Aika niukasti on tullut etsittyä ja sitä kautta löydettyä uusia artisteja. Aina sitä palaa omien ikisuosikkien ja reliikkien ääreen, Brucet, Rollarit ja molemmat Niilot. Alkaneen vuoden 2026 missiona voisi olla korvien avaaminen jollekin uudelle musiikille. Vuodenvaihteessa on tullut instagramissa vastaan lukuisia vuoden parhaiden levyjen Top 10 päivityksiä. Nopeasti ne videot hukkuvatkin julkaisuvirtaan.
Yksi tärppi oli Foxwarren nimisen yhtyeen toinen albumi: 2. (25) Jokin vaivattomuuden, kotikutoisen ja aitouden yhdistelmä teki välittömästi vaikutuksen. Dance melodisoi levyn jopa vähän suruisella moodilla käyntiin. Mukavat biisit seuraavat toisiaan. Levyssä on ilmaa, mutta paljon osuvia yksityiskohtia.
Musiikki kulkee kevyen helmeilevästi eteenpäin. Kappaleissa on jännää koukkua, ei mitään normipoprockia, vaan jotain omaperäisempää, mihin ei heti löydä vertailukohtia. Hiukan tulee mieleen norjalainen dream pop artisti Sondre Lerche, mutta paljon monipuolisemmalla otteella. Melodioissa on välillä jopa beatleaanista helppoutta ja yllättäviä sointukäänteitä, kuten loppupuoliskolta löytyvä Round & Round, joka näppärät sointuvaihdokset eivät välttämättä noudata mitään yleispätevää musiikillista kaavaa.
Vaikka tuossa mainitsin nimen The Beatles, niin pohjimmiltaan Foxwarren kulkee varsin folkilla otteella, kuin kevyempi ja pidätellympi versio Fleet Foxesita. Bändin ensimmäinen albumi oli äänitetty liveotteella, kaikki soittajat samassa tilassa, kun taas tämä uusi levy on rakennettu palasista, aihioista, erilaisista loopeista, joita muut bändin jäsenet ovat lähettäneet pääarkkitehti Andy Shaufille.
Where the joy of the previous Foxwarren album lay in the sound of a band playing in a room – organic and seemingly carefree, the joy of 2 is almost the exact opposite: it’s an album built from snippets, fragments and loops, recorded separately in each of the five musicians’ home-studios and then uploaded to a shared folder. Weekly virtual meetings then shaped the directions of different pieces, and the assembled chaos was fed through Shauf’s looping software to produce some of the most interesting and diverse song-structures of his career. Foxwarren: 2 - Album Review
Mainitsemani kanadalainen laulaja/lauluntekijä Andy Shauf on julkaissut vuosien varrella useita arvostettuja sooloalbumeja. Näillä omilla albumeilla Andy on soittanut kaikki soittimet itse.
Levyllä on mittaa vain rapiat 36 minuuttia, vaikka biisejä on 15 kpl. Kappaleita ei turhaan pitkitetä, vaan olennainen luikaitetaan eetteriin kaikkine mausteineen ja ennen kaikkea koukkuineen. Kappaleissa tapahtuu koko ajan paljon. Esimerkkinä jännästi kiemurtelava poppis Wings, joka mittauttaa ennätykselliset neljä minuuttia.
Vaikka levy onkin jo puoli vuotta vanha, niin minulle se esiintyy houkuttelevana uutuutena ja saa harkitsemaan fyysisen albumin ostoa. Rapiat kolmekymppiä maksava vinyyli on aina iso sijoitus, mutta tällaisten ei niin suurten artistien tukemisen kannalta tärkeä juttu. Päädyn kompromissiin ja tilaan reilulla kympillä Andy Shaufin kehutun The Bearer of Bad News (15) vinyylin. Foxwarrenin kakkonen saa vielä odottaa, ainakin hetken.
Viime vuonna lähti monta lapsuuden sankaria toiseen ulottuvuuteen. Niistä selvittiin pääsääntöisesti muutamilla liikutuksen hetkillä ja surullisilla yskäisyillä. Viimeisintä jouduin sitten sulattelemaan rankemman kautta ja kokoamaan ajatuksiani urakalla. Muun muassa sen takia, että haluan tällä kertaa sanoa aiheesta jotain. Helppoa se ei ole, mutta katsotaan, minne tie vie.
Olen tutkinut tapahtumiin ja aiheeseen alla olevaa tietoa viime päivinä hartaasti;
Popeda : Ratinasta Poikki – Pate Mustajärven viimeisen Popeda keikan TV – taltiointi (Yle) Toiseen Elämään - Pate Mustajärvi, Costello Hautamäki ja Alex Hautamäki käyvät läpi Popedan historiaa, miehistövaihdiksia, uran kipukohtia ja tunnelmia ennen kesää 2023 ennen yhtä merkittävää aikakauden päättymistä (Nähtävissä tällä hetkellä YouTubessa)
Ratinasta Poikki – 46 Vuotta Popedaa (Tiina Finn, Pauli Mustajärvi) - Pauli “Pate” Mustajärvi käy läpi viimeisen Popeda keikkakesänsä tunnelmia, säännöllisesti aikamatkoilla poiketen, aina Ratinan keikkaan asti, ja valottaa uransa sekä elämänsä tapahtumia Popedasta lähtemisen jälkeen.
Popeda – Saapasjalkarock 1987 (Yle ja YouTube) – keikkatallenteiden parhaimmistoa bändistä, jonka iskukyky oli tuolloin omaa luokkaansa . Sekä lukuisat muut keikkatallenteet ja haastattelut
Uutisvyöryn, radio-ohjelmien, tallenteiden, dokumenttien ja kirjan jälkeen tunnelma mielen sopukoissa on edelleen epätodellinen. Aivan kuin kaikki uutisissa kerrottu ja nopealla reagoinnilla toimitetut muisto-ohjelmat sekä -kirjoitukset tapahtuisivat joissain toisessa maailmassa, minne on avautunut näkymä kosmisessa universumissa tapahtuneen virheen takia. Tai sitten minä olen joutunut sinne. Rinnakkaistodellisuuteen, jossa tapahtuu kaikkea muuta kuin hyviä asioita.
Yle Areenan tuoreemmassa tarjonnassa ja kirjassa konkarin olemuksesta ja sanoista välittyy soolouraan keskittymisen ja uran uuden vaiheen myötä tervettä jännitystä, intoa, inspiraatiota ja voimaa. Jotain sellaista, mitä en löytänyt enää keikoilta, kuin myöskään levyiltä vuosina 2013- 23.
Vuosi 0
Tahti hidastui Ratinasta poikki stadionkonsertin jälkeen hetkeksi. Vedettiin henkeä ja tulevan soololevyn materiaalia julkaistiin vähitellen ennen h-hetkeä 15.8.2024.
Uuden aikakauden ensimmäinen levy “Pelkkää Patee” sai monipuolisen vastaanoton yleisön, kuin myös musiikkitoimittajien keskuudessa. Meni niin, meni näin, julkaisun momentti noteerattiin mediassa laajasti ja levy nousi kertalaakista Suomen Virallisen Listan ykkössijalle sekä kaikki formaatit käsittävällä että fyysisten äänilevyjen listalla. Ensimmäinen soolokiertue ja hiljalleen kuultavaksi tiputeltu uusi materiaali (mm. Häjyt 2 elokuvan tunnari Pahaa Verta) antoivat ymmärtää, että virtaa piisasi koneessa.
2025 Pate esiintyi usean eri kokoonpanon kanssa. Paten soolomateriaaliin keskittynyt jatkoi siitä, mihin 13. soololevyn jälkeinen kiertue oli päättynyt . Vanhan liiton faneja hemmoteltiin 45 vuotta julkaisunsa jälkeen kultalevy lukemat myyneen Raswaa Koneeseen kokopitkän kunniaksi järjestetyillä keikoilla. Aikamatkailua parhaimmillaan. Raswaa Koneeseen Vol. 2 keikat, joita piti alunperin olla vain yksi, toimitettiin juhlalevyllä soittaneella kokoonpanolla siinä määrin kuin se oli mahdollista. Lisäksi Raswaa Koneeseen minikiertueella (jonka loput keikat jouduttiin perumaan) isänsä Tapani “Arwo” Mikkosen saappaisiin astuneen Matti Mikkosen kanssa tehtiin akustisella otteella duokeikkoja. Ja oli siellä joukossa lisäksi joku spesiaali yhtä keikkaa varten koottu joukkue.
Kuinka kukaan voi olla niin Rock?
Konkarin aseman saavuttanut kone kiihdytti vauhtiaan. Soolouran konseptilla toteutetut keikat toivat esille seesteisempää, rauhallisempaa, monipuolisemmin soivaa puolta Patesta. Raswaa Koneeseen keikoilla lavalle asteli voimakkaan, täysin omanlaisensa auktoriteetin karheassa lauluäänessä ja olemuksessa omannut rokkipäällikkö, jonka komentoa ei olisi tullut mieleenkään kyseenalaistaa. Asenne ja karisma olivat omassa liigassaan, jossa ei ollut muille tilaa. Paulin ja Matti Mikkosen yhteiskuvia katsoessa tunnelma oli lähes aavemainen. Kaikki näytti enemmän kuin hyvältä. Nykyhetki ja historia kättelivät toisiaan pelkästään positiivisella tavalla. Jonne Aaron (Negative) kommentoi joskus vuoden 2003 tienoilla jotain Pate Mustajärveen liittyvää kysymällä, kuinka joku voikin olla niin Rock? Saman kysymyksen olisi voinut esittää viime kesänä.
1980- luku ja let’s go like no tomorrow äkkipysähdyksistä huolimatta
Teen tässä kohtaa itsekin aikamatkan vajaan 40 vuotta taaksepäin. Here we go. 10.7.1986 HUPA ROCK Turtiala * Popeda * Lapinlahden Linnut * Jussi Kettu * Alex * Grand Merlin * Zepalus * Siivu Yms! I Love Music! Keep On Rock N’ Roll!
Yllä oleva tapahtuman julisteen sisältö (originaali juliste löytyy netin kätköistä) antaa viitteet sille, mitä tapahtui luonnon helmassa erään kesäisen illan aikana. Se meni jotenkin näin:
“Ensimmäistä Popeda - keikkaani pääsin todistamaan kesällä 1986. Kitaristi Arwo Mikkosen menehtymisen ja kosketinsoittaja Eero "Safka" Pekkosen eroamisen myötä kokoonpano oli kokenut muutoksia. Tuona iltana paikallisella heinäpellolla muita yhtyeitä olivat Lapinlahden Linnut, sekä joitakin paikallisia bändejä illan avaajina. Lähtemättömästi mieleen on jäänyt Popedan takahuoneen löytäminen pellon laidalta. Me, neljä pientä jannua hiivimme vaivihkaa vanhan puutalon ovesta sisään ja törmäsimme saman tien Pate Mustajärveen, joka yritti karhein sanakääntein hätistellä meidät takaisin ulos. Paikka ei kuulemma ollut mikään lastentarha. Jostain syystä saimme kuitenkin jäädä. Joku toimittaja kyseli ihmeissään, että ovatko Popedan fanit nykyään näin nuoria. Pate levitteli käsiään, otti huikan oluestaan ja keskittyi silloisen kosketinsoittaja Jukkis Järvisen ja basisti Jyrki Melartinin näkemykseen Joutsenlampi baletista. Seurasimme esitystä ihmeissämme. Seuraavaksi saimme nähdä, kuinka kaikki paikalla olleet muusikot valmistivat apuvälineitä Lapinlahden Lintujen keikkaa varten. Lintujen keikoilla lyömäsoittimina toimivat tuohon aikaan tyhjät matkalaukut, joita hakattiin milloin milläkin. Tuona iltana käytettiin tyhjennettyjä lonkeropulloja, joita tehtailtiin lavan takana talkoilla ennen keikkaa. Tällaistäkö se on, rockmuusikon elämä? Outoa ja hemmetin kiehtovaa. Lapinlahden Linnut muistan mainioksi kokemukseksi, mutta kyllä Popedan keikan ensipuraisu oli jotain muuta. Bändin rock n' roll oli tuohon maailman aikaan hurjaa kamaa, ja yleisön puolella ensimmäisissä riveissä saattoi keikan alkupuolella jopa pelottaa, ennen kuin tajusi pelin hengen ja pääsi virran mukaan.”
Näin kirjoitin Popedasta ja konkreettisesta ensikohtaamisesta eräässä toisessa aihetta käsittelevässä tekstissä. Oman tekstin siteeraaminen saattaa olla yksi egoismin huipentumisen ilmentymä, mutta tuo ilta Pohjois-Karjalan ytimessä on jättänyt muistijäljen, jonka vaikutusta omaan elämään ei sovi vähätellä. Ikuinen vamma sieluuni jäi, enimmäkseen positiivisella tavalla. Bändillä oli takanaan samana vuonna tehty perusteellinen remontti. Uudet pelaajat jengissä. Siitä huolimatta, tai sen ansiosta Popeda oli tuona kesäisenä hetkenä täysin pitelemätön rokkikone. Pellolla perkele tavoittamaton, todellakin. Vuodet 1986-87 taisivat olla tämän kokoonpanon huippuhetkiä. “Ei Oo Valoo” albumi, joka on yksi Popedan rouheimmista rokkipläyksistä, ja vahva ehdokas omaksi suosikiksi bändin tuotannossa. Hienoja singlebiisejä ja järjettömän kovia keikkoja, jotka saivat aikaan rajua jytinää / pölähtelyä pöntössä.
Käärimme isän kanssa kertauskutsusta valtavan jointin, jonka sitten polttelimme kimpassa
Joku saattaa ajatella tällaiset muistelot osuvaksi esimerkiksi siitä, kuinka aika kultaa muistot vanhan ukon nupissa. Näin ajattelin itsekin ennenkuin sain käsiini Kuulat Sekaisin Live DVD:n Husulan Casinolta vuodelta 1986. Toinen esimerkki on alussa mainittu keikka Saapasjalkarockissa 1987, jonka voi löytää digitaalisena kahdesta eri osoitteesta. Kumpikin tallenne osoittaa kelan vääräksi ja auttaa muistamaan, mitä tapahtui lavoilla ja mitä pääsin näkemään eturivissä noina vuosina. Popeda oli tiukka yhteen hiileen puhaltanut jengi, jonka liekki roihusi korkealla. Bändi iski nousuhumalaista boogieta tiskiin mitään kyselemättä. Nauttikaa tai kärsikää.
Bändi soi komeasti ja Patea ei pidätellyt mikään. Esim Saapasjalkarock 1987. Mies juoksee keikan alkuun lavan päästä päähän muutaman kerran ja aloittaa sen jälkeen hommansa. Tykki sylkee raakaa voimaa ja vauhti vain kiihtyy, mitä pidemmälle keikka etenee. 1980-luvulla sai eturivissä kokea pelkoa ja kunnioitusta, valinnaisessa järjestyksessä. Meno oli oikeasti hurjaa ja vaaran momentti leijui koko ajan ilmassa. Tämän enempää näistä on turhaa saarnata seurakunnalle. Etsikää ja katsokaa. Todetkaa, että Popeda oli tuolloin rykmenttinä huippuvireessä. Ja Pate oli rokkikukkona lyömätön.
Arwo Mikkosen aikaista Popedaa en päässyt koskaan näkemään keikalla. Samoin nykyinen, Olli Herman laulajana, on kokematta. Kaikki muut kokoonpanot olen onnistunut todistamaan levyjen lisäksi myös livenä. Edellä mainittujen lisäksi mieleen on jäänyt (tai no...) Punkaharjun veto juhannuksena 1992. Oma vauhti äityi sen verran kovaksi, että järjestysmiehetkin joutuivat pitelemään lavalle kiipeilevää karvatonta apinaa. Lauteilla oli käynnissä tomitus, jota ohjasivat korkeammat voimat ja temppuliemien virkistämä vaisto tarttui hetkeen tiukasti kiinni, vaati toimimaan.
2003 Raumanmeri. Paten saapuminen lavalle ja tannerta tärisyttävä HYVÄÄ VITUN JUHANNUSTA! karjaisu on jotain mihin kukaan muu ei vaan pysty. 2008 Pakkahuone pääsee myös unohtumattomien kokemuksien kaanoniin. Olisiko ollut jopa vuosina 2008 –23 toimineen kokoonpanon ensimmäisen kiertueen ensimmäinen keikka. Tuon vuoden otteita voi tutkia Ratina 2008 DVD tallenteelta. Nämä kaikki luetellut esimerkit alleviivaavat jo aiemmin 26.12. jälkeen kirjoitettuja analyysejä tai muita aiheeseen liittyviä kertomuksia. Muistot yleisön kuin myös alan ammattilaisten joukossa ovat ainutlaatuisia. Paten persoona, arvostus, sekä meille jäävä perintö laulajana ja esiintyjänä. Samalle tasolle niissä musiikkiin lajeissa , mitä Mustajärvi edusti, ei taida päästä kukaan. Ei nyt eikä myöhemmin.
Paluu muistoista pariin viime kuukauteen ja Tapaninpäivään. Puhuin puhelimessa hyvän ystäväni, rokkidiggari kollegan Nikki Jääsälmen kanssa viikkoa ennen kuolemaa. Sanoin Nikkille, että tiedätkö, nyt asiat eivät taida olla hyvin. Hän sanoi miettineensä samaa asiaa. Olo oli jo valmiiksi haikea, ja puhelun aikana vielä haikeampi. Kumpikin valmistautui alitajuisesti huonoihin uutisiin, ilman konkreettista faktaa tai syytä. Ja sitten viikkoa myöhemmin, vielä syksyllä rasvattuna toiminut kone sammui kuin napista painamalla tai avainta virtalukossa kääntämällä. Olin matkalla Pohjois-Karjalaan eikä uutista, joka ilmestyi älypuhelimen näytölle, pystynyt sisäistämään. Järkytys, asian todellisen laidan kieltäminen. Illalla kuuntelin muistolahetystä Radio Suomesta. Jossain Tuhkaa biisin kohdalla jouduin poistumaan. Totesin, etten pysty tähän.
Tunnelmaa ei pysty edelleenkään purkamaan sanoiksi, niin saisi sanottua kaiken tyhjentävästi. Tilanteessa on jotain samaa kuin Lemmy Kilmisterin kohdalla melkein tarkalleen 10 vuotta sitten. Kumpikin oli loppuunsa asti ollut julkisuuden kautta läsnä aina. Tai niin pitkältä ajalta kuin pystyy muistamaan. Ensimmäiset ala-asteen discot jne. Ensimmäiset keikat, Ensimmäiset levyt omassa hyllyssä. Ensimmäiset kännit. Ensipuraisu monella tasolla.
Katson lähes kaikkia edellä mainittuja dokumentteja sekä keikkataltiointeja ja mietin, että eihän tuollainen ikiliikkuja, peruutuspeiliin satunnaisesti vilkaiseva alkuvoima voi hiipua ja kuolla pois. Mutta kyllä se on vaan uskottava. Paljon jäi toteutumatta. Esimerkkinä, Tamperen Raswaa Koneeseen keikkojen jälkeen puhuttiin mahdollisuuksista nähdä seuraavaksi Hullut Koirat Vol. 3 ja Raakaa Voimaa Vol 4. happeningit.
Uutisen kuultuamme emme pystyneet sanomaan Nikkin kanssa asiasta mitään järkevää. Oli vain järkytys. Nyt pystymme jo keskustelemaan asiasta asiasta ilman lamaannuttavia tunnekuohuja. Tapahtumien kulkua pohtien. Kommenttien aiheena muun muassa todennäköisesti valmistumatta jäänyt seuraava levy, jonka taiteilija oli luvannut sisältävän country rockia. Siinä olisi ollut varmaan läsnä Lynyrd Skynyrd viboja. Voisiko tuo vielä toteutua, postuumisti? Kaiken tällä viikolla koetun ja nähdyn perusteella väitän, että uusia julkaisuja tai ei, taiteilija Mustajärvi ei tule joka tapauksessa olemaan työtön kummitus. Hän luultavasti aloittaa siitä, että tulee kohtaamaan kollegansa jukeboksin luona.
Ei liikutus ole kuitenkaan hävinnyt. Se vain siirtyy hetkeksi taka-alalle. Ja pomppaa uudestaan esiin, kun YouTubessa tulee vastaan keikkatallenne vuodelta 1984, jossa Popeda ja David Johansen esittävät yhdessä New York Dollsin Pills – klassikon. Liekeissä, silkkaa tulivoimaa.
Lopeta ny!
Olisi paljon lisää sanottavaa, analysoitavaa musiikillisista juurista, asenteesta, ideologiasta, sanoituksista, artistipersoonan kehityksestä. Monia tarinoita, joiden soundtrackina soi Popedan ja Paten musiikki. Mutta on pakko katkaista tajunnanvirta tähän. Muuten pyörähtää iso pyörä muutaman kierroksen, eikä hommaa saa päättymään muuten kuin lähtemällä lääkärin luo. Joka sanoisi, että ei teikäläisiä kai auttaa voi.
Ja loppusanoiksi jotain kivan kuuloista
SINÄ YÖNÄ KELLOT LÖI PAHOLAINEN MULTA MUNAT SÖI JÄI MUSTA AUKKO
Okei, ei päätetä tätä näin rujoihin tunnelmiin. Otetaan esille se toinen puoli
SÄ LÄHDIT TAAS SÄ LÄHDIT TAAS MUUT IHMISET ASUNNOISSAAN RUKOILEVAT JUMALIAAN VAAN SULLE KOITTI VAPAUS
RIDE ON, PAULI “PATE” MUSTAJÄRVI
Kirjoituksesta löytyy viittauksia Mustajärven uraan Popedan ja soolotuotannon tekstittäjänä seuraavasti:
Otsikon inspiraatio – kappalleesta Helvetistä Taivaaseen (ja Takaisin) soololevyltä Lago Nero (1988) Meni niin, meni näin ja ikuinen vamma sieluuni jäi- Meni niin, meni näin soololevyltä Lago Nero (1988) Pellolla perkele tavoittamaton - Arskan Kone Popedan levyltä Pohjantähden Alla (1985) Tykki sylkee raakaa voimaa – Raakaa Woimaa Popedan levyiltä Raakaa Voimaa live (1981) ja Häkää! (2005) Vaisto vaati(i) toimimaan – samanniminen kappale Popedan levyltä 500CC (1997) Työtön kummitus – samanniminen kappale Popedan levyltä H.Ö.N.Ö. (1994) Ei teikäläisiä kai auttaa voi – Soittomatkalla Popedan levyltä Kaasua (1983) Lopeta ny! - Lopeta Ny! - samanniminen kappale Popedan levyltä 500CC (1997) Sinä yönä kellot löi... - Kipsi soololevyltä Nyt! (1984) Sä lähdit taas... - Sä lähdit taas Popedan levyltä Hallelujaa (1988)
Joni Ekman on ehkä yksi tämän ajan tuotteliaimpia Suomirockartisteja. Julkaisutahti on ollut hengästyttävä. Vuosi sitten ilmestyi tasavahva: Joni Ekman Group (24) ja noin viikko sitten kevyempi ja rokkaavampi Joko saa laulaa? (25). Tämän vuoden keväällä laitettiin myös ulos Joni Ekman & Koiran täysipitkä: XL4 (25). Ekmanin tahti alkaa saada jo karipeitsamomaisia mittasuhteita, levy pukataan ulos heti kun siltä tuntuu, eikä jäädä turhaan munimaan materiaalin kanssa.
Mitään luonnosmusiikkia tämä ei ole. Biisit ovat ehjiä, rakenteellisti jänteviä, lyriikat on taimattu säveliin sopiviksi. Ekmania pidän ennen kaikkea hyvänä säveltäjänä. Lyriikkaosastolla vuorottelee useimmiten kaksi teemaa: rakkaus ja maailmantuska. Ennenkin olen rutkuttanut Ekmanin lyriikoista, että ainesta on, mutta joukkoon mahtuu aika tavanomaista sanailua, mutta toisinaan tämä tavanomaisuus kääntyy vahvuudeksi.
Levy alkaa mukavalla rakkausrallilla Tule rakkaus. Ennenkin olen löytänyt Ekmanin biiseistä Marc Bolan vaikutteita, etenkin biisin alkuu nytkähtelee kuin vanhan T.Rex eteenpäin. Mietin, että miksi ei tällainen kappale voisi soida radiossa. Varsin hitikäs veto.
Edellisessä Joni Ekman Groupissa oli ehkä ripaus enemmän syvyyttä ja painokkuutta. Uusi levy soi ainakin soiton ja soundien puolesta kevyemmällä tatsilla. Tyylikästä kitarointia tukee usein tyylikkään kosketinsoitinkuviot, joskus joku jopa puhallinsoittimet. Esimerkkinä Yö, jonka hienot kosketinsoitinten ja kitaran yhteislurittelut kasvattavat biisiä kuuntelukertojen myötä.
Kello on jo paljon kuulostaa äkkiseltään siltä ilmeiseltä maailmantuskalta: "Tää maailma saa mut lannistumaan, eikö kukaan auttaisi hukkuvaa" Nojjoo, mutta toisaalta kappaleen näkökulma on kuulijan itse päätettävä, että onko kyse rakkauden menetyksestä vaiko tuosta globaalimammasta uhasta?
Levyn vahvimmaksi biisiksi paljastuu Ostoksilla. Tämä raukeasti svengaava styge napsahtaa monella tasolla kohdilleen. Materian paljous ei ole biisin aiheeksi maailman omaperäisin, mutta sanojen ja sävelten suhde on hyvä. Myös Ekmanin laulussa on hyvää tunteenpaloa. Kertakaikkiaan hieno veto.
Yhdessä vai erikseen biisissä saadaan kuulla hienoa huilun soittoa. Hieman linjasta poikkeava kappale, ei ainakaan muutaman kuuntelukerran jälkeen ole löytänyt paikkaa minussa. Sen sijaan räväkkä instrumentaali Viinirypäleet stimuloi monella tasolla. Jonkin efektin takaa tuleva kitara saa miettimään, että millainen lyriikka tähän kappaleeseen voisi sopia? Mutta sitä lyriikkaa ei tule ja loppujen lopuksi kappale puhuttelee riittävästi tällaisena intensiivisenä instrumentaalinakin.
Tämä kahdeksan biisin albumi on kestoltaan maltilliset puoli tuntia. Levyn lyhyydellä on monenlaisia motiiveja. Onko valmiita biisejä ollut valmiina vain tämä 8 kpl. Vai onko tämä tietoinen veto, että ei tehdä levyistä liian pitkiä? Puoli tuntia levynmittana on erittäin passeli tällaisen kiireisen arjen keskellä. Kerkesin kuunteleen levyn melkein kaksi kertaa putkeen juoksulenkillä. Liian pitkä levy lannistaa, eikä sitä tule aina kuunneltua loppuun.
Mietin, että onko minusta kirjoittamaan keikka-arviota alternative rokin ehkä suurimmasta nimestä viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta, Oxfordshiren pojista, pikkaisen alle kuusikymppisistä rock-miljönääreistä (ovatko he?), noista rokin korkeakoululaisista, jonka fanikanta on yhä järisyttävän vahva ja hyvin tiedostava. Radiohead ei ole Oasiksen tyyliin mitään hoilausrokin kuninkaita, vaikka onkin saman aikakauden bändejä. Eikä se osu samaan pirtaan Sueden, Blurin tai Pulpin kanssa. Wikipedia tarjoaakin suoran yhtäläisyysviivan taiderokkiin. Vähän vaikeampaa, haastavampaa, osin synkempääkin, mutta ei missään muotoa merkityksettömämpää musaa kuin em. aikalaisbändeillä.
Voiko yhdellä suomalaisella fanipojalla olla mitään sanottavaa tästä jo ikonisesta, mutta edelleen elivoimaisesta bändistä? Etenkin kun en edelleenkään pidä In Rainbowsia (07) mitenkään ihmeellisenä levynä, toisin kuin iso osa yhtyeen faneista. Ympäri maailmaa oli lentänyt ihmisiä Köpikseen näkemään bändiä...ja osa heistä joutui karvaasti pettymään, kun Radiohead perui kaksi ensimmäistä konserttiaan laulaja Thom Yorken kurkkuviruksen vuoksi.
Mutta kelataan ensin vuosia taaksepäin. Radiohead on ollut se bändi, jonka olen halunnut nähdä livenä ja jonka live-esiintymisten laatutasosta olen kuullut maireita tarinoita. Radiohead on ollut aina sekä levyillä, että livenä kuningasluokkaa. Yksi tilaisuus bändin näkemiseen koitti vuonna 2011, jolloin olin ihan hilkulla päästä Berliinin kahdelle bändin keikalle. Homma kariutui siihen, että en saanut työpaikaltani vapaata. Nyt tilanne oli toinen. Sain työpaikalta kaksi päivää vapaata ja näin ollen pääsin lentämään Köpikseen.
Tämä keikka-arvio muotoutui lukemattomien keskustelujen pohjalta, mitä tapahtui kaverien ja tuttavien kesken ennen ja jälkeen konserttia. Oma kokemukseni keikasta täydentyi ja sai keskustelujen kautta monia arvokkaita infopaloja bändin biiseistä ja uran vaiheista.
Keikkalava oli aseteltu keskelle areenaa. Näin ollen yhtyeen lavapreesens säteili tasaisesti 360 asteen spektrillä ja mahdollisti yleisölle tasapuolisen live-elämyksen. Lavan ympärillä oli asetettu korkeat screenit, jotka liikkuivat ylös ja alas konsertin aikana. Noissa screeneihin heijastui hienoja visuaaleja bändin jäsenistä soittamisen aikana.
Keikka alkoi The Bendsin (95)Planet Telexillä, joka on toiminut useimmiten tämän kiertueen avauskappaleena. Kylmä hiki kohosi iholle, sillä kappale kuulosti aika sekavalta. Miksaus ei ollut ihan kohdillaan. Onneksi jo seuraavissa kappaleissa Hail to the Thiefin (03), 2+2=5 ja Sit Down, Stand Up, soundi korjaantui ja viimeistään neljäntenä kuullussa Luckyssa rentouduin, hartiani painuivat alas ja kaikki napsahti kohdilleen.
Itselleni tuli yllätyksenä, että kuinka hyvin jokainen bändin jäsen kannattelee kokonaisuutta. Thom Yorken laulu ja varsin liikkuvainen tanssahtelu piti yleisöä hyvin näpeissään, samoin kitaristi Jonny Greenwoodin hääräily soittimien kanssa ja erilaisten luuppien käyttö viritti kokonaissoundia kohdilleen. Mutta myös toinen kitaristi Ed O'Brian teki huomattavan päivätyön keppinsä varressa sekä varsin vahvalla taustalaululla, josta volaa ja ylempää ääntä löytyi hyvin ja se loi hyvää pohjaa Thomin päävokalisoinnille. Yhtälailla Colin Greenwoodin basso oli useassa kappaleissa se tunnistettava tekijä. Philip Selwayn vahvaa rumputyöskentelyä tuki toinen keikkarumpali ja King of Limbsin (11) Bloomin aikana myös Jonny Greenwood meni mukaan kolmanneksi rumpaliksi.
Erityisen ilahtunut olin, että suosikkilevyltäni Kid A (00) kuultiin peräti neljä kappaletta. Näistä The National Anthem onnistui parhaiten, joka oli yhtä rytmistä ilotulitusta. Nimikappale Kid A sai erilaisen, mutta tunnistettavan bänditulkinnan, Everything in its Right Place ei ollut ehkä ihan niin vahva kuin odotin, mutta iho kananlihalla sitäkin kuuntelin. Yksi keikan parhaita vetoja oli In Rainbowsin Weird Fishes/Arpeggi, joka ylitti levyversion komeasti.
Vähän ennen encoreita kuultiin kaksi keikan emotionaalisesti vahvinta vetoa, toinen niistä oli superhienosti vedetty Moon Shaped Poolin (16)Daydreaming ja toinen Ok Computerin (97) Let Down. Ennen encoreita olo oli jo varsin kylläinen. Bändi oli soittanut jo 18 biisiä, Thomin ääni oli kestänyt koko keikan ajan oikein hyvin, kaikki vokaalirekisterit olivat käytössä, vaikka muutama yskäisy kuultiinkin parin biisin välissä.
Encore alkoi aivan upealla versiolla Fake Plastic Treestä. Myönnän, että näiden superlatiivien käyttö kuulostaa jo aika toisteiselta, mutta yhtälailla totean, että tämä oli todennäköisesti paras koskaan näkemäni areenakeikka. Bändin tekemisen intensiteetti oli koko ajan tapissa ja soittamisessa ei ollut mitään väkinäistä. Sekin, että Thom kuuli soittajia ollessaan yksin lavan toisella reunalla, eikä sekoillut laulussaan, kertoi osaamisesta ja suuresta valmistautumisesta näihin keikkoihin.
Seitsemäs ja viimeinen encorebiisi oli Karma Police, jonka jälkeen olin täysin ravittu. This is what you get...i lost myself, hokemat soivat päässäni vielä yli vuorokausi keikan jälkeen. Radiohead kirjaimellisesti tuli ja näytti, mitä on soittaa upeaa rokkia, kuin jostain toisesta ulottuvuudesta. Keikka oli parempi mitä odotin. Vaikka uuden musiikin synnyttäminen eikai ole ollut viimeaikoina bändin "to do -listalla", niin vanhan tuotannon näin relevantti esittäminen oli suorastaan järisyttävää kuunneltavaa.
Mietin keikan jälkeen kavereiden kanssa, että onko vielä jotain merkittäviä artisteja, joita haluaisimme nähdä livenä? Emme keksinyt yhtäkään nimeä. Radiohead oli oman listani viimeinen. Onko keikkanälkäni näin ollen kokonaan tyydytetty? Ehkä areena-tasolla se on tyydetty pitkiksi ajoiksi, mutta klubikeikat ovat tietty oma lukunsa ja niihin tuskin kyllästyn koskaan.
Aikoinaan 80-luvulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1986, toin koulun levyraatiin Bruce Springsteenin Atlantic Cityn, jonka olin oikeaoppisesti kelannut jo kasetilla oikeaan kohtaan. Kun tunti alkoi, niin jänistin, enkä antanut tuota kasettia koskaan opettajalle. Ryhmästä poikkeamisen pelko oli liian suuri tuona aikana, jolloin soitettiin enimmäkseen Bananaramaa, Whamia, Iron Maidenia, WASP:ia ja Kissiä. Niimpä biisi jäi tuolloin kuulematta ja säästyin levyraadin todennäköiseltä jämäsijalta, jota mielessäni pelkäsin.
Ensimmäinen itse ostamani kasetti oli Bruce Springsteenin: Born in the U.S.A. (84) Mikään kovin omaperäinen ostos se ei ollut, aikana jolloin se soi kaikkialla. Nopeasti tämän jälkeen alkoi kiinnostamaan Brucen muukin tuotanto. The Wild, The Innocent & The E Street Shuffle (73) hoitui kotiini 28 markalla. Muistan kuunnelleeni levyä kotona vähän arastellen ja miettien, että mitäköhän isoveljeni tästä ajattelevat? Uudenlainen musiikillinen tarinankerronta alkoi täyttää pienen makuukammarimme seiniä, jossa oli soitettu enimmäkseen Elvistä, Hurriganesta ja Kake Randelinia. Vielä hurjempi askel oli hankkia Brucen akustinen levy Nebraska (82), jolla ei ollut hittejä, eikä oikein rokkiakaan, mutta siinä oli em. Atlantic City. Kappale joka heti upposi syvälle nuoren ja vielä viattoman kuulijan tunnemaastoon.
Nebraska ei ollut nuorella Pohjois-pohjanmaalaiselle musadiggarille mitenkään helppo levy. Se on enemmän tunnelmaa, kuin yksittäisiä ja selkeästi toisistaan erottuvia biisejä. Nimikappale on käyntikortti aiheeseen, suoraan siihen tunnelmaan, joka kumpuaa Springsteenin lapsuudesta ja vaikeasta isäsuhteesta. Tarinallisella levyllä on tosin pari nopeatempoisempaa biisiä, kuten Johnny 99 ja Brucen raivoisaan karjuntaan yltyvä Open All Night. Huomionarvioista on, että kaikki albumin kappaleet ovat demoäänityksiä, jotka Bruce soitti itse akustisen kitaran kanssa makuuhuoneessa. Äänityksissä käytettiin neliraitaista Tascam 144 -nauhuria ja Echoplex -kaikulaitetta. Kappaleita yritettiin myös tehdä studiossa, mutta kun niihin ei saatu oikeaa tunnelmaa, laitettiin alkuperäiset demo-versiot levylle.
Viikonloppuna tuli nähtyä tuore Deliver Me from Nowhere elokuva, joka kertoo Nebraska levyn teosta, tuosta rohkeasta ja käänteentekevästä hetkestä Springsteenin uralla, jolloin levy-yhtiö toivoi uutta hittiä hyvin menestyneen Hungry Heartin jälkeen, mutta Springsteenin tie vei toisaalle, akustisen ja varsin tummasävyisen materiaalin pariin, josta lopulta muodostui Nebraska albumi.
Elokuvan pääosaa esittää hyvin uskottavasti, myös aika paljon Brucen ulkoisestikin mieleen tuova, Jeremy Allen White. Elokuva perustuu Warren Zanesin kirjaan Deliver Me from Nowhere josta elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Scott Cooper. Elokuva mukailee uskollisesti Brucen omaa tarinaa ja liki kaikki tarinalliset käänteet ovat löydettävissä hänen itsensä kirjoittamasta elämänkerrastaan Born to Run (16).
Elokuva onnistuu tavoittamaan hyvin Brucen River-kiertueen jälkeisen tunnelman, kun suuri suosio oli kädenmitan päässä, mutta Brucen jaksaminen oli huonolla tolalla ja oma suunta stadionrokista meni pienimuotoisempaan ilmaisuun. Elokuvassa on hyvää ja uskottavaa levy-yhtiön ja artistin dialogia, kuinka ensimmäisen näkee mahdollisuuden suuren suosion tavoittelussa, kun taas jälkimmäinen kuulee oman tien vääjäämättömän kutsun. Elokuvassa, ja yhtälailla Brucen oikeassa elämässä, uran merkittävämmäksi tukihenkilöksi muodostui manageri John Landau, joka toimii hienolla tavalla tulkkina artistin ja levy-yhtiön odotusten välillä.
Levyn biisit saavat alkusykäyksen sarjamurhaaja Charles Starkweatherista, myös Terence Malickin Badlands elokuvan päähenkilöstä. Tuo elokuva inspiroi Brucea kirjoittamaan kappaleen Starkweather, joka sai lopulliseksi nimekseen: Nebraska.
Ajanmukaisesti stailattu, tyylikkääseen nahkatakkiin pukeutunut Jeremy Allen White, tavoittaa riittävästi Brucen mielentilaa tuolta ajalta. Ajoittain häiritsi pääosan esittäjän liiankin ilmeetön katse ja tapa istua pää vinoon käännettynä, aivan kuin sitä olisi käytetty tietoisena tehokeinona. Toisaalta Jeremy Allenin vähäisen ilmearsenaalin takaa on löydettävissä paljon todellista ja uskottavaa tunnetta. Ehkä liiallinen melodramaattisuus ei olisi toiminut tässä tarinassa. Allenin paras kohtaus tulee elokuvan lopussa, jossa Bruce istahtaa viimein terapiatuoliin ja murtuu kyyneliin, pitkän road tripin jälkeen. Tässä vähäeleisyys toimii. Myös tuo ystävänsä kanssa tehty road trip ja siihen liittyvä Brucen romahtaminen on hienosti kuvattu. Tosin Brucen oman elämänkerran mukaan tuo viikon mittainen automatka läpi aavikoiden on vielä suuremmassa ja käänteentekevässä roolissa kuin elokuvassa.
Jon Landaun esittäjä, Jeremy Strong tekee ehkä elokuvan parhaimman roolityön lojaalina ja ymmärtäväisenä managerina. Jon Landau oli ensimmäisiä, jotka näkivät Brucen suuremman potentiaalin ja tunnettu on hänen ikoninen artikkelinsa vuodelta 1974: "Olen nähnyt rokin tulevaisuuden ja se on Bruce Springsteen". Landau on pysynyt Brucen mukana koko uran ajan. Yksi elokuvan parhaita kohtauksia on se, kun Landau soittaa valmista Nebraska levyä levy-yhtiön edustajalle, joka pyörittelee epäuskoisesti päätään: - Onko tämä nyt jokin folklevy? - Tämä on minun toimisto ja täällä uskotaan Bruce Springsteenin musiikkiin, on Landaun vastaus ja levy lopulta julkaistaan.
Elokuvassa on toimivia takaumia Brucen lapsuuteen ja isäsuhteeseen. Douglas Springsteen oli ajelehtiva, heikosti työelämään kiinnittynyt ja mielenterveysongelmista kärsivä sekatyöläinen New Jerseystä. Kasvatus tapahtui enemmän kurilla ja nuhteella, kuin kannustuksella. Vuosien kuluessa Brucen suhde isäänsä parantui huomattavasti ja leffan loppupuolella nähdäänkin liikuttava kohtaus, jossa isä pyytää keikan jälkeen takahuoneessa 32-vuotiasta poikaansa istumaan polvelleen.
Bruce oikean elämän käsikirjoitus tuolta ajalta on kuin tehty tähän elokuvaan. Synkän, mutta vaikuttavan Nebraskan jälkeen sarasti suurempi menestys, sillä Nebraskan sessioissa syntyi myös leijonanosa tulevan hittilevyn: Born in the U.S.A:n materiaalista. Nebraskan alunperin piti ollakin tupla-levy, mutta menevämmän ja hitikkäämmän materiaalin julkaisu ei vaan tuntunut Brucesta tuolloin oikealta. Elokuva on ennen kaikkea tarina siitä, kuinka tärkeää taiteilijan on seurata omaa kutsumustaan, jos meinaa saada aikaisesti jotain aidosti merkittävää. Brucella oli siihen paukkuja...ja onneksi jo sen verran kuuluisuutta takanaan, että levy-yhtiö ei pudottanut häntä listoiltaan.
Elokuvan kanssa samaan aikaan on julkaistu neljän lp:n Nebraska boxi, joka pitää sisällään uudelleen remasteroidun alkuperäisen levyn, levyllisen ennenjulkaisemattomia biisejä, sähköisen version Nebraskan biiseistä ja tänä vuonna vedetyn livekeikan levystä. Täytyy todeta, että ennenjulkaisemattomat veisut ovat todella hyviä, niiden joukossa on myös Born in the U.S.A akustisessa muodossa. Sähköinen versio levystä ei pärjää mitenkään alkuperäiselle. Levyn synkkä ja vähän aavemainen tunnelma on ihan oma lukunsa rokin historiassa, myös ensimmäisiä isoja irtiottoja artistin uralla. Brucehan on toteuttanut sittemmin saman akustisen temppunsa useaan otteeseen, esimerkkeinä levyt: The Ghost of Tom Joad (95) ja Devil's and Dust (05). Rocklevyn jälkeen on palattu usein riisutumman ja syvällisemmän materiaalin äärelle.
Kiire ei ole keskittyneen musiikinkuuntelijan paras ystävä. Pulpin uutukaisen More (25) ostin jo alkukesästä Tanskan-reissullani ja olen sitä kuunnellut siivuittain...ja aina todennut, että ompas hyvän kuuloinen platta, joka vaatisi vielä sen kunnollisen keskittyneen kuunteluhetken. Ei sellaisia ole oikein ollut. Omassa mielessä olen kirjoittanut tätä bloggausta jo usemman kuukauden, mutta tekstiksi asti sitä ei ole juurikaan tullut. Enimmäkseen olen ihmetellyt, että miksi ei oikein lähde?
90-luku meni itselläni Pulpin osalta vähän niin ja näin. Hyvät biisit ja levyt tiedettiin, mutta kuuntelussa en uponnut kovin syvälle. Vasta pari vuotta sitten nähdessäni Pulpin Flow-festareilla Helsingissä kiinnostukseni heräsi uudelleen ja voimallisempana, etenkin kun settilistasta löytyi ihka uusi kappale, keikan päättävä yhdessä Richard Hawleyn kanssa vedetty A Sunset. Tosin tämä biisi jäi itseltäni kuulematta. Syynä oli tiukka juna-aikataulu Tampereelle. Tuosta varsin hyvästä ja sähäkästä keikasta jäi myös bloggaus tekemättä.
Sinänsä en ollut yllättynyt, että Pulp julkaisi ihka uuden studioalbumin: More (25) alkukesästä. Levy on äänitetty edellisenä syksynä ja ilmeisesti muutamasssa viikossa. Levyn pilottisinkku Spike Island ei alkuun herättänyt mielessäni suuria riemunkiljahduksia. Mutta kuuntelukertojen myötä kappale on kasvanut komeaan mittaansa.
More on hyvä esimerkki levystä, jonka lyriikkoihin en ole vain kerennyt perehtyä, paitsi vasta nyt loppuvuodesta. Tina on varsin herkullinen haikailu menneisyyteen, jossa on paljon herkullisia lyyristä revittelyä: "screwing in a charity shop on top of black pin bags full of donation, the smell of digestive biscuits in the air.
Hyvin vaikuttava on levyn ykköspuolen päättävä Farmer's Market, kenties Jarvisin vaimolle osoitettu kaunis rakkauslaulu on yksinkertaisesti täydellinen. Kakkospuolen Background Noise on kuin jatkobiisi edelliselle. Melodiassa ja tunnelmassa on paljon samaa, puhelaulua ja paisuttelua ja hienoja lyyrisiä vetoja: "Love turns into background noise...you only noticed when it disappears."
On suorastaan harmillista, että monet lyyrisesti vahvat levyt hukkuvat kiireen alle. Näin oli käydä tämän Pulpin uutukaisen kanssa. Levyn musiikki on notkeaa, nuorekasta ja välillä varsin tunnelmallista. Levyn toinen sinkku Got to Have Love potkii mukavissa Disco 2000-tunnelmissa.
Levyn loppupuoli tarjoaa kaksi komeaa balladia, tuon jo Flow:ssa soitetun A Sunsetin ja toisen ison kappaleen: The Hymn Of The North. Uusimman Uncutin haastattelussa Jarvis Cocker kertoi soittaneensa kappaleen aihioita bändikavereilleen edellisellä kiertueella ja se oli herättänyt bändin keskuudessa yhtäaikaa innostusta ja huoltakin, että täytyykö tässä lähteä uutta levyä tekemään. Onneksi olivat lähteneet.
Yksi asia harmittaa, nimittäin se, että Uncut kerkesi julkistaa Moren (25) vuoden albumiksi ennen tätä bloggausta. Juuri päivää ennen Uncutin kolahtamista postiluukkuuni (Kyllä, olen tilannut lehden printtiversion) jaoin kavereilleni viestin, että More on mielestäni vuoden paras rokkiplatta.
Joku sunnuntai kesällä 2025. Tuntuu kummallisesti siltä kuin tuosta olisi kulunut aikaa pienen ikuisuuden verran.
Kysymys - Syntyykö käsiteltävän materiaalin äärellä ahaa-elämyksiä? Että esimerkiksi tämä ja tämä hieno teos on pakko saada itsellekin lainaan?
Vastaus - Pakko tunnustaa, että ei synny. Tavaraa kulkee käsien läpi moneen suuntaan niin paljon, että prosessi muistuttaa lähinnä nopeutettua liukuhihnaa, jonka äärellä on pakko pysyä mukana, ettei tipahda pois kyydistä.
Hieman taustaa yllä olevalle otteelle keskustelutuokiosta. Avasin kahvipöydässä tämän blogin päällikölle ja hänen aviopuolisolleen tuolloin loppusuoralla ollutta työtäni ja sen luonnetta kirjastoavustajana (logistiikka) Tampereen Pääkirjasto Metsossa. Kirjaston vakioasiakkaina he olivat kiinnostuneita niistä upeista mahdollisuuksista, joihin pääsin käsiksi suoraan työni ääressä.
Totuus ei ole tarua ihmeellisempää. Tavaraliikenne oli vilkasta ja aineiston määrä mittava. Esimerkiksi tiistaisin ja perjantaisin purettava sekä eteenpäin käsittelyyn siirtyvä seutukuorma (kattaa koko Pirkanmaan alueen) keskiarvoinen mitta oli noin 65 laatikollista (koko ehkä hieman suurempi kuin muuttofirmojen käytössä olevissa laatikoissa) PIKI - Kirjastojen tarjontaan liittyvää aineistoa. Uskon määrien ja aikataulun pysyneen ennallaan.
Purkaminen ja logistiikan seuraavaan vaiheeseen siirtäminen kesti minun aikataulutuksessa suurin piirtein puolitoista tuntia ja vaati raajoilta nopeita liikkeitä. Ei ollut aikaa ihastella jotain upeaa kirjallista luomusta, tai muutakaan aineeksi tiivistynyttä hengen tuotetta. Raakaa työtä, jossa aika ei käynyt pitkäksi.
Jälkikäteen muisteltuna mielikuva kaikesta työtiloissa nähdystä ja koetusta tiivistyy abstraktiksi pedoksi, jota yritti pitää aisoissa omilla käsillä. Vision on täytynyt vaikuttaa samanlaiselta myös työtiloissa, koska samalla tavalla kuin kokkia ei huvita laittaa ruokaa vapaa-aikana, ei myöskään kirjastossa tuntenut työpäivän jälkeen pakottavaa tarvetta rynnätä hyllyille etsimään ja lainaamaan, tai varata jotain kirjaa tai lehteä, jota on saattanut tutkailla kirjakaupassa ja haaveilla ostamisesta. Ennemminkin painetun materiaalin vyöry sai aikaan hylkimisreaktion. Kotona ei tehnyt mieli ottaa kirjaa käteen. Kärjistetysti muotoillen aiemmin aktiivinen lukija mietti vakavissaan oman kokoelmansa kantamista divariin.
Vastaavia tuntemuksia aiheutti myös audiovisuaalisen aineiston jatkokäsittely. CD – levyt, DVD:t, Blu rayt ja vinyylit olivat lopulta vain muovia, johon asetettiin varauskuitit tai kuitataan palautetuksi ennen siirtämistä omiin hyllyihinsä. Harvassa olivat ne hetket, jolloin olisi pysähtynyt ihastelemaan hienoja levynkansia tai koki niitä sykähdyttäviä tuntemuksia, joita kokee levykaupoissa luuhatessa, kun vastaan tulee uutta ja mielenkiintoista musiikkia.
Lienee kuitenkin hyvä muistaa, että hyvin harva, jos lopulta mikään asia on luonteeltaan täysin mustavalkoinen. Täytyisi varmaan olla pelkkään lajitteluun opetettu, tekoälyllä toimiva, kulttuuria vihaamaan koulutettu kone ja kulkea päivien läpi kaikki valot sammuksisssa, jos aistit eivät olisi poimineet aineiston virrasta mitään, mikä ei olisi synnyttänyt tarvetta käyttää omaa kirjastokorttia. Kuten ylempänä totesin, painettu aineisto tai ei houkuttanut, mutta kaksi audiovisuaalista teosta ja niihin liittyvä musiikki pysäyttivät rutiininomaisen liikkeen kädessä, joka hallitsi koodin lukupäätettä.
Olen intohimoinen Twin Peaks sarjan (sekä Fire Walk with Me elokuvan) ja Blade Runner elokuvien fani. Molemmissa tapauksissa tekijät ovat onnistuneet luomaan uniikin, aivan ylivoimaisen kokonaisuuden tarinasta ja ympäristöstä, johon tapahtumat sijoittuvat. Kummassakin teoksessa on määrittelyn ulottumattomiin yltävää maagisuutta. Jotain, minne haluaa matkustaa kerta toisensa jälkeen uudestaan karkuun tätä lähimpänä olevaa todellisuutta.
Oli mukavaa huomata, että Pirkanmaalta löytyy nähtävästi useampikin muihin ulottuvuuksiin kaipaava taho, joka diggaa näitä teoksia. Sen verran usein klassinen materiaali 1980- 90 luvuilta, kuin myös saagojen jatko 2010 luvulla tulivat laatikoissa sekä käsiteltävän materiaalin kärryissä vastaan. Kiertokulku näyttää myös jatkuvan tasaisen suosittuna, koska kaikilla viimeisimmillä (elokuun jälkeisillä) kerroilla olen päätynyt materiaalia varatessa jonotuslistalle.
Twin Peaks sarjan ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (1991 – 92) sekä tarinan kokonaisuuden kannalta tärkeä elokuva Fire Walk with Me (1992) saavat aikaan vahvoja nostalgian aaltoja, jotka vievät mennessään nuoruuteen ja aikuisuuden kynnykselle. Kärrystä pilkistänyttä DVD-boksia ihastellessa toivoin, että myös itseäni nuoremmat ikäpolvet löytäisivät tämän aikoinaan tarinankerrontaa radikaalisti uudistaneen ja täysin toisenlaisen amerikkalaisen saippuaoopperan. Ja tarttuisivat näihin tutustuttuaan tarinan narut ja juonen säikeet yhteen punovaan elokuvaan, sekä viimeiseen tuotantokauteen.
Vastaavia väreitä saa aikaan neo-noir tieteiselokuvien klassikko Blade Runnerin ensimmäinen osa (ohjaus Ridley Scott), joka synnytti ensimmäisellä katselukerralla lähes tuskallisen halun teleportata elokuvan maailmaan. Tähän päivään peilatessa kela tuntuu kummalliselta kun ottaa huomioon, millaisessa dystooppisessa, pimeässä ja kylmäävästi tekoälyn ensi askeleita ottavassa ympäristössä hahmot seikkailevat. Ehkä kaipaus syntyi rakkaustarinasta, joka nousee etualalle elokuvan loppusuoralla. Eikä pään sisälle ulottuvaa ajatuksien skannaamista pidetty 1980- ja 1990 - luvuilla realismina muualla kuin salaliittoteoreettikojen keskuudessa. Oliko heitä silloin? Kaikki tuollainen saattoi olla lähinnä pelottavuudessaan kiehtovaa utopiaa.
Musiikki on sekä Twin Peaksin että Blade Runnerin kohdalla elementti, jonka tärkeyttä ei voi korostaa liikaa. Ensin mainitun ympärille on koottu ainakin viisi soundtrackia. Jokaisella tuotantokaudelle ja elokuvalle on sävelletty oma score. Lisäksi The Return kaudella kuultavat Roadhousen musiikkiesitykset on koottu yhteen pakettiin. Blade Runnerin kumpikin osa sisältää soundtrackit, jotka ovat vahvasti säveltäjiensä näköisiä ääniveistoksia.
Twin Peaksin kolmas tuotantokausi sisältää luonnollisesti lukuisia siltoja 1990-luvulle, tarinan alkuun ja keskivaiheille. Tyylikkäimpiä viittauksia ovat mielestäni Roadhousen lavalle astelevat muusikot, jotka nousivat suosion tähtitaivaalle ysärillä. Nine Inch Nails ja Eddie Vedder(Pearl Jam) kunnioittavat läsnäolollaan kapakkaa, joka on ollut olemassa dramaattisesta alusta asti.
Joku alkukesän työviikoista oli lopuillaan. Kävelin Metson musiikkiosastolle lainaamaan kaiken hyllystä löytyvän Twin Peaksiin liittyvän musiikin. Näiden lisäksi Blade Runner 2049 soundtrack lähti mukaan cd-versiona, jossa kuullaan äänimaalauksen lisäksi elokuvassa kuultavat ja hologrammien esittämät kappaleet (Elvis Presley – Suspicious Minds & Can’t Help Falling in Love, Frank Sinatra- Summer Wind & One for My Baby and One More for the Road). Tuplavinyyli sisältää scoren ilman lisukkeita. Makuasia, kummasta formaatista pitää enemmän. CD seuraa kronologisesti elokuvan kulkua, vinyylillä voi kuulla elokuvaa varten sävelletyn musiikin katkeamattoma kokonaisuutena. Mukaan lähti tietenkin myös itse elokuva dvd- ja blu ray – osastolta.
Lisäksi varasin Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden sisältävän kymmenen DVD:n mittaisen boksin. Olen jäänyt koukkuun tähän melkoisella varmuudella viimeiseksi jääväänTwin Peaks kauteen, joka menee 1990-luvun tuotantoihin verrattuna pidemmälle kaikissa tarjolla olevissa ulottuvuuksissa. Ja kuljettaa samalla juonen tarinan lopun kautta alkuun. Pisteeseen, jossa kaikki menikin FBI-agentti Dale Cooperin periksi antamattoman ponnistelun ansiosta toisin. Samalla kaikki versiot Cooperista päätyvät sinne, minne he kuuluvat. Heitä ei ehkä olekaan pelkästään kaksi. Aivot menevät ihanalla tavalla solmuun. Surullista, että tämä kaikki loppuu David Lynchin itsensä siirryttyä toiseen ulottuvuuteen. Mutta ympyrä on sulkeutunut ja Twin Peaks jatkaa elämäänsä unissamme. Kukaan ei ole pystynyt kuvaamaan unien järjetöntä logiikkaa, miljöötä ja moraalia paremmin kuin edesmennyt maestro. We are like the dreamer who dreams and then lives inside the dream. But who’s the dreamer?
Alusta oletettuun loppuun asti Twin Peaks sarjalle ja elokuvalle on yhteistä se, että David Lynchin luomassa vinksahtaneessa maailmassa yhdistyvät raadollisuus, kauhu, romantiikkaa, scifi, pelottavalla tavalla todelta tuntuva surrealismi saumattomaksi kokonaisuudeksi. Samalla Lynch ja Mark Frost luovat viiltävän, ajoittain inhorealistisen analyysin amerikkalaisesta yhteiskunnasta sen kipeimpiä kerrostumia esille tuoden. Joista vähäisin ei ole sisäsiittoisuus. Kolmas kausi, joka on mielestäni kliimaksi, tuo tämän kaiken silmiemme eteen superlatiiveina heti ensijakson alkuhetkistä lähtien. Mutta hulluuden pyörteisiin ei tietenkään pääse sisälle, jos tarinan vanhemmat käänteet ovat tutkimatta.
Angelo Badalamentin sarjaan ja elokuvaan luoma musiikki avaa portit johonkin. En tiedä mihin, mutta sinne on päästävä ja sinne myös menen. Kuten parhaat scoret, Twin Peaksin soundtrackit pärjäävät myös omillaan. Ensimmäisen jakson alkuhetkillä kuultavasta monumentaalisen klassikon aseman saavuttaneesta tunnusmusiikista lähtien Badalamentin klassisimmat teokset ovat alkaneet omaa elämäänsä. Ajatusleikki on sinänsä hedelmätön, mutta mietin kuitenkin, voisiko esimerkiksi Julee Cruisen eteerisesti tulkitsema “Falling” olla yhtä monumentaalinen hetki ilmanTwin Peaksia? Ehkä ei, mutta veikkaan, että tuo kauniisti muissa sfääreissä leijuva tuokio olisi tullut luoksemme väkisinkin jossain yhteydessä.
Ensimmäisen tuotantokauden musiikilla on suurin klassikon asema. Oma listalla ykköseksi nousee kuitenkin Fire Walk with Me soundtrack. Ambientin ja jazzin yhdistelmä maalaa kuulokuvaksi elokuvassa nähtävän yhdistelmän kauneutta, pahuutta, kauhua, surua. The Return kauden kahdelle eri levylle jaetut musiikit kannattaa kuunnella peräkkäin. Täydentävät hienosti toisiaan, vievät mukanaan pimeydestä valoon ja takaisin.
Olen varma siitä, että David Lynch tiesi, ehkä jopa ihaili Aki ja Mika Kaurismäen elokuvia. Tämä ilmenee esimerkiksi Twin Peaksin kolmannella tuotantokaudella lopulta kasvot saavassa hahmossa, Dianessa (FBI-agentti Dale Cooperin sihteeri), joka tupakoi samalla tahdilla, millä 15 Frankia ja yksi Pekka kiskovat röökiä Calamari Unionissa. Mika Kaurimäen elokuvissa Anssi Tikanmäen luoma musiikki nostaa elokuvat korkeammalle tasolle samalla tavalla kuin Badalamenti onnistui David Lynchin tuotannoissa. Ehkä Lynch tajusi suomalaisten ohjaajien tuotannon kautta sen, että scoren ja musiikin on oltava jotain suurempaa kuin vain pelkkää äänitapettia taustalla.
Twin Peaksissa vei mukanaan ensin tv-sarja. Levyt löysivät tiensä kotiini myöhemmin. Blade Runnerin kohdalla homma meni toisinpäin. Pääsin alkuun jostain syystä vasta 12 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen julkaistun soundtrackin kautta. Visioin ennen elokuvan näkemistä mielessäni kaiken, Vangelisin säveltämän musiikin antaessa mielikuvitukselle siivet. Oli hämmentävää huomata, että aika lähelle pääsin alkuperäistä teosta ainakin miljöön ja rakkaustarinan osalta. Vangelisin luoma teos on dystooppisessa yössä seikkailevan ambientin ja elektronisen musiikin klassikko, jota on vaikea kuvailla tyhjentävästi. Se pitää kokea itse.
2049:n musiikista vastaavat Hans Zimmer ja itselleni tuntemattomampi Benjamin Wallfish. Jälleen kerran, äänestä veistetään monumentaalinen taideteos, joka sopii täydellisesti elokuvan visuaaliseen ympäristöön, ja siihen kylmään maailmaan mikä dystopiassa on vastassa. Kontrastina toki mukana myös rakkautta, kauneutta, ripaus lämpöä. Kumpi näistä teoksista nousee ykköseksi? Vaikea valinta, toisena päivänä Vangelis vie ja seuraavana Zimmer tarjoilee maailman parasta futuristista ambientia. Otan molemmat. Pitäkää te muut loput.
Elokuvien paremmuusjärjestykseen asettaminen on sekin lopulta hedelmätöntä touhua. Molempi parempi. Ensimmäinen osa on fiktiota ja samalla hämmentävän tarkkanäköistä ennustusta tämän päivän teknologiaan liittyvistä uhkakuvista. 2049 (ohjaus Denis Villeneuve) ei vastaavasti ole enää kovin kaukana todellisuudesta ympärillämme. Pelottavia vaaran momentteja, mutta samalla myös suuria mahdollisuuksia. Virtuaalinen rakkaus voi olla inhimillisyyden tasoilla toimivaa kanssakäymistä ja täynnä lämpöä. Blade Runnerin jatko-osassa tekoäly on kehittynyt niin pitkälle, että KD6-3.7:n elämänkumppani ei enää sano tai tee pelkästään asioita, joita toinen haluaa kuulla. Kuten chatbotit vielä tällä hetkellä tekevät.
Metson musiikkiosastolla huomasin yllä käsiteltyjen elokuva- ja tv-sarja musiikkien välittömässä läheisyydessä otteita Ennio Morriconen tuotannosta. Morriconen työ ja merkitys vaatisi kuitenkin kokonaan oman kirjoituksensa, että saisi aikaiseksi edes pintaraapaisun siihen massiivisen jälkeen, minkä hän on jättänyt musiikin historiaan. Score tarjonnan vastapainona voisi vielä mainita 1980-luvun amerikkaisten elokuvien ja sarjojen soundtrackit, jotka muistuttavat paljon hittikokoelmia ja tämän päivän nostalgiaa painottavien radiokanavien soittolistoja. Top Gun,Rocky, Miami Vice. Nämä levyt laukussa DJ pääsee helpolla, kun halutaan nostaa illan tunnelma korkeammalle tasolle.
Pesti Metson logistiikassa päättyi kuluvan vuoden elokuussa. Haluan painottaa, että hirmuliskoja maalailevista mielikuvista, tai sitten juuri niiden takia pidin kovasti työstäni logistiikan puolella. Ei hitauden tylsistyttämää hetkeä, ei tympiintynyttä kellon tuijottelua. Ja suljettuani perässäni tavaraliikenteen laiturin oven huomaan palanneeni aktiiviseksi lainaajaksi. Katson parhaillaan Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta. En kehtaa edes laskea, monesko (lainaus)kerta tämä on. Aivan sama, parasta ikinä.
