Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat yhdeksännen luokan oppitunnilla täydessä, siihen maailman aikaan erittäin näyttävässä lavakostyymissa. Oliko Blackiella nivusissaan aito sirkkelinterä? Tässä kohtaa muisti tekee stopin, enkä löydä arkistosta kyseistä Suosikkia tarkistaakseni asian kuvista. Siitä olen kuitenkin melko varma, että rankan imagon omanneet rokkisankarit olivat siistiytyneet hieman, eivätkä liikkuneet enää julkisesti perseet paljaina. Joka tapauksessa, kaksi neljäsosaa W.A.S.P:n eläimellistä vetovoimaa omaavista kapinallisista oli liikenteessä ja Suomen etapilla kertomassa meille uudesta “The Last Command” levystä.
Muistan tuskaisen harmituksen, kun en saanut olla näkemässä äijien visiittiä oppilaitoksessa. Ja sen, millaisella intensiivisyydellä kuuntelin huoneessani juliste- ja lehtipinojen keskellä juuri ilmestynyttä pitkässoittoa, jonka yksi koulutovereista oli nauhoittanut c-kasetille. Blackie Lawless vertasi jossain toisessa lehtijutussa kappaleiden sovituksia ja tarkasti toteutettuja efektejä Pink Floydiin. Kuinka soundit ja äänimaailman yksityiskohdat räjähtelevät aivojen läpi, kun levyä kuuntelee yön pimeinä tunteina kuulokkeilla.
12-vuotias rokkidiggari inhosi Pink Floydia ja deletoi mielestään bändin nimen. Totta kuitenkin on, että The Last Commandin mielikuvia luoviin detaljeihin on kiinnitetty erityistä huomiota. Jo levyn alkuun sijoitetun “Wild Child” klassikon kitarasoolon jälkeiseen väliosaan sijoitetut korpin rääkäisyt ja jostain tuonpuolesta kumpuavat äänet vievät aavikolle, jossa villi kulkija käy taisteluun petoja, sekä muuta maailmaa vastaan. Sanoituksissa saalistetaan polttavaa rakkautta. Dramatiikkaa ei puutu ja superlatiiveja alleviivaa Blackien suden ulvonnan mieleen tuova laulu.
Ensimmäinen havainto uudesta materiaalista oli televisiossa näytetty “Blind in Texas” video. Se jysähti ja lujaa. Näyttävästi toteutettu, 4 minuuttia ja 10 sekuntia kestävä löyhästi juonellinen tarina, joka voisi olla kuvastonsa puolesta joku ZZ Topin sen aikaisista musiikkivideoista. Musiikki oli liikahtanut ensilevyn rankasta heavy metallista rockaavampaan suuntaan. Nousuhumalaa oli ilmassa.
W.A.S.P:n ensimmäisellä levyllä oli mullistava vaikutus siihen, mihin suuntaan oman kasettihyllyn sisältö alkoi muodostumaan. Toinen levy kolahti vieläkin lujempaa. Siinä missä debyyttilevy oli korostetun shokeeraava, saastainen, raskas, provosoiva jne, oli The Last Command vastaavasti melodisempi, hard rockaavampi, enemmän glam. Sanoituksia oli siistitty. “Ballcrusher” piti sisällään roiskeita ja sanastoa, jolla saattoi ansaita levyn kanteen Parental Advisory / Explicit Lyrics ansiomerkin. Muuten liikuttiin maastossa, jossa kännättiin Teksasissa, oltiin uudisraivaajia tai villin lännen pyssysankareita, ulvottiin tuskaa yössä, tai kiidettiin biker kapinallisena aavikon läpäisevällä valtatiellä. Pedot eivät enää naiskennelleet hulluina. Tai ainakaan asiaa ei alleviivattu, tuotu esille yhtä suorasti kuin vuonna –84. Tällä kertaa seksissä oli draivia.
Pintaa oli kiillotettu. Enää ei ryvetty hurmeessa kaulaa myöten. Haettiin ehkä laajempaa yleisöä, liikahdettiin lähemmäs keskitietä, haluttiin suurempia myyntilukuja. Tätä ei voitu myöntää suoraan haastatteluissa, koska siihen maailman aikaan kaupallisuus oli terminä kirosana rockpiireissä.
Taka-alalle painettiin usein myös se fakta, että bändin jäsenet olivat ja ovat rautaisen ammattitaidon omaavia muusikoita. Puhuttiin jopa studiomuusikoiden statuksesta, joka ei tehnyt kasarilla hyvää kovien katutappelijoiden imagolle. Tough guys, definitely. Ja tietysti minäkin katsoin ihaillen ylöspäin tällaista retkuiluun viittaavaa romantiikkaa. Mutta katujen asukkeja he eivät takuulla olleet. 1980-luku oli kyllä kaikessa kiehtovuudessaan kummallista aikaa. Sarjakuvasankareilla meni lujaa.
Yhteisinä tekijöinä uuden ja vanhan välillä olivat Blackie Lawlessin hurja ulosanti laulajana, Chris Holmesin ja Randy Piperin tehokas kitaravalli sekä kappalevalikoima, jolle olisi voinut antaa suoraan otsikoksi The Greatest Hits. Blackien, Chrisin, ja Steve Rileyn kynät olivat erittäin terävässä kunnossa, eikä kokonaisuudesta löydy heikkoa lenkkiä. Ja salonkikelpoisempanakin W.A.S.P. edusti ns. Hair Metal aikakauden hurjinta antia.
Kaikesta edellä mainitusta, videoista, levystä kokonaisuudessaan, yhtyeen imagosta ja lehtijutuista muodostui vastustamaton, elokuvallinen raskaan rockin triangeli, joka piti minua pihdeissään tiukasti. Poispääsyä ei ollut.
Vuonna –85 ilmestyi monta henkilökohtaisella tasolla tärkeää levyä. Näitä olivat mm.
Twisted Sister – Come Out and Play
Mötley Crüe - Theatre of Pain
KISS - Asylum
Bon Jovi – 7800 Fahenheit
Accept – Metal Heart
Iron Maiden – Live After Death
Scorpions – Worldwide Live
Dio – Sacred Heart
AC / DC – Fly on the Wall
ZZ Top – Afterburner
Muutaman mainitakseni. Yksikään ei kuitenkaan iskenyt samalla voimalla kuin W.A.S.P.
Seuraavana vuonna ilmestynyt “Inside the Electric Circus” ei kolahtanut enää samalla tavalla. Niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin, yksi syy mielenkiinnon vähenemiseen oli entisestään siistitty julkisivu. Ei enää sirkkeleitä. Ei alastomuutta. Jalkovälistä lentävä kipinäsuihku ja sensuroinnista tai Washingtonin vaimoista suu vaahdossa saarnaaminen eivät vaan olleet sitä samaa hulluutta, johon olin aiemmin ihastunut.
Inside the Electric Circusin energiatasot eivät yltäneet muutamaa kovaa vetoa lukuunottamatta edellisten vuosien tasolle. Ilman ylempänä mainittuja, särmää antavia tunnusmerkkejä bändi olisi siirtynyt lähes kokonaan osaksi melodisen hard rockin keskikenttää. Olen kyllä oppinut diggaamaan ajan kanssa myös tätä levyä. Circus on hyvä, mutta ei yllä koko tuotantoa tutkiessa parhaaseen kolmannekseen. En ollut ainoa levyyn tai imagon muutoksen pettynyt, koska nousu megasarjaan jäi saavuttamatta. Jotain katosi, mitään ei tullut oikeastaan tilalle.
Vuosien 1984 – 1987 testamentiksi muodostui –87 julkaistu konserttitallenne “Live...in the Raw”, jota ennakoi video uudesta “Scream Until You Like It” biisistä. Kappale oli kirjoitettu Ghoulies II elokuvaa varten ja videolla Blackie palasi “juurilleen” möyriessään lavasteissa leffan petohahmojen joukossa. Live-levyn tarkoituksena oli tuoda rankka särmä takaisin W.A.S.Pin musiikkiin ja olemukseen. Tässä onnistuttiin jossain määrin. Seuraavina vuosina suunta muuttui.
The Last Command ilmestyi 25.10.1985. Kirjoitan tätä tekstiä levyn hieman yli 40 vuotisen yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi. Ja samalla harmittelen, etten lähtenyt yhdellekään Debut Album kiertueen Suomen keikalle. Suolaa on hierottu haavoihin usean ylistävän arvion ja kommentin voimin. Omaan valintaan jättää show väliin vaikutti luultavasti se, että 2000-luvun aikana näkemäni keikat eivät olleet järisyttäviä kokemuksia. Huono tekosyy, tiedän.
Syntymäpäivää juuri viettänyt Command tuntuu luissa ja ytimissä edelleen tehokkaalta, kiehtovalta, helmiä täynnä olevalta, rankalta hard rock latingilta. Mutta kuinka levyyn suhtautuisivat tämän päivän nuoret metallidiggarit, jos kuulisivat sen nyt ensimmäistä kertaa? Iskisikö lujaa vai kuulostaiko kaikki homeiselta? Niin tai näin, bändin alkuaikojen imagon vaikutuksen näen useammassakin tämän päivän raskaan rockin edustajassa. Kuten esimerkiksi hiljattain keikalla näkemäni Wednesday 13: n lavapreesensissä.
Levyn kansiteksteistä löytyvä neuvo välttää juopottelun ja autoilun yhdistelmää saattaa olla kuittaus eräälle toiselle samaan aikaan kovassa nousussa olleelle hedonismin edustajalle. Yleisölle kaikki saattoi näyttäytyä ulospäin jatkuvina bailuina, mutta kulisseissa oli käynnissä jatkuva kukkotappelu.
Siirryn kuunteluhommiin. Pihdeissään pitää edelleen, enkä edes halua pois. Let it burn!
https://www.youtube.com/watch?v=8VAu6dRHGOE&list=RD8VAu6dRHGOE&start_radio=1
Kirjoittanut
Miikka Tuovinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti