Deep Purple in concert - Tampere. 28.7.2022.

Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin. 

Deep Purple oli myös pitkään mielessä  Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.

Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.

Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.

Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?

Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.

Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.

Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.

Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.

22-Pistepirkko. Yo-talo. Tampere. 8.4.2022.

Tämä oli ehkä toiseksi tai kolmanneksi huonoin 22-Pistepirkko keikka jonka olen nähnyt ja siitä huolimatta varsin nautittava keikka. Parhain näkemäni oli tämä puolentoista vuoden takainen "koronakeikka" Klubilla: https://homesickhounds.blogspot.com/search?q=22-pistepirkko

Tänä iltana bändi oli kuin vikuri hevonen, joka keuli ja rynnisti moneen suuntaan, välillä rauhoittui pienillä herkkupaloilla ja välillä heitti melkein makuulle. Oli huippukohtia, aivan tyrmistyttävän hienoja yksittäisiä esityksiä. Oli liiallista kaahaamista, ylisoittamista, oli PK Keräsen ärhäkkää kitaraa, Espen jylisevää rumputyöskentelyä ja Askon aivan liian pitkiä välispiikki/höpinöitä, joista suurin osa oli varsin hauskoja. Tunnin soittamisen jälkeen bändi tiedusteli yleisöltä; että kauanko me ollaan soitettu? Voi olla, että Pirkko-kone oli vähän ruosteessa tai sisätiloissa oli tullut vietettyä aivan liian pitkä tovi, kun rokkilaitumelle rynnistettiin parret ryskyen ja  nopeasti hengästyen. Loppujen lopuksi keikka saavutti tunnin ja 45 minuutin kokonaismitan. 

Pistepirkkojen keikka piti sisällään useita tulevan Kind Hears Have A Run Run - levyn materiaalia, lähtien hyvin monikerroksellisesta avauskappaleesta. Kauttaaltaan uuden kappaleet kuulostivat varsin kiinnostavilta, mutta korvamadoiksi ne eivät vielä jääneet, lukuun ottamatta rokkaavaa "Seven up" biisiä. Tulevan levyn Pilottisinkkuina julkaistut Snakecharmer ja instrumentaali Kind Hearts Have A Run Run kuultiin keikalla. Näistä ensimmäinen soi raskaammin mitä levytysversio, kun taas jälkimmäinen toimi paremmin. Monet uusista kappaleista saivat ensikasteen tällä yo-talon keikalla. Myös kahdella edellisessä Pirkko-keikalla kuulemani levyttämätön Madness of Speed esitettiin jälleen kerran uudessa muodossa, joka oli mielestäni kolmesta kuulemastani liveversioista huonoin. Sori vaan pojat, se eka versio, jonka kuulin Tampereen Klubilla oli mielestäni paras. Etenkin Espen bongorumputyöskentely teki suuren vaikutuksen. 

Keikan erikoisuutena voi pitää Espen peräti viittä laulunumeroa, koska yleensä Espe laulaa 2-3 tsipaletta/keikka. Näistä aliarvostetun (Well You Know) Stuff is Like We Yeah! (08) albumin Crazy Meat oli miellyttävä yllätys, kuten eräs todella ärhäkkä bluesnumero, jonka nimeä en saa millään paikannettua. Näistä Espen biiseistä pari oli mahdollisesti uusia.

Keikalla loisti poissaolollaan 22-Pistepirkkojen 90-luvun tuotanto. Big Lupu (92), Rumble City LaLa Land (94), Eleven (98) ja Rally of Love (01) sivuutettiin täysin. Sen sijaan erinomaiselta Bare Bone Nestiltä (89) kuultiin ainakin Frankestein ja harvemmin kuultu Night Train Blues. Viimeisimmältä studioalbumilta: Lime Green Delorean (11) kuultiin useita lauluja, kuten ontuva versio Ufo Girl - tsipaleesta, erittäin onnistunut ja rajoja venyttelevä So Much Snow (keikan toka biisi) sekä kantriballadi Rodeo Heart joka vedettiin läpi vähän läpilaskun omaisesti.

Loppuun tulivat vielä toimivat versiot kappaleista Rat King ja Kings of Hong Kong. Keikasta jäi hyvä maku jäi suuhun, vaikka se ei ollutkaan millään tapaa koherentti. Tuli useita huonoja versioita kappaleista, mutta vastapainoksi saatiin timanttisiakin vetoja kuten em. kaksi viimeistä kappaletta. Tänään lauantaina Pirkot vetää toisen keikan Yo-talolla, joka voi olla taas aivan toisenlainen, sekä tunnelmaltaan, että kappalevalikoimaltaan. 

Uuden vuoden ensimmäisiä rokkipapanoita

Kaikki on vähän taas jumissa ja lähtökuopissa. On rajoituksia ja sen sellaisia. Lupaavasti kehittynyt livevuosi 2021 tyssäsi rumasti joulun alla kun koronarajoitukset taas iskivät. Jethro Tullin loppiaiskonserttiin Tampere-taloon ostin lipun, mutta sepä siirtyi sitten huhtikuulle. Sentään siirtyi, ettei kokonaan peruuntunut. 

Nojoo, kerkesin sentään jotain liveihanuutta viime vuonna harrastaa, muun muassa käydä Jonna Tervomaan erinomaisella keikalla Laukon Kartanossa ja parilla pienemmällä keikalla. Mutta en kovin paljoa kerennyt. Ennen joulua Tampereen uusi Nokia Areena suorastaan tyrkytti lippuja Popedan ja Eppujen megakonsertteihin. Mutta eipä sitä tullut lähettyä. Eikä sitä rahaakaan aina niin paljoa ole, puhumattakaan ajasta. On se muukin elämä. 

Aika samanlailla kävi bloggaamisen kanssakin, kun rajoitusta pukkaa, niin kynäkin tyrehtyy. Tai noh, se tyrehtyi jo marraskuun alussa. Syynä ihan vaan se, että ei ollut mitään sanottavaa. Ja onko nyt sen enempää? Epäilen, mutta kone on taas käynnistettävä, edes jonkinmoinen kone, joka suoltaa ajatuksia musiikista ja sen sivusta.

Vaan onhan tämän uuden vuoden rokkihorisontissa jotain siintämässä. Niitä uusia levyjä. Tässä olisi nimiä toivomuslistallani: Rolling Stones, The Cure, J.Karjalainen, Bruce Springsteen...ja heiii, onko musamakuni juurikaan muuttunut sitten vuoden 1989. Ei se paljoa ole, Isot ovat edelleen isoja ja pieniäkin suositaan, mutta nuo rokin monsterit kilauttelevat vieläkin ties mitä kelloja.

Mutta annetaan päivien edetä ja mieleni nostaa esiin loppuvuoden kypsyneitä herkkuja, jotka joutavat tarkastelun alle tässä blogissanikin. Toivottavasti.

Tämä oli vuoden ensimmäinen raapustus, Kiitos jos luit tämän (ei tässä paljon luettavaa ollut), kun etenkään en tätä mitenkään jakanut. Toivottavasti kone tästä käynnistyisi. Tämä ensimmäinen paksu karstakerros oli vaan poisedestäkirjoitettava. (oliks se edes yhdyssana?)

Jotenkin tää biisi, nyt!

https://www.youtube.com/watch?v=YmPwYhHX_jY