla intensiteetti laski, niin siitä huolimatta mukana oli hienoja ja valloittavia vetoja, yksi niistä oli Omsk (83) albumin instrumentaali Walter & Connie. Jälleen kerran osoitus bändin liki telepaattisesta yhteydestä, Rob Kloetin monipuolisuudesta rumpupallin takana, Robert Jan Stipsin koskettimien taiasta ja Henkin kitaroinnista kera vihellysten. J.O.S. Days toimi myös, Henkin harputtelu ja irtonainen yhteissoitto toimi hyvin. Settilistan vikana kuultiin Ting (92) albumin helmi: Cars & Cars. Tuossa vaiheessa jouduin jo lähtemään kotiin, mutta sain tietää, että encorena kuultiin vielä kolme kappaletta: Sketches of Spain, Dutch Mountains ja Adieu Sweet Bahnhof.

Ehkei se paras Nitsin näkemäni Nitsin keikka, mutta ei millään muotoa huono suoritus näiltä veteraaneilta. Kolmikko oli edelleen hyvässä terässä, Henkin laulu lähti kauttaaltaan hyvin, Stipsin koskettimissa oli tarkkuutta ja taikaa, Rob Kloetin rumputyö rakensi musiikkielämyksen kokonaiseksi. Jos vielä Nits päättää tulla Tampereelle, niin vastaan kutsuun mielelläni. Toiveenani olisi, että Nits päättäisi tehdä vielä ripeämmän ja popimman levyn, sellaisen jossa olisi vähän samaa henkeä kuin tässä klassikkokappaleessa:

Rock SM 1984 Revisited. Tullikamari. 24.8.2024.

Tampereen Tullikamarilla nähtiin kolmen legendan jälleennäkeminen. Vuonna 1984 Rockin SM-kisoissa mitalisijat jakaneet bändin saivat uuden leikkimielisen revanssin, jossa ei sijoituksia pyritty enää uusimaan, eikä se ollut edes tarpeellista, sillä jokainen näistä rock-akteista näytti illan aikana mistä kana pissii ja miksi he ovat Härmärokin legendoja. 

Tapahtuma oli jo viikkoa ennen loppuunmyyty ja itse sain lipun onnekkaasti puolta tuntia ennen tapahtuman alkua. Tullikamarin edessä parveili sakeana viiskuuskymppisiä rokuja siippoineen lähikaupungeista ja maakunnista. Enimmäkseen Peer Günt-paitaisten miesten rehvakkaat seisoma-asennot ja reippaat tarttumiset kaverin olkalumpioon enteilivät pelottavan kosteaa iltaa. Onneksi sellaista ei tullut, ei ainakaan ennen Peer Güntin keikkaa. 

Rock SM revisted on tehty tällä kertaa yhteistyönä. Allekirjoittanutta T-Houndia avustaa yksi svengaavan rokkikynän suurlähettiläistä, itse Miikka ”Hellhounds on My Tail” T. Miikan kynästä on Peer Güntin korkeaoktaaninen keikka ja T-Houndin kynästä Keban ja Kolmannen Naisen keikat.

Nostalgiamatka alkakoon...

Vieläkin Go-Go - Poplegendan kuolleista nousu.

Keba. Sija:3.

Vuoden 1984 SM-kisojen pronssimitalisti Keban, vain kahden levyn mittainen back-kataloogi oli näistä kolmesta heikoiten hallussa. Mielestäni olin aikoinaan kuunnellut paljon klassikkoalbumia Koko Ajan Go-Go (87). Mutta ei se ihan niin ollutkaan. Toki Kesä Espalla ja Piilopaikka ovat herkkiä nuoruusklassikoita, kuinka rohkealta teinipojan korvaan kuulosti Ali Alikosken, jo kokeneemman nuorukaisen lyriikka: "Vielä tänä iltana, rakastan sua saatanan hellästi" Se enteili ja sai unelmoimaan seikkailuista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Noh, sitä sai odotella vielä muutaman kesän verran.

Odotukseni eivät olleet korkealla Keban keikan suhteen. Matkalla keikalle kuuntelin Koko Ajan Go-Go:ta autosterkoista ja se kuulosti autonmelussa jotenkin tussulta. Vedin nopeasti päässäni yhtäläisyysmerkin tulevaan, että Keba on tuskin kummoinen livebändi. Kuinka väärässä olinkaan. 

Keba saapui lavalle yleisömeren lävitse soittaen yhtä toka levyltä löytyvää Tee Mitä Vaan renkutusta. Hyvin se sujui akustisestikin ja vähän myöhemmin lavalle päästyään myös sähköisesti. Laulaja Ali Alikosken, kitaristi Asko Kallosen, basisti J.P. Pulkkisen ja rumpali Pete Parkkosen käskyttämä yksikkö Keba oli bändi isolla Beellä. Se oli itselleni yllätys kuinka hyvin näiden legendaaristen ja muutakin uraa luoneiden miesten yhteissoitto toimikaan. Asko Kallosella keppi pysyi hyvin hallussa, pedaalista löytyi säröä ja muuta soundiherkkua. Alin tunnelmallinen laulutyyli oli entisensä ja komppikitarointi tuki hyvin Kallosen kepitystä. Pulkkisen basso pysyi liimattuna menossa mukana ja kaiken pohjalla oli Parkkosen tykitys rumpujen ääressä. Se tuli erityisen hyvin lihaksi setin vikassa biisissä ennen encoreita,  Kesa Espalla piestiin käyntiin nimenomaan Parkkosen kapuloiden käskyttämänä.

En ollut aiemmin huomannutkaan, että jymyhitin Piilopaikan kitarakuviohan on silkkaa uukakkosta. Ei ole varmaan mikään yllätys, että Edge on suuri vaikuttaja yhdelle jos toisellekin kepittäjälle. Keikalla soitettiin enimmäkseen kappaleita Koko Ajan Go Go:lta. Heikki ja Kaija löytyi esikoiselta: Keba (85). Näiden lisäksi keikalta kuultiin kaksi uutta, tänä vuonna julkaistua kappaletta. Vahvasti nostalginen Me Olemme Muisto Vain toimi keikalle erinomaisesti ja painokas elämän rajallisuutta alleviivaava lyriikka toi painetta silmäkulmaani. Toinen uusi kappale: Kotikaupunki, sai mahdollisesti ensiesityksen tällä keikalla. Ihan täyteen kukkaan se ei vielä kasvanut, mutta hyvä veisu oli sekin.

Keban liveveto oli energinen ja yllättävän relevantti. Ennen keikkaa en suuremmin haaveillut, että bändi tekisi vielä kolmannen studioalbumin. Mutta tämän keikan ja kahden uuden biisinäytteen perusteella se voisi olla mahdollista.

T-Hound

Valehtelisin jos väittäisin...nähneeni parhaan Kolmannen Naisen keikan?

Kolmas Nainen. Sija:2.

Miten voi olla mahdollista, että edellisestä näkemästäni Kolmannen Naisen keikasta on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta? Kyllä se on mahdollista. Muistan Tiheän Sisään (92) albumin julkkarikeikan Raahen Ramos-ravintolassa vuonna 1992. Silloin oli maistissa sekä allekirjoittanut yleisön edustajana, että Hanhiniemi solistina keikan jälkeen. Nukkavieru ruutupaitainen hahmo nojasi baaritiskiin ja sai olla tuolloin kaikessa rauhassa. Tästä pari vuotta eteenpäin, niin bändi vaipui viidentoistavuoden hiljaisuuteen. Tuona väliaikana Pauli synnytti useita hyviä albumeita Perunateatteri ja Hehkumo bändiensä kanssa. Uuden tulemisen keikoille en ole vaan päässyt, vaikka albumit: Sydänääniä (09), Me Olemme Ne (13) ja Linjassa (18) eivät ole lainkaan hullumpia teoksia. Jokaiselta niiltä löytyy useita liki klassikkoasemaan pyrkiviä kappaleita.

Yksi näistä tuoreista klassikoista oli keikan avaava Hän on yhä hän, kirpeän kuuloinen kappale, lyriikkaa ja melodiaa myöten. Itseään ruoskiva kertojahahmo kierii vähintäänkin kolmiodraaman syvissä vesissä. Tai miten kukin kappaleen tulkitsee? Hieno biisi joka tapauksessa ja erinomaisen vahva keikka-aloitus. Keskitempoisen syväsukelluksen jälkeen hypättiin parin biisin ajaksi Kolmannen naisen alkuvuosiin, kakkoslevyltä Paha Minut Iski (87) löytyvä Kaunis Olet, Olet Ihana, on sitä Alavuden Dr.Feelgoodin ydimehua. Erinomainen biisivalinta. Esikoisalbumin Iso tyttö & pikkutyttö jatkoi ansiokkaasti samaa boogielinjaa. 

Tiheän sisään (92) albumin yksi helmikappaleista Uneni on vasta alussa sai Pauli Hanhiniemeltä vähän ylimalkaisen spiikkauksen, kuin kyse ei olisi hänen lempparikappaleesta. Paulin lavapreesens oli koko keikan ajan hämmentävän estoton. Aivan kuin herra artisti olisi ottanut ennen keikkaa jotain miestä väkevämpää, mutta toisaalta lavalla liikkui ketterä ja paikkansa löytävä mies. Mikrofoni tarrautui kouraan täsmällisen oikea-aikaisesti, huterahkon koikkeloinnin jälkeen vocalrangesta kaivettiin aina 110 prosenttista intohimoa ja täydellistä sisällönhallintaa. Ruutupaitastailaus oli puhdasta ysäriä, kuten koko meininki. Niin kuin mitään ei olisi muuttunut tässä välissä. Kerosiini palaa edelleen pohjanmaan pitkillä suorilla ja tyhjät Light Beer - pullot lentävät vauhdissa Corolloiden ikkunasta. Ennen kaikkea Pauli oli muuttunut täysin biisiensä näköiseksi mieheksi, sellaiseksi miksi me hänet haluamme, jota hän itse on vastustellut...tai sitten ei. Lavalla keekoili mies, joka eli joka ikisen kappaleensa todeksi. 

Vahvana takanojana Paulin vokaali-irrottelulle toimi koko muu bändi. Alati varman kitaristi Sakari Pesolan ikääntymisen huomasi vain kasvojen uurteista. Toinen kitaristi Timo Kivikangas kävi tarkkaa vuoropuhelua Pesolan kanssa, se tuli ilmi etenkin keikan päättävässä Elämän tarkoitus kappaleessa. Rumpali Pasi Kallioniemi ja basisti Raimo Valkama edustavat edelleen sitä samaa Kolmannen Naisen rytmiryhmää, joka on ollut mukana liki bändin alkuvuosista lähtien. Timo Kivikangas uusimpana jäsenenä tuli bändiin 90-luvun taitteessa.

Tällä vuosituhannella suurin este sille etten ole mennyt bändin livekeikoille on ehkä liian suuri yhtäläisyysmerkki nuoruusvuosiini. Nämä biisit eivät edusta mitään muuta kuin omia 'poikavuosiani', surutonta hummailua omppuviinipullo kainalossa, auton takapenkin pussikaljoja ja epätoivoista tyttösten vonkaamista kyytiin Raahen piliskierroksella. Tämän vuoksi Kolmas nainen on ollut vähän liikaa koettavaksi aikuisiällä. Vasta nyt tunsin olevani uudestaan valmis bändin keikalle.

Se kun Pauli omisti Tästä asti aikaa kappaleen omille kavereilleen, todennäköisesti juuri heille, mistä kappale alun perin kertoi. Niin mietin, että kuinka monta 'Timppaa ja Jannea' löytyi myös yleisön taivasjoukoista. Jo kappaleen ensivirke kertoo oleellisen: "Ikävöimästä itseni yllätin, poikavuosien kavereita kaipailin, sitä yhtä hullua etenkin, ainoota jonka kanssa tappelin..." Omat toivotukseni nousivat myös ilmaan ja kauas Pohjois-pohjanmaan syvyyksiin. Ehkä kaiku vielä joskus vastaa.

Jos Tästä asti aikaa oli sakeaa nostalgiaa, niin sitä oli myös Hyvää ja kaunista, Lautalla, Paskanhajua ja moni moni muukin illan klassikkokappaleista. Ehkä juuri tämä nostalgiaähky on pitänyt minut etäällä bändin livekeikoilta. Nyt aika tuntui enemmän kuin kypsältä, ottaa vastaan menneisyys sellaisena kuin se oli. Sillä tuo menneisyys oli myös tarkkaa ajankuvaa. Esimerkiksi Elämän Tarkoitus (91) oli pitkälti näkemys laman alle suistuvasta Suomesta, kuten kappaleissa Ote talonkirjasta, Kovalla kädellä, Pikku mies, Pitkin vihreätä linjaa, monta rupista ja alhaista tarinaa, rahanahneista rosvoista ja gsm-ajan bisnesmiehistä.

Kolmannen Naisen keikka Tullikamarilla oli hyvä synteesi uutta ja vanhaa. Viimeisimmältä Linjalla (18) levyltä kuultiin varsin pätevät Pelastautukoon ken voi ja Suolaisemmat veet. Ehkä parhaiten bändin yhteissoiton kiteytti pitkäksi venytetty Hehkuva kivi, jossa Pauli sai esitellä huuliharpistin taitojaan oikein kunnolla. Onnen Oikotiellä (94) levyn Ooh, Sammy! napsahti tajuntaan kuin metrinen halko. Erittäin mieluisa oli kuulla ensimmäisenä encorena se biisi mistä kaikki alkoi; Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita. Sitä Kolmas Nainen edelleen oli, kaverusten ilonpitoa, pilkettä silmäkulmassa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. 

T-Hound

Yhä Suomen mestari?

Peer Günt. Sija: 1.

-          Yks kaks, yks kaks, hevonen, perkele!

Siihen aurinkoiseen viikonloppuun oli kertynyt kaikenlaista kiinnostavaa. Live Aid tuli suorana (ehkä?) televisiosta, Suosikki-lehden uudessa numerossa kuvailtiin Hanoi Rocksin henkiinjäämistaistelua jne. Ja kuitenkin, tuo yllä mainittu mantra soundchekissa on se, mikä on jättänyt suurimman muistijäljen. Toki laariin on jäänyt muutakin. Äänentasojen tarkistusta seurannut keikka on jäänyt mieleen räjähtävänä annoksena rankkaa, tymäkän juuren omaavaa rock n’ rollia, ja vaikutus oli syvää lajia. Jotain muuttui pysyvästi 12-vuotiaan esiteinin kaalissa. Vastaavaan säväriin ei ihan heti päässyt yksikään muu bändi / artisti.

Myöhemmin muiden tahojen kertomia, potentiaalista vaaraa huokuvia teknisiä ongelmia en muista. Ääriviivat edelleen kirkkaat. Yksityiskohdat kadonneet ajankulun hämärtäminä. Joka tapauksessa Peer Güntin tykistötuli 1985 Ilosaarirockin kuumassa lauantaipäivässä oli ensimmäinen kosketus tähän vuosikymmenten aikana järkäleeksi kasvaneeseen rokkikoneeseen.

Sittemmin lukuisien kovien (toisinaan myös hieman ojaan lipsuneiden) keikkojen, kännien, krapuloiden, kuulovaurioiden ja mm. ilman housuja tapahtuneiden seikkailujen jälkeen on saavuttu pisteeseen, jossa fiilistellään eturivissä toisen pitkän linja PG- ja rokkidiggarin kanssa kaikkea mennyttä kuin myös tulevaa keikkaa. Vuorenpeikkojen Tanssin tulviessa ämyreistä päätämme vaieta. On turha yrittää puhua mitään. Tietää ytimissään taas sen, että lujaa tulee.

Bartenderilla lähdetään moottori ärjyen liikenteeseen. Pelin avauksen jälkeen päin naamaa paiskataan nousuhumalaista boogieta, sarja hävyttömän tarttuvia biisejä (joista suuri osa on ansainnut klassikon statuksen), T. Nikin tiukkoja kitarariffejä ja räjähtäviä -sooloja sekä karhean miehekästä lauluääntä. Rytmiryhmän, Petri "Pete"Pohjanniemi / basso ja Sauli "Sakke" Koivula / rummut, luomaa jykevää kivijalkaa unohtamatta. Parin ensimmäisen minuutin väijyn hyvää kuvaa lavan actionista. Seuraavaksi totean, että paskat. Keskityn keikkaan. Olkoon kuvien otto muiden homma.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kokoonpano vaihtui noin 17 vuotta sitten ja vuodet tien päällä tietenkin näkyvät, mutta tyylikkäällä tavalla. Energiatasot eivät ole laskeneet eikä seestymistä ole näkyvissä horisontissa. Ilkeästi kiitää Chevy eteenpäin, vaikka tuota auton palvomiselle omistettua helmeä ei ikävä kyllä tällä kertaa kuultukaan. Vuodesta 2006 eteenpäin kasassa olleesta miehistöstä sen verran, että tuoreen kokoonpanon ensimmäistä keikkaa em. vuonna todistaessa fiilis oli outo. Ei pettynyt, mutta sellainen…no, vaikea kuvailla, ehkä epätietoinen. Kai sitä koki jonkin puuttuvan.

Tänä päivänä Twist Twistia ja Tzööziä ei osaa kaivata, niin ihania höpönassuja kuin ovatkin. Peer Güntin konehuoneen mylly on vuonna 2024 viritetty yhtä huippuunsa kuin esim. 1991 Joensuun Rokkibaari Kerubissa. Siellä oli muuten rankka meno päällä yleisön joukossa. Bändin jätkät katselivat lavalta touhua huuli pyöreänä. Miettivät varmaan, että kuinkahan tässä vielä käy. No, me emme ajatelleet. Järjen ääni oli häipynyt surkeasti piipittävänä jonnekin pisuaarin uumeniin.

Illan biiseistä. Keikkasetissä olivat laajimmin edustettuina debyyttilevy, ja Backseat (tottakai). Through the Wall EP:ltä yksi otos, Good Girls Don’t tuotiin esille kahden kappaleen verran. Don’t Mess With the Countryboysilta heitettiin kiehuvaan keitokseen yksi täky. No Piercing, No Tattoo ja Buck the Odds olivat edustettuina yhteensä neljällä otteella 2000-luvulta. Näin ollen Fire Wire, Smalltown Maniacs ja Guts and Glory jäivät kokonaan paitsioon.

Data on heitetty lonkalta, ulkomuistista, pakko myöntää. Jotain saattaa puuttua. Illan teeman huomioon ottaen on pelkästään loogista, että alkupään tuotanto oli etualalla. Sen kuitenkin sanon, että itselleni Motorcycle Woman vuodelta 2005 oli yksi kavalkadin huippukohdista. Biisi luo mielikuvan turboahdetusta John Lee Hookerista. Armoton vääntö vie kyselemättä mukanaan jonnekin oikeasti tärkeän, olennaisen äärelle.

 I Take Your Money and Honey. Introna originaalia levyversiota kunnioitten soinut Dallas tunnari johdatti hetkeksi kerosiinin aromista 1980-lukuisen öljybisneksen huipulle, missä millään ei ollut mitään rajaa. Ja itse biisi, se jaksaa yhä naurattaa hyvällä tavalla. 

Losing My Mind ja Years on the Road. Rauhallisempien hetkien aikana vedettiin hieman henkeä ja remmiin asteli Nikin perheen seuraavaa sukupolvea akustisen kitaran kanssa. Vaivihkaa tapahtuvaa soihdun eteenpäin antamista. Tarina jatkuu.

Ei mennä asioiden edelle. Tässä hetkessä pääosassa ovat veteraanit. Loppuun sijoitettu kovin kärkikolmikko Rock N’ Roll Star, Backseat ja Bad Boys määräsi tahdin. Yleisö hiljeni määräyksestä ja tempaistiin takaisin mukaan tymäkällä riffillä sekä muutamalla lujalla rummun iskulla. Sitten, hiljaisuus. Olo oli tyhjiin puserrettu. Korvissa soi, suojauksesta huolimatta.

Ympyrä sulkeutui. Tämä oli toinen PG keikka, jonka näin selvinpäin. Kirkkain silmin. Ensin 1985 ja jo nyt heti uudestaan. Olen tästä ratkaisusta pelkästään iloinen. Jäi hyvä jälkimaku. Tunsi konkreettisesti, kuinka koko yleisö polki jalalla tahtia koko keikan keston. Lattia notkui. Mieletön efekti.

Toki näin iltaa viettäneenä havaitsee myös lipsumiset. Jos ojanpohja onnistutaan välttämään, koen pienet rosot, kuten Nikkiä itseäänkin huvittaneet kömmähdykset sanoissa, positiivisena asiana. Ne tuovat omanlaistaan eloa musiikkiin. Ja tunteen siitä, ettei rutiini ole pelkästään se tekijä, mikä vie toimijoita polulla seuraavalle etapille. Se on kunnioitettavaa 1970-luvulta alkaneen uran jälkeen.

Illasta kokonaisuutena. Pasi Heikuran idea paluusta 40 vuoden päähän, suomalaisen rockin kulta-aikaan, on silkkaa neroutta. Onneksi saatiin toteutettua. Keban lämpöä hehkunut paluu sulatti sydämen. Ja Kolmas Nainen…well, se keikka oli paras mitä olen Alavuden jengiltä nähnyt.

Onko Peer Günt edelleen Suomen mestari? Ei tuollaista voi enää määritellä järkevästi. Hedelmätöntä kelaamista olisi moinen. Mutta jotain saattoi päätellä muiden soittajien olemuksesta heidän kerääntyessä bäkkärin oviaukosta lavan takaosaan illan viime metreillä. Arvostus lavalla tapahtunutta toimitusta kohtaan näkyi kasvoilta. Yleisön seasta loppurymistelyn aikana kuulunut kommentti ”tässä ei enää muuta tarvitakaan tänä iltana” kiteytti kliimaksin ja koko tapahtuman onnistumisprosentin. Tuolla lauseella olisi voinut oikeastaan hoitaa koko raportin, mutta tämä meni nyt näin. Koko ajan go-go.

Keikan jälkeisenä päivänä päädyn tutkimaan PG:n 2000-luvun tuotantoa, joka kuulostaa pitkäksi venyneen kuuntelutauon jälkeen hemmetin hyvältä. Mietin, kuinka hienoa olisi saada kuultavaksi vielä yksi kokonainen levy tältä voimatriolta. Ymmärrän kyllä syyt, miksi toive ei välttämättä toteudu. Mutta silti…

Miikka ”Hellhounds on My Tail” T.

The Jesus and Mary Chain. Tullikamari. Tampere. 22.8.2024.

Skottilainen Jesus and Mary Chain on kautta vuosien ollut kohtuullisen suosittu Suomessa. Etenkin sikäläiset musiikkilehdet Rumba ja Soundi, painetun musamedian parhaimpina elinvuosinaan nostivat Reidin veljesten edesottamukset taajaan lehtiensä sivuille. Bändin keskiössä klassinen veljespari, tyyliin Gallagherin tai Daviesin veljekset, niin hyvässä ja pahassa. On luovia ja riitaisia aikoja, päihteiden kärjistämiä riitoja. Isoveli William kitarassa ja pikkuveli Jim mikrofonin varressa. Vuosikymmenien aikana kokoonpano on vaihtunut tiuhaan veljesten ympärillä, mutta musiikki on pysynyt aina kiinnostavana ja varsin laadukkaana.

Esikoisalbumi Psychocandy (85) oli ilmestyessään merkkitapaus. Se loi ensitahdit shoegazing musagenrelle, eleetöntä ja kenkiin tuijottelevaa esiintymistä ja hypnoottista kitarapörinää. Tätä yhtä aikaa meluisaa ja kaunista albumia pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen parhaista esikoisalbumeista. Itselleni levy on bändin tuotannossa vierain ja luotaantyöntävin. Tuon ajan ärhäkkäimmät kitarapöristelyt eivät tahdo miellyttää millään tavalla korvaa, vaikka joukossa on Just Like Honeyn kaltaisia ”pophelmiä”. 

Tästä eteenpäin yhtye loi mainetta hanakkana tyylinvaihtaja, seuraava albumi Darklands (87) oli huomattavasti popimpi ja kuunteluystävällisempi. Ehkä se kadotti jotain esikoisalbumin ehdottomuudesta, mutta saavutti yhtyeen uran suurimmat myyntiluvut Top 10 listasijoituksellaan. Tätä seurannut Automatic (89) piti sisällään rouheampaa, zztop-maista pörinää. Nämä levyt omistan vinyylinä, kuten hyvän b-puolikokoelman: Barbed Wire Kisses (88). Honey’s Dead (92), Stoned & Dethroned (94) ja Munki (98) ovat vahva ysärilevyjen kolmikko, jonka jälkeen bändi vaipui liki kahdeksi vuosikymmeneksi horrostilaan.

Nyt Tullikamarilla esiintyi 40-vuotisjuhlakiertueella oleva, elinvoimainen ja kaikin puolin tiukassa livelyönnissä oleva bändi. Itselläni ei ole vertailukohtia bändin aikaisempiin keikkoihin, että onko livetilanne ollut aina yhtä vahvaa tekemistä mitä se oli tänä iltana. Puolentoista mittainen rokkijulistus hoitui eleettömästi ja kaikin puolin tyylikkäästi. Tullikamarilla esiintynyt viisihenkinen versio yhtyeestä toimi kaikin puolin erinomaisesti. Toinen kitara, basso ja rummut loivat tanakan perustan veljesparin eleettömälle svengille, Jim Reidin vähän nilkkumaiseen roikkumiseen mikkitelineen varressa ja laiskoihin mikrofonin heilahduksiin biisien välillä, sekä veljensä Williamin tunnistettavalle ja kaiken puolin virheettömälle kitaroinnille. 

Keikalla kuultiin voittopuolisesti kappaleita tuoreelta, erinomaiselta Glasgow Eyes (24) albumilta, sekä tasaisesti biisejä bändin kaikilta muilta studioalbumeilta. Uuden levyn Jamcod aloitti illan energisesti. Hyvät ja ei niin paljon toisistaan eroavat kappaleet seurasivat toisiaan. Kun back-kataloogi ei ollut allekirjoittaneella riittävän hyvin hallussa, niin pystyin vain aiempien settilistojen perusteella olettaa, että kakkosena soitettiin Automaticin (89) terhakka Head On. Odotankin, että löytyykö Tullikamarin runsaslukuisesta yleisöstä ketään setlist.fm sivun päivittäjää? Yleisöjakauma oli yllättävän heterogeeninen. Paljon oli kaltaisiani neliviisikymppisiä, rokkipaitaisia ja hivenen pömppövatsaisia,  rokkipoliiseja. Mutta yleisössä oli kohtuullisesti naisia ja yllättävän paljon nuorempaa yleisöä. 

Girl 71:sen, Yhden uuden levyn parhaimman kappaleen aikana lavalle nousi naislaulaja, joka hoiti hienosti laulajien vuoropuhelun Jim Reidin kanssa. Toinen, vielä nuorempi naislaulaja oli mukana Stoned & Dethroned albumin "hitillä" Sometimes always.

Muutin mentiin Jim Reidin vokaalien varassa, jotka hoituivat hyvällä energialla, vaikka ääni meinasi välillä jäädä särisevien kitaroiden alle. Ehjän ja nautittavan keikan viimeisessä encoressa Reverence Jim sai ulvoa loputkin keuhkonsa pihalle ja komeasti sen tekikin. Kappaleesta kasvoi keikan ylivoimaisesti komein esitys. Levyversiotaan pidempi kappale saavutti hurmoksellisen, suorastaan viidakkomaisen grooven.

Olin varautunut keikalle korvatulpin, mutta ne jäi käyttämättä. Volyymi meni juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Kitaran särö ja ajoittainen kirskunta ei onneksi ottanut korviin. Suurinta osaa Jesus and Mary Chainin kappalemateriaalista en ole koskaan pitänyt maailman muistettavimpana. Uran aikana tehdyistä tyylikokeilusta huolimatta, eri albumien kappaleissa on paljon toisiaan muistuttavia elementtejä, mutta samanaikaisesti, paljon hienovaraisia ja tyylikkäitä yksityiskohtia, jotka ovat nostaneet bändin rokin valioliigaan. Ja nyt kun keikan jälkipöhinässä hain levykaupasta uuden Glasgow Eyes (24) albumin, en voi kun hämmästellä kuinka hieno platta on kyseessä. Inhimillistä, herkkää ja rankkaa. Vahva suositus.