Tuokioita kirjastossa seinän toisella puolen

Joku sunnuntai kesällä 2025. Tuntuu kummallisesti siltä kuin tuosta olisi kulunut aikaa pienen ikuisuuden verran. 

Kysymys   -  Syntyykö käsiteltävän materiaalin äärellä ahaa-elämyksiä? Että esimerkiksi tämä ja tämä hieno teos on pakko saada itsellekin lainaan?   

Vastaus   - Pakko tunnustaa, että ei synny. Tavaraa kulkee käsien läpi moneen suuntaan niin paljon, että prosessi muistuttaa lähinnä nopeutettua liukuhihnaa, jonka äärellä on pakko pysyä mukana, ettei tipahda pois kyydistä. 

Hieman taustaa yllä olevalle otteelle keskustelutuokiosta. Avasin kahvipöydässä tämän blogin päällikölle ja hänen aviopuolisolleen tuolloin loppusuoralla ollutta työtäni ja sen luonnetta kirjastoavustajana (logistiikka) Tampereen Pääkirjasto Metsossa. Kirjaston vakioasiakkaina he olivat kiinnostuneita niistä upeista mahdollisuuksista, joihin pääsin käsiksi suoraan työni ääressä.    

Totuus ei ole tarua ihmeellisempää. Tavaraliikenne oli vilkasta ja aineiston määrä mittava. Esimerkiksi tiistaisin ja perjantaisin purettava sekä eteenpäin käsittelyyn siirtyvä seutukuorma (kattaa koko Pirkanmaan alueen) keskiarvoinen mitta oli noin 65 laatikollista (koko ehkä hieman suurempi kuin muuttofirmojen käytössä olevissa laatikoissa)  PIKI - Kirjastojen tarjontaan  liittyvää aineistoa. Uskon määrien ja aikataulun pysyneen ennallaan. 

Purkaminen ja logistiikan seuraavaan vaiheeseen siirtäminen kesti minun aikataulutuksessa suurin piirtein puolitoista tuntia ja vaati raajoilta nopeita liikkeitä. Ei ollut aikaa ihastella jotain upeaa kirjallista luomusta, tai muutakaan aineeksi tiivistynyttä hengen tuotetta. Raakaa työtä, jossa aika ei käynyt pitkäksi.   

Jälkikäteen muisteltuna mielikuva kaikesta työtiloissa nähdystä ja koetusta tiivistyy abstraktiksi pedoksi, jota yritti pitää aisoissa omilla käsillä. Vision on täytynyt vaikuttaa samanlaiselta myös työtiloissa, koska samalla tavalla kuin kokkia ei huvita laittaa ruokaa vapaa-aikana, ei myöskään kirjastossa tuntenut työpäivän jälkeen pakottavaa tarvetta rynnätä hyllyille etsimään ja lainaamaan, tai varata  jotain kirjaa tai lehteä, jota on saattanut tutkailla kirjakaupassa ja haaveilla ostamisesta. Ennemminkin  painetun materiaalin vyöry sai aikaan hylkimisreaktion. Kotona ei tehnyt mieli ottaa kirjaa käteen. Kärjistetysti muotoillen aiemmin aktiivinen lukija mietti vakavissaan oman kokoelmansa kantamista divariin.    

Vastaavia tuntemuksia aiheutti myös audiovisuaalisen aineiston jatkokäsittely. CD – levyt, DVD:t, Blu rayt ja vinyylit olivat lopulta vain muovia, johon asetettiin varauskuitit tai kuitataan palautetuksi ennen siirtämistä  omiin hyllyihinsä. Harvassa olivat ne hetket, jolloin olisi pysähtynyt ihastelemaan hienoja levynkansia tai koki niitä sykähdyttäviä tuntemuksia, joita kokee levykaupoissa luuhatessa, kun vastaan tulee uutta ja mielenkiintoista musiikkia.   

Lienee kuitenkin hyvä muistaa, että hyvin harva, jos lopulta mikään asia on luonteeltaan täysin mustavalkoinen. Täytyisi varmaan olla pelkkään lajitteluun opetettu, tekoälyllä toimiva, kulttuuria vihaamaan koulutettu kone ja kulkea päivien läpi kaikki valot sammuksisssa, jos aistit eivät olisi poimineet aineiston virrasta mitään, mikä ei olisi synnyttänyt tarvetta käyttää omaa kirjastokorttia. Kuten ylempänä totesin, painettu aineisto tai ei houkuttanut, mutta kaksi audiovisuaalista teosta ja niihin liittyvä musiikki pysäyttivät rutiininomaisen liikkeen kädessä, joka hallitsi koodin lukupäätettä. 

Olen intohimoinen Twin Peaks sarjan (sekä Fire Walk with Me elokuvan) ja Blade Runner elokuvien fani. Molemmissa tapauksissa tekijät ovat onnistuneet luomaan uniikin, aivan ylivoimaisen kokonaisuuden tarinasta ja ympäristöstä, johon tapahtumat sijoittuvat.  Kummassakin teoksessa on määrittelyn ulottumattomiin yltävää maagisuutta. Jotain, minne haluaa matkustaa kerta toisensa jälkeen uudestaan karkuun tätä lähimpänä olevaa todellisuutta. 

Oli mukavaa huomata, että Pirkanmaalta löytyy nähtävästi useampikin muihin ulottuvuuksiin kaipaava taho, joka diggaa näitä teoksia. Sen verran usein klassinen materiaali 1980- 90 luvuilta, kuin myös saagojen jatko 2010 luvulla tulivat laatikoissa sekä käsiteltävän materiaalin kärryissä vastaan. Kiertokulku näyttää myös jatkuvan tasaisen suosittuna, koska kaikilla viimeisimmillä (elokuun jälkeisillä) kerroilla olen päätynyt materiaalia varatessa jonotuslistalle.   

Twin Peaks sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (1991 – 92) sekä tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeä elokuva Fire Walk with Me (1992) saavat aikaan vahvoja nostalgian aaltoja, jotka vievät mennessään nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Kärrystä pilkistänyttä DVD-boksia ihastellessa toivoin, että myös itseäni nuoremmat ikäpolvet löytäisivät tämän aikoinaan tarinankerrontaa radikaalisti uudistaneen ja täysin toisenlaisen amerikkalaisen saippuaoopperan. Ja tarttuisivat näihin tutustuttuaan tarinan narut ja juonen säikeet yhteen punovaan elokuvaan, sekä viimeiseen tuotantokauteen.    

Vastaavia väreitä saa aikaan neo-noir tieteiselokuvien klassikko Blade Runnerin  ensimmäinen osa (ohjaus Ridley Scott), joka synnytti ensimmäisellä katselukerralla lähes tuskallisen halun teleportata elokuvan maailmaan. Tähän päivään peilatessa kela tuntuu kummalliselta kun ottaa huomioon, millaisessa dystooppisessa, pimeässä ja kylmäävästi tekoälyn ensi askeleita ottavassa ympäristössä hahmot  seikkailevat. Ehkä kaipaus syntyi rakkaustarinasta, joka nousee etualalle elokuvan loppusuoralla. Eikä pään sisälle ulottuvaa ajatuksien skannaamista pidetty 1980- ja 1990 - luvuilla realismina muualla kuin salaliittoteoreettikojen keskuudessa. Oliko heitä silloin? Kaikki tuollainen saattoi olla lähinnä pelottavuudessaan kiehtovaa utopiaa.   

Musiikki on sekä Twin Peaksin että Blade Runnerin kohdalla elementti, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Ensin mainitun ympärille on koottu ainakin viisi soundtrackia. Jokaisella tuotantokaudelle ja elokuvalle on sävelletty oma score. Lisäksi The Return kaudella kuultavat Roadhousen musiikkiesitykset on koottu yhteen pakettiin. Blade Runnerin kumpikin osa sisältää soundtrackit, jotka ovat vahvasti säveltäjiensä näköisiä ääniveistoksia.  

Twin Peaksin kolmas tuotantokausi sisältää luonnollisesti lukuisia siltoja 1990-luvulle, tarinan alkuun ja keskivaiheille. Tyylikkäimpiä viittauksia ovat mielestäni Roadhousen lavalle astelevat muusikot, jotka nousivat suosion tähtitaivaalle ysärillä. Nine Inch Nails ja Eddie Vedder (Pearl Jam) kunnioittavat läsnäolollaan kapakkaa, joka on ollut olemassa dramaattisesta alusta asti. 

Joku alkukesän työviikoista oli lopuillaan. Kävelin Metson musiikkiosastolle lainaamaan kaiken hyllystä löytyvän Twin Peaksiin liittyvän musiikin. Näiden lisäksi Blade Runner 2049 soundtrack lähti mukaan cd-versiona, jossa kuullaan äänimaalauksen lisäksi elokuvassa kuultavat ja hologrammien esittämät kappaleet (Elvis Presley – Suspicious Minds & Can’t Help Falling in Love, Frank Sinatra- Summer Wind & One for My Baby and One More for the Road). Tuplavinyyli sisältää scoren ilman lisukkeita. Makuasia, kummasta formaatista pitää enemmän. CD seuraa kronologisesti elokuvan kulkua, vinyylillä voi kuulla elokuvaa varten sävelletyn musiikin katkeamattoma kokonaisuutena. Mukaan lähti tietenkin myös itse elokuva dvd- ja blu ray – osastolta.  

Lisäksi varasin Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden sisältävän kymmenen DVD:n mittaisen boksin. Olen jäänyt koukkuun tähän melkoisella varmuudella viimeiseksi jääväänTwin Peaks kauteen, joka menee 1990-luvun tuotantoihin verrattuna pidemmälle kaikissa tarjolla olevissa ulottuvuuksissa. Ja kuljettaa samalla juonen tarinan lopun kautta alkuun. Pisteeseen, jossa kaikki menikin FBI-agentti Dale Cooperin periksi antamattoman ponnistelun ansiosta toisin. Samalla kaikki versiot Cooperista päätyvät sinne, minne he kuuluvat. Heitä ei ehkä olekaan pelkästään kaksi. Aivot menevät ihanalla tavalla solmuun. Surullista, että tämä kaikki loppuu David Lynchin itsensä siirryttyä toiseen ulottuvuuteen. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja Twin Peaks jatkaa elämäänsä unissamme. Kukaan ei ole pystynyt kuvaamaan unien järjetöntä logiikkaa, miljöötä ja moraalia paremmin kuin edesmennyt maestro. We are like the dreamer who dreams and then lives inside the dream. But who’s the dreamer?  

Alusta oletettuun loppuun asti Twin Peaks sarjalle ja elokuvalle on yhteistä se, että David Lynchin luomassa vinksahtaneessa maailmassa yhdistyvät raadollisuus,  kauhu, romantiikkaa, scifi, pelottavalla tavalla todelta tuntuva surrealismi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Samalla Lynch ja Mark Frost luovat viiltävän, ajoittain inhorealistisen analyysin amerikkalaisesta yhteiskunnasta sen kipeimpiä kerrostumia esille tuoden. Joista vähäisin ei ole sisäsiittoisuus. Kolmas kausi, joka on mielestäni kliimaksi, tuo tämän kaiken silmiemme eteen superlatiiveina heti ensijakson alkuhetkistä lähtien.  Mutta hulluuden pyörteisiin ei tietenkään pääse sisälle, jos tarinan vanhemmat käänteet ovat tutkimatta.   

Angelo Badalamentin sarjaan ja elokuvaan luoma musiikki avaa portit johonkin. En tiedä mihin, mutta sinne on päästävä ja sinne myös menen. Kuten parhaat scoret, Twin Peaksin soundtrackit pärjäävät myös omillaan. Ensimmäisen jakson alkuhetkillä kuultavasta monumentaalisen klassikon aseman saavuttaneesta tunnusmusiikista lähtien Badalamentin klassisimmat teokset  ovat alkaneet omaa elämäänsä. Ajatusleikki on sinänsä hedelmätön, mutta mietin kuitenkin, voisiko esimerkiksi Julee Cruisen eteerisesti tulkitsema “Falling” olla yhtä monumentaalinen hetki ilmanTwin Peaksia? Ehkä ei, mutta veikkaan, että tuo kauniisti muissa sfääreissä leijuva tuokio olisi tullut luoksemme väkisinkin jossain yhteydessä.   

Ensimmäisen tuotantokauden musiikilla on suurin klassikon asema. Oma listalla ykköseksi nousee kuitenkin Fire Walk with Me soundtrack. Ambientin ja jazzin yhdistelmä maalaa kuulokuvaksi elokuvassa nähtävän yhdistelmän kauneutta, pahuutta, kauhua, surua. The Return kauden kahdelle eri levylle jaetut musiikit kannattaa kuunnella peräkkäin. Täydentävät hienosti toisiaan, vievät mukanaan pimeydestä valoon ja takaisin.   

Olen varma siitä, että David Lynch tiesi, ehkä jopa ihaili Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia. Tämä ilmenee esimerkiksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella lopulta kasvot saavassa hahmossa, Dianessa (FBI-agentti Dale Cooperin sihteeri), joka tupakoi samalla tahdilla, millä 15 Frankia ja yksi Pekka kiskovat röökiä Calamari Unionissa. Mika Kaurimäen elokuvissa Anssi Tikanmäen luoma musiikki nostaa elokuvat korkeammalle tasolle samalla tavalla kuin Badalamenti onnistui David Lynchin tuotannoissa. Ehkä Lynch tajusi suomalaisten ohjaajien tuotannon kautta sen, että scoren ja musiikin on oltava jotain suurempaa kuin vain pelkkää äänitapettia taustalla.   

Twin Peaksissa vei mukanaan ensin tv-sarja. Levyt löysivät tiensä kotiini myöhemmin. Blade Runnerin kohdalla homma meni toisinpäin. Pääsin alkuun jostain syystä vasta 12 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen julkaistun soundtrackin kautta. Visioin ennen  elokuvan näkemistä mielessäni  kaiken, Vangelisin säveltämän musiikin antaessa mielikuvitukselle siivet. Oli hämmentävää huomata, että aika lähelle pääsin alkuperäistä teosta ainakin miljöön ja rakkaustarinan osalta. Vangelisin luoma teos on dystooppisessa yössä seikkailevan ambientin ja elektronisen musiikin klassikko, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Se pitää kokea itse.  

2049:n musiikista vastaavat Hans Zimmer ja itselleni tuntemattomampi Benjamin Wallfish. Jälleen kerran, äänestä veistetään monumentaalinen taideteos, joka sopii täydellisesti elokuvan visuaaliseen ympäristöön, ja siihen kylmään maailmaan mikä dystopiassa on vastassa. Kontrastina toki mukana myös rakkautta, kauneutta, ripaus lämpöä. Kumpi näistä teoksista nousee ykköseksi? Vaikea valinta, toisena päivänä Vangelis vie ja seuraavana Zimmer tarjoilee maailman parasta futuristista ambientia. Otan molemmat. Pitäkää te muut loput.  

Elokuvien paremmuusjärjestykseen asettaminen on sekin lopulta hedelmätöntä touhua. Molempi parempi. Ensimmäinen osa on fiktiota ja samalla hämmentävän tarkkanäköistä ennustusta tämän päivän teknologiaan liittyvistä uhkakuvista. 2049 (ohjaus Denis Villeneuve) ei vastaavasti ole enää kovin kaukana todellisuudesta ympärillämme. Pelottavia vaaran momentteja, mutta samalla myös suuria mahdollisuuksia. Virtuaalinen rakkaus voi olla inhimillisyyden tasoilla toimivaa kanssakäymistä ja täynnä lämpöä. Blade Runnerin jatko-osassa tekoäly on kehittynyt niin pitkälle, että KD6-3.7:n elämänkumppani ei enää sano tai tee pelkästään asioita, joita toinen haluaa kuulla. Kuten chatbotit vielä tällä hetkellä tekevät.   

Metson musiikkiosastolla huomasin yllä käsiteltyjen elokuva- ja tv-sarja musiikkien välittömässä läheisyydessä otteita Ennio Morriconen tuotannosta. Morriconen työ ja merkitys vaatisi kuitenkin kokonaan oman kirjoituksensa, että saisi aikaiseksi edes pintaraapaisun siihen massiivisen jälkeen, minkä hän on jättänyt musiikin historiaan. Score tarjonnan vastapainona voisi vielä mainita 1980-luvun amerikkaisten elokuvien ja sarjojen soundtrackit, jotka muistuttavat paljon hittikokoelmia ja tämän päivän nostalgiaa painottavien radiokanavien soittolistoja. Top Gun, Rocky, Miami Vice. Nämä levyt laukussa DJ pääsee helpolla, kun halutaan nostaa illan tunnelma korkeammalle tasolle.   

Pesti Metson logistiikassa päättyi kuluvan vuoden elokuussa. Haluan painottaa, että hirmuliskoja maalailevista mielikuvista, tai sitten juuri niiden takia pidin kovasti työstäni logistiikan puolella. Ei hitauden tylsistyttämää hetkeä, ei tympiintynyttä kellon tuijottelua. Ja suljettuani perässäni tavaraliikenteen laiturin oven huomaan palanneeni aktiiviseksi lainaajaksi. Katson parhaillaan Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta. En kehtaa edes laskea, monesko (lainaus)kerta tämä on. Aivan sama, parasta ikinä. 

Miikka Tuovinen  

Kirjastoavustaja vuosina 2024 -2025 

Laitimmainen komento

Syksy 1985. Vince Neil oli suunnannut katseensa lukijoihin Suosikki-lehden kannessa. Mötley Crüe kokonaisuudessaan oli sen kertaisen numeron taskupokkarin aiheena. Venomin pahat pojat ilmoittivat tekevänsä iljettäviä, kristinukon seuraajia provosoivia asioita. Oma huomio kiinnittyi tarkimmin Los Angelesista Suomen kylmyyteen saapuneisiin heavy metal sankareihin. He olivat matkustaneet tänne promoamaan uutta levyään ja suuntasivat reissullaan muun muassa helsinkiläisen koulun yläasteelle kertomaan elämänohjeitaan yleisölle, joka sai olla todistamassa ainutkertaista luentoa.  

Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat yhdeksännen luokan oppitunnilla täydessä, siihen maailman aikaan erittäin näyttävässä lavakostyymissa. Oliko Blackiella nivusissaan aito sirkkelinterä? Tässä kohtaa muisti tekee stopin, enkä löydä arkistosta kyseistä Suosikkia tarkistaakseni asian kuvista. Siitä olen kuitenkin melko varma, että rankan imagon omanneet rokkisankarit olivat siistiytyneet hieman, eivätkä liikkuneet enää julkisesti perseet paljaina. Joka tapauksessa, kaksi neljäsosaa W.A.S.P:n eläimellistä vetovoimaa omaavista kapinallisista oli liikenteessä ja Suomen etapilla kertomassa meille uudesta “The Last Command” levystä.  

Muistan tuskaisen harmituksen, kun en saanut olla näkemässä äijien visiittiä oppilaitoksessa. Ja sen, millaisella intensiivisyydellä kuuntelin huoneessani juliste- ja lehtipinojen keskellä juuri ilmestynyttä pitkässoittoa, jonka yksi koulutovereista oli nauhoittanut c-kasetille. Blackie Lawless vertasi jossain toisessa lehtijutussa kappaleiden sovituksia ja tarkasti toteutettuja efektejä Pink Floydiin. Kuinka soundit ja äänimaailman yksityiskohdat räjähtelevät aivojen läpi, kun levyä kuuntelee yön pimeinä tunteina kuulokkeilla.  

12-vuotias rokkidiggari inhosi Pink Floydia ja deletoi mielestään bändin nimen. Totta kuitenkin on, että The Last Commandin mielikuvia luoviin detaljeihin on kiinnitetty erityistä huomiota. Jo levyn alkuun sijoitetun “Wild Child” klassikon kitarasoolon jälkeiseen väliosaan sijoitetut korpin rääkäisyt ja jostain tuonpuolesta kumpuavat äänet vievät aavikolle, jossa villi kulkija käy taisteluun petoja, sekä muuta maailmaa vastaan. Sanoituksissa saalistetaan polttavaa rakkautta. Dramatiikkaa ei puutu ja superlatiiveja alleviivaa Blackien suden ulvonnan mieleen tuova laulu. 

Ensimmäinen havainto uudesta materiaalista oli televisiossa näytetty “Blind in Texas” video. Se jysähti ja lujaa. Näyttävästi toteutettu, 4 minuuttia ja 10 sekuntia kestävä löyhästi juonellinen tarina, joka voisi olla kuvastonsa puolesta joku ZZ Topin sen aikaisista musiikkivideoista. Musiikki oli liikahtanut ensilevyn rankasta heavy metallista rockaavampaan suuntaan. Nousuhumalaa oli ilmassa.  

W.A.S.P:n ensimmäisellä levyllä oli mullistava vaikutus siihen, mihin suuntaan oman kasettihyllyn sisältö alkoi muodostumaan. Toinen levy kolahti vieläkin lujempaa. Siinä missä debyyttilevy oli korostetun shokeeraava, saastainen, raskas, provosoiva jne, oli The Last Command vastaavasti melodisempi, hard rockaavampi, enemmän glam. Sanoituksia oli siistitty. “Ballcrusher” piti sisällään roiskeita ja sanastoa, jolla saattoi ansaita levyn kanteen Parental Advisory / Explicit Lyrics ansiomerkin. Muuten liikuttiin maastossa, jossa kännättiin Teksasissa, oltiin uudisraivaajia tai villin lännen pyssysankareita, ulvottiin tuskaa yössä, tai kiidettiin biker kapinallisena aavikon läpäisevällä valtatiellä. Pedot eivät enää naiskennelleet hulluina. Tai ainakaan asiaa ei alleviivattu, tuotu esille yhtä suorasti kuin vuonna –84. Tällä kertaa seksissä oli draivia. 

Pintaa oli kiillotettu. Enää ei ryvetty hurmeessa kaulaa myöten. Haettiin ehkä laajempaa yleisöä, liikahdettiin lähemmäs keskitietä, haluttiin suurempia myyntilukuja. Tätä ei voitu myöntää suoraan haastatteluissa, koska siihen maailman aikaan kaupallisuus oli terminä kirosana rockpiireissä.  

Taka-alalle painettiin usein myös se fakta, että bändin jäsenet olivat ja ovat rautaisen ammattitaidon omaavia muusikoita. Puhuttiin jopa studiomuusikoiden statuksesta, joka ei tehnyt kasarilla hyvää kovien katutappelijoiden imagolle. Tough guys, definitely. Ja tietysti minäkin katsoin ihaillen ylöspäin tällaista retkuiluun viittaavaa romantiikkaa. Mutta katujen asukkeja he eivät takuulla olleet. 1980-luku oli kyllä kaikessa kiehtovuudessaan kummallista aikaa. Sarjakuvasankareilla meni lujaa. 

Yhteisinä tekijöinä uuden ja vanhan välillä olivat Blackie Lawlessin hurja ulosanti laulajana, Chris Holmesin ja Randy Piperin tehokas kitaravalli sekä kappalevalikoima, jolle olisi voinut antaa suoraan otsikoksi The Greatest Hits. Blackien, Chrisin, ja Steve Rileyn kynät olivat erittäin terävässä kunnossa, eikä kokonaisuudesta löydy heikkoa lenkkiä. Ja salonkikelpoisempanakin W.A.S.P. edusti ns. Hair Metal aikakauden hurjinta antia.  

Kaikesta edellä mainitusta, videoista, levystä kokonaisuudessaan, yhtyeen imagosta ja lehtijutuista muodostui vastustamaton, elokuvallinen raskaan rockin triangeli, joka piti minua pihdeissään tiukasti. Poispääsyä ei ollut. 

Vuonna –85 ilmestyi monta henkilökohtaisella tasolla tärkeää levyä. Näitä olivat mm. 

Twisted Sister – Come Out and Play 

Mötley Crüe - Theatre of Pain 

KISS - Asylum 

Bon Jovi – 7800 Fahenheit 

Accept – Metal Heart 

Iron Maiden – Live After Death 

Scorpions – Worldwide Live 

Dio – Sacred Heart 

AC / DC – Fly on the Wall 

ZZ Top – Afterburner  

Muutaman mainitakseni. Yksikään ei kuitenkaan iskenyt samalla voimalla kuin W.A.S.P. 

Seuraavana vuonna ilmestynyt “Inside the Electric Circus” ei kolahtanut enää samalla tavalla. Niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin, yksi syy mielenkiinnon vähenemiseen oli entisestään siistitty julkisivu. Ei enää sirkkeleitä. Ei alastomuutta. Jalkovälistä lentävä kipinäsuihku ja sensuroinnista tai Washingtonin vaimoista suu vaahdossa saarnaaminen eivät vaan olleet sitä samaa hulluutta, johon olin aiemmin ihastunut.  

Inside the Electric Circusin energiatasot eivät yltäneet muutamaa kovaa vetoa lukuunottamatta edellisten vuosien tasolle. Ilman ylempänä mainittuja, särmää antavia tunnusmerkkejä bändi olisi siirtynyt lähes kokonaan osaksi melodisen hard rockin keskikenttää. Olen kyllä oppinut diggaamaan ajan kanssa myös tätä levyä. Circus on hyvä, mutta ei yllä koko tuotantoa tutkiessa parhaaseen kolmannekseen. En ollut ainoa levyyn tai imagon muutoksen pettynyt, koska nousu megasarjaan jäi saavuttamatta. Jotain katosi, mitään ei tullut oikeastaan tilalle. 

Vuosien 1984 – 1987 testamentiksi muodostui –87 julkaistu konserttitallenne “Live...in the Raw”, jota ennakoi video uudesta “Scream Until You Like It” biisistä. Kappale oli kirjoitettu Ghoulies II elokuvaa varten ja videolla Blackie palasi “juurilleen” möyriessään lavasteissa leffan petohahmojen joukossa. Live-levyn tarkoituksena oli tuoda rankka särmä takaisin W.A.S.Pin musiikkiin ja olemukseen. Tässä onnistuttiin jossain määrin. Seuraavina vuosina suunta muuttui.  

The Last Command ilmestyi 25.10.1985. Kirjoitan tätä tekstiä levyn hieman yli 40 vuotisen yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi. Ja samalla harmittelen, etten lähtenyt yhdellekään Debut Album kiertueen Suomen keikalle. Suolaa on hierottu haavoihin usean ylistävän arvion ja kommentin voimin. Omaan valintaan jättää show väliin vaikutti luultavasti se, että 2000-luvun aikana näkemäni keikat eivät olleet järisyttäviä kokemuksia. Huono tekosyy, tiedän. 

Syntymäpäivää juuri viettänyt Command tuntuu luissa ja ytimissä edelleen tehokkaalta, kiehtovalta, helmiä täynnä olevalta, rankalta hard rock latingilta. Mutta kuinka levyyn suhtautuisivat tämän päivän nuoret metallidiggarit, jos kuulisivat sen nyt ensimmäistä kertaa? Iskisikö lujaa vai kuulostaiko kaikki homeiselta? Niin tai näin, bändin alkuaikojen imagon vaikutuksen näen useammassakin tämän päivän raskaan rockin edustajassa. Kuten esimerkiksi hiljattain keikalla näkemäni Wednesday 13: n lavapreesensissä.  

Levyn kansiteksteistä löytyvä neuvo välttää juopottelun ja autoilun yhdistelmää saattaa olla kuittaus eräälle toiselle samaan aikaan kovassa nousussa olleelle hedonismin edustajalle. Yleisölle kaikki saattoi näyttäytyä ulospäin jatkuvina bailuina, mutta kulisseissa oli käynnissä jatkuva kukkotappelu. 

Siirryn kuunteluhommiin. Pihdeissään pitää edelleen, enkä edes halua pois. Let it burn! 

https://www.youtube.com/watch?v=8VAu6dRHGOE&list=RD8VAu6dRHGOE&start_radio=1

Kirjoittanut 

Miikka Tuovinen

Bob Dylan. Veikkaus Arena. 16.10.2025

Olen nähnyt Bob Dylanin kerran aikaisemmin elävänä. Tämä tapahtui vuonna 2008 samaisessa paikassa, eli silloisella Hartwall Areenalla. Keikka ei ollut kovin kummoinen. Dylan soitti koko keikan ajan selkä yleisöön päin ja laulukaan ei ollut ihan parhaassa terässä. Muistan tuolta keikalta muutaman voimallisen kohdan, etenkin Ballad of A Thin Manin alun, joka sai yleisössä aikaan innostunutta liikehdintää. Yhden kerran Dylan kääntyi yleisön suuntaan, nimittäin loppukumarruksissa. 

Kuten tiedetään, niin Dylanin konsertit voivat olla miltei mitä vain. Tietämäni Suomen-keikat eivät ole saaneet mitenkään mairittelevia arvioita. Poikkeuksena kymmenen vuoden takainen Pori Jazzin keikka, jota pidetään pirteänä ja jopa kujeilevana suorituksena. Oma lähtökohtani tälle Veikkaus Arenan keikalle oli enemmän pyhiinvaelluksenomainen, kuin että olisin suuren musiikillisen elämyksen perässä. Nyt oli se viimeinen hetki nähdä jo 84-vuotias legenda vielä joltiseenkin kelvollisessa iskussa. 

Kuvaaminen keikalla oli kielletty ja Dylanin keikkojen vakiintunut tapa oli laittaa matkapuhelimet Yondr-pusseihin, jotka avattiin vasta keikan jälkeen. Mielestäni ihan toimiva ratkaisu. Yleisön huomio oli pelkästään lavan suuntaan ja kaikenlainen turha kännykän räpläily ei vienyt huomiota itse keikalta. Itse asiassa kovin edustavia kuvia Dylanista ei olisi edes saanut, sillä hän oli pianonsa kanssa aika kaukana lavan reunasta, mutta onneksi tällä kertaa rintamasuunta oli yleisöön päin.

Ennen keikkaa yksi tavoitteeni oli tunnistaa mahdollisimman monta kappaletta. Mutta kovin hyvin en siinä onnistunut. Liki kaksi tuntia kestänyt keikka keskittyi viimeisimmän studioalbumin Rough and Rowdy Waysin (20) materiaaliin, jolta Dylan bändeineen soitti peräti yhdeksän kappaletta. Dylanin lauluilmaisu kuulosti koko keikan ajan aika samalta. Suuria melodiavaihteluja ei tullut ja näin ollen kappaleiden tunnistus oli pelkästään lyriikoiden varassa, mutta niistäkään ei aina tahtonut saada selvää. 

Vaikka Dylanin raakkuva lauluilmaisu saa alati paljon kritiikkiä osakseen, niin omalla rajatun persoonallisella vokaalialueellaan Dylan saa aikaan tietynlaista vaikuttavuutta. Jos herraa ei tietäisi legendaksi, niin tällainen yli kasikymppisen herrasmiehen säestetty runonlausunta voisi olla varsin vaikuttavaa jossain intiimimmässä klubiympäristössä. Lyriikoissa on voimaa ja yhä äänessäkin. Vaikka melodian kuljetus ei ole entisensä, niin Dylanin äänessä on yhä voimaa ja jopa lievää aggressiviisuutta. Paras esimerkki Dylanin äänen nykykunnosta, on korona-aikana äänitetty Shadow Kingdom (22) studiolive, jossa palaset ovat hyvällä tavalla kohdallaan ja biisit on sovitettu Dylanin nykyilmaisulle sopiviksi. Myös cover-levy trilogialla: Shadows in the Night (12), Fallen Angels (15) ja Triplicate (17) Dylan pyrki laulamaan mahdollisimman hyvin ja osin onnistuikin siinä. Näitä edeltäneet studioalbumit: Together Through Life (09) ja Christmas in The Heart (10) ovat sen sijaan varsin kaameaa raakkumista.

Veikkaus Arenan keikka alkoi I'll Be Your Baby Tonight klassikolla, jonka tosin tunnistin vasta kaverini avustuksella. Toisena kuullut It Ain't Me Baben tunnistin ihan itse. Tämän jälkeen pudoteltiin uuden levyn kappaleita ja väliin muutamia klassikoita. Toden teolla heräsin kuuntelemaan Desolation Row:in aikoihin ja sitä seurannut Key West (Philosopher pirate) oli mielestäni yksi keikan kohokohdista. Hitaasti kulkeva, vähän jopa pysähtelevä kappale osui johonkin syvemmälle.

Oli mukava huomata, että Dylan tarttui huuliharppuun aika usein. Ja aina tuohon soittimeen tarttuessaan kappaleet saivat enemmän tarttumapintaa, koska muuten kaikenlainen yleisön kosiskelu puuttui tältä keikalta...ja sellainenhan on aina puuttunut Dylanin keikoilla. Biisit vedetään juuri niin kuin maestro itse haluaa ja useimmiten täysin tunnistamattomaksi sovitettuina versioina. Keikan aikana mietin, että miksipä ei näin voisi toimia? Jos on ollut 65-vuotta alalla, niin voi hivenen kyllästyttää vetää biisejä aina samalla tavalla, ja kun keikkatahti on edelleen n.100 keikkaa vuodessa.

Kaikkinensa pidin enemmän tästä Dylanin keikasta kuin tuosta 17 vuoden takaisesta Hartwall Areenan keikasta. Dylan ei yrittänyt olla itseään isompi, kuin vaikka Axl Rose kesäisellä Guns'n Rosesin keikalla, jossa hän yritti epätoivoisesti päästä menneiden vuosien korkeisiin nuotteihin. Jotenkin sitä antaa Dylanille anteeksi äänen vajavaisuudet, toisin kuin Axelille, jonka ääni on Dylaniin verrattuna sentään vielä melodinen ja varsin miellyttävä oikeasta sävellajista laulettuna.

Yllättävänkin pitkäksi venynyt keikka päättyi Shot of Love (81) albumin helmeen Every Grain of Sandiin. Ihan biisin lopussa Dylan harputteli hivenen normaalia emotionaalisemmin ja se saattoi olla legendan yritys ojentaa etäisesti kättä meidän kuolevaisten suuntaan, tulla esille  ja paljastaa jotain enemmän itsestään. Ehkä se oli kaikki mitä Dylan pystyi itsestään antamaan? Ei silti, olisihan ollut huikeaa jos Dylan olisi tullut lähemmäksi lavan etureunaa ja esittänyt vaikka yhden biisin kitarallaan, esimerkiksi Empire Burlesquen (85) kaunokin Dark Eyesin, silloin oltaisi puhuttu elämään suuremmasta keikasta. Mutta tällaista ei tapahtunut. Puutteista huolimatta keikka nousi ihan hyvälle tasolle, kun muisti lähtökohdan, että asialla on sentään 84-vuotias mieshenkilö, joka pystyy vetämään liki kahden tunnin keikan hyvällä energiatasolla.

Manic Street Preachers - Allas Pool. Helsinki. 20.8.2025.

Harvassa ovat ne maailmanluokan bändit, jotka luottavat siihen, että olennaisen saa välitettyä napakalla puolentoista tunnin keikalla, eikä tarvitse turhan tähden venyttää keikkaa kaksi- tai kolmetuntiseksi. Walesin ylpeydellä Manic Street Preachersilla on riittävästi ammatillista itsetuntoa tähän. Toissapäiväinen Allas Poolin keikka sen osoitti, sillä yleisölle riittää erinomaisesti rikas ja maistuva 19 biisin kattaus bändin 35-vuotisesta urasta.

Keikka potkaistiin käyntiin ensimmäisen Generation Terrorists (92) levyn ykkösbangerilla Motorcycle Emptiness. Tässä kohtaa Manics-moottori vielä yskähteli, James Dean Bradfieldin laulu haahuili vähän siellä sun täällä ja miksauskaan ei tainnut olla ihan kohdillaan. Ennen keikkaa mietin, että Manic Street Preachers on aika tavallinen rockbändi ilman suurempaa lavakarismaa. Onko näin? En tiedä mistä tämä harhainen käsitys hiipi aivokoppaan. Oli tai ei tavallinen duunaribändi, niin osaamista ja intohimoa löytyy riittävästi. 

Kappaleet seurasivat aika nopsaan toisiaan. Välispiikeillä ei juhlittu, mutta niitä tuli jonkin verran ja ne olivat sydämellisiä sekä sympaattisia. James Deanin vahvalla murreaksentilla spiikatut soittokaveriesittelyt toivat mieleen Bruce Springsteenin hehkutukset, kun hän esittelee E Street Bandinsa. Bradifieldissä on kieltämättä jotain brucemaista. Molemmat herrat ovat vahvanoloisia jässiköitä ja ote esiintymiseen on intensiivinen. Puolivälissä keikkaa James popsi jotain kurkkupastilleja ja kirosi kun ääni meinasi pettää. Mutta se ei pettänyt, hänen laulu oli kauttaaltaan entisensä, vahva ja korkeaankin äänialaan nouseva. 

Manicsien toinen hahmo on tietenkin basisti Nicky Wire, jonka soitin loi pohjaa muulle soitolle keikan aikana melkein kujeilevasti. Uusimmalta albumilta Critical Thinking (25) löytyy peräti kolme Nickyn laulamaa kappaletta, niistä keikalla kuultiin oma suosikkini Hiding in Plain Sight. Esitys ei ehkä ollut illan parhaita, mutta aito ja sydämeenkäypä. Löytyipä Nickyn taskusta muutamia kourallisia valkoista confettia itsensä päälle heiteltäväksi. 

Alun lievien soundillisten yskähtelyjen jälkeen soitto ja soundi löysivät uomansa. Hitit ja hivenen harvinaisemmat vedot seurasivat toisiaan. Huippukohtia oli useita. You Stole Sun From My Heart oli aika ekstaattinen, Jamesin pelkän kitaran säestyksellä esitetty Tsunami näytti sen, että aina ei tarvitse bändiä taustalle täyttääkseen lavan. Hienosti esitetty Autumn Song resonoi täydellisesti loppukesän fiiliksen kanssa. 

Kun keikka löysi soundillisen huipputasonsa, niin se ei pudonnut sielä kertaakaan alas illan aikana. Kolmen perustajajäsenen, Jamesin, Nickyn ja rumpali Sean Mooren lisäksi kokoonpanoa oli täydennetty kosketinsoittajalla ja toisella kitaristilla. Kakkoskitaristi täydensi hyvin lauluosastoa, muun muassa Send Away Tigersin (07) You Love Alone is Not Enoughilla, jossa tämä Bradfieldin kauniiksi kehuma kepittäjä hoiti levyltä löytyvän Nina Perssonin vokaaliosuuden kunnialla.

Toka vikana kuultu You Love Us oli mahtavaa paahtoa ja mielestäni moninkerroin levyversiota parempi. Manics-keikat loppuvat aina sen suurimpaan hittiin : If You Tolerate This Your Children Will Be Next ja sen jälkeen ei tule encorea. Ei tullut tänäkään iltana ja edelleen se tulee monille yllätyksenä, että bändi ei vedä koskaan encoreita. 

Edellinen näkemäni Manics keikka on 14 vuoden takaa, Hämeenlinnan Wanajafesteiltä. Keikka oli tuolloin hivenen lyhyempi ja ehkä vaatimattomampi. Allas Sea Poolin keikka oli soundillisesti rikkaampi(kiitos lisämuusikkojen) ja hikisempi, vaikka aika viileissä olosuhteissa oltiinkin. Näkemäni perusteella ei voi uumoilla, että Manicsien ura olisi millään muotoa jäähdyttelyvaiheessa. Energiaa riiittää vielä studioon ja stadioneille. Viidentoista vahvan studioalbumin mittaiselle uralle voi vielä hyvillä mielin ennustaa jatkoa.

Bruce Springsteen - Streets of Philadelphia Sessions

90-lukua pidetään kohtuullisen vaimeana luomisjaksona Springsteenin uralla. Vuosikymmenen alussa tuli kädenlämpöisen arvion saanut aikuisrocklevy: Human Touch (92) sekä samaan aikaa ilmestynyt rootsimpi ja arvostetumpi sivujuonne: Lucky Town (92).  Tälle vuosikymmenelle mahtui vain yksi albumi lisää, Steinbeckin Vihan Hedelmien synnyttämä, arvostettu teema-albumi The Ghost of Tom Joad (95). Springsteenillä 90-luvulla lapset olivat pieniä ja syrjässä oleminen parrasvaloista oli ymmärrettävää. 

Tänä kesänä, myytti luomisvoimaltaan heikosta 90-luvusta murtui, kun Springsteen ilmoitti peräti seitsemästä julkaisemattomasti albumista. Tuo 9 lp-levyn(5 normaalilevyä ja 2 tupla-albumia) boksi Tracks II: The Lost Albums (25) ilmestyi kesäkuun lopulla. Pitkään mietin, että onko järkeä maksaa 300 euroa tuosta paketista. Erään tunnetun kotimaisen levykaupan tuplaleimatarjous ratkaisi tilanteen ja sain boksin tilattua itselleni reippaasti alle kolmensadan. Se oli paljon rahaa edelleenkin. 

Boksi pitää sisällään albumit: L.A. Garage Sessions '83, Streets of Philadelphia Sessions, Faithless, Somewhere North of Nashville, Inyo, Twilight Hours ja Perfect World. Näistä levyistä Streets of Philadelphia, North of Nashville ja Inyo on ysärillä tehtyjä julkaisemattomia levyjä. Seitsemän albumin kuunteleminen lyhyen ajan sisällä varmaan halkaisisi pääni, niimpä olen aloittanut kuuntelun em.listan kahdesta ensimmäisestä albumista. 

Streets of Philadelphia Sessions on tämän bloggauksen kohteena. Levy oli jo tällaisenaan valmiina vuonna 1995, mutta Boss jätti levyn julkaisematta. Kaksi edellistä albumia: Tunnel of Love (87) ja Human Touch (92) olivat molemmat olleet parisuhdetta käsitteleviä levyjä, niimpä kolmannen samaa tematiikkaa käsittelevän levyn julkaiseminen ei ollut tuntunut oikealta ratkaisulta. Etenkin kun levy on yleistunnelmaltaan varsin tummasävyinen ja se ei osunut yksiin Brucen tuonaikaisen onnellisen perhe-elämävaiheen kanssa. Monet kappaleista ovat elämän rajallisuutta käsitteleviä sekä ero- tai eroa ennakoivia biisejä. 

Streets of Philadelphia kappaletta ei levyltä löydy. Biisi löytyi Philadelphia elokuvan soundtrackilta vuodelta 1994 ja toi Brucelle Grammy-ehdokkuuden. Sen sijaan Greatest Hits (95) kokoelmalla aikoinaan julkaistu Secret Garden löytyy myös tältä levyltä.

Hypnoottisten rumpulooppien päälle on soitettu kitarat, bassot ja kiipparit. Konsepti toimii yllättävän hyvin. Blind Spot toimii onnistuneena aloitukseni albumin mietteliäässä ja tummasävyisessä biisinipussa. Maybe i Don't Know You jatkaa samaa parisuhteen epäilyn linjaa, kun jotain kauhistuttavaa häilyy idyllin yllä. Something in The Well syventää teemaa, kuinka siellä kaivon pohjalla pilkistää jotain pahanenteistä: Things can seem so safe and sure, but you never really fell, there's something in the well.

Levyä kuunnellessa ja siihen syventyessä ymmärtää varsin hyvin, että miksi Bruce jätti levyn julkaisematta. Se olisi ollut täydellinen ristiriita silloiselle auvoiselle perhe-elolle. Ehkä Brucen täytyi pusertaa taiteeksi ne kaikki perhe-elämään kuuluvat pelot ja menetyksen tunteet. Tällaisena dokumenttina Streets of Philadelphia toimii onnistuneesti.

Levyn toisen puoliskon avaava We Fell Down kappaletta kuljettaa toiveikas sävelmä, mutta lyriikkaa kuvastelee jälleen kerran parisuhteen kariutumiseen liittyviä pelkoja. Kaunista ja surumielistä yhtäaikaa. Sen sijaan One Beautiful Morning onkin ripeästi kulkeva, läpeensä toiveikas kappale, kuin raikastava sade tumman sekaan. Levyn katkeransuloinen tunnelma säilyy ihan viimeiseen kappaleeseen The Farewell Party asti, jonka nimi jo kuvastaa paljon edetesssä.

Olen kuunnellut levyä säännöllisesti kesän aikana ja mielestäni se  on levy, jonka olisi voinut aikanaan julkaista. Biisien laatu on sitä luokkaa, että ei ole lainkaan syytä hävetä. Ehkä sellaisia yksittäisiä Bruce-klassikoita levyltä ei löydy, vaan kappaleet ovat lähtökohtaisesti tutunkuuloisia, lähellä jo julkaistuja Bruce-biisejä, mutta kokonaistunnelmaltaan levy nousee kiitettävälle tasolle.

Guns N' Roses. Ratina. Tampere. 7.7.2025.

Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.

Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää."  Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi

Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin. 

Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.

Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle. 

Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.

Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.

Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja.  Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.

Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.

Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.

J.Karjalainen. Laukon Kartano. Vesilahti. 4.7.2025.

J.Karjalaisen näin viimeksi livenä alkuvuodesta 2019,  Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkkarikeikalla Tampereen Pakkahuoneella, josta bloggasin tällä tavalla: https://homesickhounds.blogspot.com/2019/03/jkarjalainen-pakkahuone-tampere-2822019.html

Tuota Sä Kuljetat Mua (18) albumia pidän yhtenä Karjalaisen myöhäistuotannon parhaana. Pelkästään kappaleet Sä kuljetat mua, Sirkka Lautamies, Tummansininen seuralainen ja Tule kesäyö kertovat paljon levyn tasosta. Noiden ilmeisten iskusävelmien lisäksi löytyy muitakin laadukkaita albumiraitoja kuten Gunpowder cha cha ja arvoituksellinen Luulei. Koronan lopussa puristettu, poikansa Väinön tuottama Soulavaris (22) on myös pätevää kamaa, mutta ehkei ihan edeltäjänsä tasoa. Toki levyllä on vahvat kappaleensa, kuten Aurinko nousee ilman sua, Oulu, Wisconsin ja levyn päättävä ilmava Tuulella ratsastajat. Sen sijaan biisit Punainen keinutuoli ja Eddie-Boyd polaroid olisi voinut huoletta jättää levyltä pois. Jälkimmäisessä kappaleessa on hieno tarina, jossa nuori J.Karjalainen kohtaa Suomeen pesiytyneen bluesmuusikon Eddie Boydin, mutta mielestäni biisi ei tuo lisäarvoa tälle hienolle tarinalla, jonka Jii kertoi tänäkin iltana Laukon Kartonon runsaslukuiselle yleisölle. Punaisen keinutuolin mukamas yleisöä laulattavaa rompotirompoti-loilotusta en voi sietää. Sori Jukka, mulle biisi ei putoa, mutta aika monelle muulle yleisön joukossa tuo varsin kulkevasti vedetty kappale upposi. Ehkä ne tiesi.

Viileässä ja tuulisessa Vesilahden illassa tavattiin hyvässä iskussa oleva Karjalainen. Tarinoita ja kaikenlaista intoilua kuultiin paljon biisien välissä. Karjalaisen tuotannosta löytyy paljon vähän vasurilla ja suurella pokalla tehtyjä kappaleita. Vilpitön ja jopa naivi ote synnyttää myös helmiä, kun rima on tarpeeksi alhaalla ja usko omaan tekemiseen tapissa, niin tällainen tekemisen nappaa kuulijankin mukaansa. Arpassa on jotain samaa kuin J.Karjalaisessa, molemmat katsovat musiikkiaan lapsen silmin, uteliaasti ja uskaliaasti, tulee huteja ja helmiä.

Laukon kartanon keikka alkoi kolmella uuden levyn biisillä. Oma mittarini ei juurikaan värähtänyt, vaikka etenkin albumin toinen sinkku Sineadin laulu oli tehnyt levyllä kuultuna suuren vaikutuksen. Keikan alkupuolta minun mielestäni vaivasi lievä miksausongelma, sillä Pekka Gröhnin urut oli miksattu liian pintaan ja ne ottivat tarpeettomasti tilaa varsinkin näissä kolmessa ensimmäisessä biisissä. Yksi syy voi olla, että pienimuotoinen ja lähes kokonaan akustinen uutuuslevy Suomalaista muotoiluu (25) ei ehkä taitu suoraan bändi-ilmaisuun. Tuore albumi on vielä itselläni kuuntelun osalta ns.työn alla. Edellä mainittu Sineadin laulu ja levyn eka sinkku Mary Ann ovat tulevia J.Karjalaisklassikoita. Muusta levystä en ole niin varma. Esimerkiksi kappaleet Uskomaton Jimmy Landola ja Takapenkillä vanhan Cadin ovat välispiikkien perusteella artistille tärkeitä kappaleita, mutta kovin isoiksi biiseiksi ne eivät ole korvissani kasvaneet, ainakaan vielä.

Uuden levyn kappaleiden lisäksi Jukka bändeineen esitti varsin vaikuttavan ja ei niin arvattavan katsauksen omasta tuotannostaan. Klassikkokappaleiden ohella kuultiin aimo kasa vähemmin kuultuja, liki unohdettuja biisejä, kuten Villeiltä Lupiineilta (94) löytyvä harmiton koirasta kertova Tuolla se menee, Sinulle Sofia (15) albumin Kaksi lusikkaa ja Karjaisen eka sinkku Mustat lasit, sekä sen b-puoli Enkeli, jotka molemmat löytävät myös esikoisalbumilta: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (81). Liki 45-vuoden mittaiseen levytysura pitää sisällään n.25 studioalbumia, eli oli vara valita mitä biisejä soitettiin. Toki monta levyä jäi sivuuttumatta, vaikka yli kahden tunnin keikkaan mahtui paljon tavaraa.

Kahteen osaan jaettu keikka parani loppua kohden. Ensimmäisellä puoliskolla kuullut lievät miksausongelmat hälvenivät keikan edetessä. Toinen puolisko keikasta oli varsin vakuuttavaa Karjalais-tykitystä, vaikka hittikimaraa ja varmoja valintoja hämmensivät mukaan ripatut oudommat vedot. Pitkään Karjalaisen uraa seuranneelle kuulijalle keikka oli varsinainen runsaudensarvi. 

Niitä Mustat Lasit aikaisia hittejä säästeltiin ihan viimeiseen asti- Lopulta kärsivällisyys palkittiin ja loppuun kuultiin komeat versiot kappaleista Sekaisin, Doris ja Viimeinen laulu. Mielestäni keikan  loppupuolella kuultu, Sinulle Sofia (15) albumin tarinallinen helmi Stindebinde veti kovimmat pisteet: Viimeinen kuva Stindestä, siluetti auringossa, Stindebinde Bindemayer, mitä tapahtui? lauloi karjalainen Vesilahden laskeva aurinko paistoi juuri sopivasti artistin silmiin. Enemmän kuin täydellistä.

Seuraavia pyöreitä vuosia jo uhkaavasti lähestyvä Karjalainen oli kaikkinensa hyvässä lyönnissä. Lauluenergiaa riitti ja ote oli mukavan irtonainen. Joitain hetkellisiä blackoutteja tuli pariin otteeseen, jokin lyriikan pätkä unohtui, mutta ammattilainen taimasi itsensä helposti karavaanin selkään mukaan. Karjalaisen uskolliset soittoniekat em. urkuri Pekka Gröhn, aina tyylikäs kitarisi Mikko Lankinen, basisti Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto hoitivat tonttinsa varmasti, vuosikymmenien ammattitaidolla. Hän biisin spiikissä Karjalainen kertoi, että paikalla on itseasiassa samat muusikot kuin levytysversiossa ja aikalailla samat kitaratkin. Kyse on Menneistä miehistä, laulunteon ja musiikin käsityöläisistä. Yhtälailla uuden levyn nimikappale pyrkii tiivistämään Karjalaisen luovan työn perusagendan: Hallittuu, palkittuu, juhlittuu, Suomalaista muotoiluu, sitäpä se Karjalaisen ura aikalailla on.

Kuva.1. Tommi Natri.