Uuden vuoden ensimmäisiä rokkipapanoita

Kaikki on vähän taas jumissa ja lähtökuopissa. On rajoituksia ja sen sellaisia. Lupaavasti kehittynyt livevuosi 2021 tyssäsi rumasti joulun alla kun koronarajoitukset taas iskivät. Jethro Tullin loppiaiskonserttiin Tampere-taloon ostin lipun, mutta sepä siirtyi sitten huhtikuulle. Sentään siirtyi, ettei kokonaan peruuntunut. 

Nojoo, kerkesin sentään jotain liveihanuutta viime vuonna harrastaa, muun muassa käydä Jonna Tervomaan erinomaisella keikalla Laukon Kartanossa ja parilla pienemmällä keikalla. Mutta en kovin paljoa kerennyt. Ennen joulua Tampereen uusi Nokia Areena suorastaan tyrkytti lippuja Popedan ja Eppujen megakonsertteihin. Mutta eipä sitä tullut lähettyä. Eikä sitä rahaakaan aina niin paljoa ole, puhumattakaan ajasta. On se muukin elämä. 

Aika samanlailla kävi bloggaamisen kanssakin, kun rajoitusta pukkaa, niin kynäkin tyrehtyy. Tai noh, se tyrehtyi jo marraskuun alussa. Syynä ihan vaan se, että ei ollut mitään sanottavaa. Ja onko nyt sen enempää? Epäilen, mutta kone on taas käynnistettävä, edes jonkinmoinen kone, joka suoltaa ajatuksia musiikista ja sen sivusta.

Vaan onhan tämän uuden vuoden rokkihorisontissa jotain siintämässä. Niitä uusia levyjä. Tässä olisi nimiä toivomuslistallani: Rolling Stones, The Cure, J.Karjalainen, Bruce Springsteen...ja heiii, onko musamakuni juurikaan muuttunut sitten vuoden 1989. Ei se paljoa ole, Isot ovat edelleen isoja ja pieniäkin suositaan, mutta nuo rokin monsterit kilauttelevat vieläkin ties mitä kelloja.

Mutta annetaan päivien edetä ja mieleni nostaa esiin loppuvuoden kypsyneitä herkkuja, jotka joutavat tarkastelun alle tässä blogissanikin. Toivottavasti.

Tämä oli vuoden ensimmäinen raapustus, Kiitos jos luit tämän (ei tässä paljon luettavaa ollut), kun etenkään en tätä mitenkään jakanut. Toivottavasti kone tästä käynnistyisi. Tämä ensimmäinen paksu karstakerros oli vaan poisedestäkirjoitettava. (oliks se edes yhdyssana?)

Jotenkin tää biisi, nyt!

https://www.youtube.com/watch?v=YmPwYhHX_jY

Kiireisten päivien kasetin puolisko - Homesickhounds Anniversary Vol.2

Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.

Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.

Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.

Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.

Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun  pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.

Rokin hautajaiset

Rollareiden fanisivulla on linkki Grammy-gaalaan jossa Mick Jagger tämän kuun alussa esiintyi. Sivun kommentti on: ”Mick, sinulla on vielä Se tallella, me haluamme uuden kiertueen!”
Niin, en tiedä haluanko enää, erottuuko jyvät enää akanoista, sillä ihan rehellisesti arvioiden Mick näyttää liki seitenkymppiseltä hyvin treenatulta äijältä(jota onkin, pian 70v ja treenattu) joka vielä yrittää päästä osalliseksi vanhasta taiasta. Vielä kolmisen vuotta sitten Olympia-stadionilla, tuolloin 64-vuotiaalla Jaggerilla ja samanikäisellä päissään toikkaroineella Keith Richardsilla ei ollut mitään hätää, he olivat rock-eläimiä, vielä tuolloin.

He olivat, meneekö rokissa ikääntymisen raja juuri tuossa seitsemänkympin kieppeillä? Dylan Hartwall-areenalla kolme vuotta sitten oli juuri astumassa saattopuolelle, taikaa vielä oli, mutta rockrunouden elävä soitin oli vaipumassa lopulliseen korroosioon, vuosi tämän jälkeen tuli Dylanin viimeisin studioalbumi ”Together through life(09)” joka löi lopullisen naulan arkkuun, Dylan on kuolemassa.

Eikä se ole pilkan aihe, ihmiset ikääntyvät, hidastuvat liikkeissään, energia hiipuu sisältä, uloshengitys on huokoisempi ja tilansa kertova, imelän piimän tuoksuinen. Käykö rokkareiden muka paremmin? Aerosmith on spekuloinut vuosikaudet uudesta albumista,, edellisestä on jo kymmenen vuotta. Nyt väännetään plattaa studiossa parasta aikaa, tulossa on oikea vanhan liiton Aerosmith-levy, näin väittävät lähteet. Steven Tyler, tuo ikirenttu solisti täyttääkin vasta 63v, eli hänellä on vielä muutama vuosi jäljellä, ennen kuin omena lopullisesti nahistuu.



Välillä tarpeettoman arvostettu Jethro Tull jaksaa keikkailla, Tampereellakin tuli vierailtua pari vuotta sitten. Solisti Ian Anderson sai puhallettua nippa nappa ookoo-keikan, laulaminen oli melkoista väkisin yrittämistä, mutta onneksi luottokitaristi Martin Barre piti keikan tasoa yllä aivan loistavalla kitaroinnilla. Olen odottanut Jethro Tullin uutta studioalbumia kohta 13 vuotta, pitäisiköhän jo luopua toivosta, onhan maailma täynnä nuorempia ja osaavampiakin bändejä!

Mutta kun ei se riitä, kun se ei ole aito asia! Mitä jää jäljelle kun Rollarit, Aerosmith, Jethro Tull, The Who, Springsteen, Neil Youg, Lou Reed, Iggy Pop ym. rokin alkueläimet oikeasti jäävät eläkkeelle ja kuolevat pois, kun enää ei voi odottaa uutta rollarilevyä, tuo hetki on pelottavan lähellä. Spekulaatio rollareiden viimeisestä kiertueesta ja studioalbumista käy fanisivuilla kuumana: tuleeko sitä vai eikö tule sittenkään, vaikka Dressmannin kanssa on solmittu rahakas rättidiili? Ketkä näitä spekuloi? Vanhat äijät, ikifanit, ikuisen nuoruuden perässä juoksevat ikuiset pikkupojat vaiko aidon musiikin ystävät?

Vaan mutta, aika pirteehän tää Jagger on vielä...

Jethro Tull

Vuosi 1971 tarjosi lukuisia laadukkaita rock-albumeja, kuten Led Zeppelin: 4, Rolling Stonesien Sticky Fingers, The Who:n Who’s Next ja Marvin Gayen What’s Goin On, vain muutamia mainitakseni. Samaisena vuonna ilmestyi myös Jethro Tullin ehkä komein suoritus Aqualang(71), päästä varpaisiin väkevä ja elinvoimainen albumi, täynnä vahvoja ja persoonallisia biisejä helvetin hyvin soitettuna.

Jethro Tull nimihän juontaa vanhan maatalousoppaan kirjoittajan mukaan joka on muistaakseni kirjoitettu jo 1700-luvulla. Bändissä itsessäänkin on kieltämättä jotain muinaista, miltei keskiaikaista otetta. Tull yhdistää rokkikeitokseensa taidokkaasti kansanmusiikillisia sävyjä jotka selkeimmin nostaa pintaan nokkahahmon laulaja/lauluntekijä Ian Anderssonin huilutyöskentely. Jethro Tullin musiikki on hyvin omalaatuista, monipolvista ja parhaimmillaan hyvin koukuttavaa. Yhtyettä on välillä pyritty laittamaan hevirock-genreen, sillä musiikin sävy on välillä kovinkin raskas. Varsinkin Aqualangia on pidetty yhtyeen parhaana ”hevilevynä”

Yhtye suolsi koko 70-luvun albumeja vuosi/albumi tahdilla ulos. Benefit(70), Aqualang(71), Thick as Brick(72), Passion Play(73), War Child(74), Minstrel in the Gallery(75), Too Old to Rock’n roll, Too Young to Die(76), Songs From the Wood(77), Heavy Horses(78) ja Stormwatch(79).


Liki kaikki noista albumeista ovat hyviä ja arvostelumenestyksiä, varsinkin Thick as a Brick ja Heavy Horses ovat erityisen vahvoja albumeja, eikä muistakaan kovin tylyä tuomiota pysty sanomaan. Harva bändi nykypäivänä julkaisee joka vuosi laadukkaan ja väkevän albumin sekä pystyy pitämään tuota värisuoraa yllä kokonaisen vuosikymmenen. Tullin ura jatkui vielä tuon jälkeenkin, yhä edelleen bändi on elossa ja kohtuullisessa vedossa, noin vuosi sitten näin Tullin Tampereen Pakkahuoneella keikalla. Meno oli yhä hyvinkin toimivaa.

Aqualanq-vinyylin löysin viime vuotisen Amerikan matkani seurauksena, liki täydellisestä levykaupasta Treehouse Recordista Minneapoliksesta. (http://homesickhounds.blogspot.com/2009/05/minneapolis-usa-1652009.html). Hintaakin oli kokonaiset neljä dollaria. Kannet olivat avattavat ja vinyyli vaikuttaa epäilyttävästi alkuperäispainokselta, sarjassamme The Löytö!