Liam pelastaa rokkenrollin

Mutta kuka tarvitsee pelastusta? 

Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime you go away, Wonderland, Where ever lay my hat, kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden alelaatikoissa. 

Mutta miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia, itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin. Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.

Mitä se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.

Missä olin kun kaikki alkoi?

Kun Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia, jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.

Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.

Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.

Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!

Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"

Brett Anderson - Hiilenmustat aamut

Taasko yksi kokaiininhuuruinen tilitys?

Tämä kirja kertoo epäonnistumisesta. Tämä kirja kertoo köyhyydestä ja perheestä ja ystävyydestä ja nuoruuden nuhjuisista ihmeistä ja, väistämättä rakkaudesta ja menetyksistä.

Näillä aseistariisuvan rehellisillä sanoilla aloittaa Suede-yhtyeen laulaja Brett Anderson omaelämänkertansa. Vuonna 1993 menestyksekkään omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa julkaissut bändi ponkaisi vauhdilla 90-luvun brittirockkermaan. Sueden romanttisen dramaattinen popestetiikka lainaili surutta 70-luvun suurilta tähdiltä, aina Bowiesta Bolanin kautta Roxy Musiciin. Brett Andersonin hivenen androgyynihahmo täytti vaadittavat rokkistaran mittasuhteet ja Sueden dramaattinen rokki toimi tienavaajina sellaisillekin tuon ajan tuleville retrosuuruuksille kuin The Verve, Oasis ja Blur. Sueden lupaavasti käynnistynyt ura hiipui 2000-luvun alkupuolella, kunnes bändi teki comebackin vuoden 2013 Bloodsports-levyllä. Tätä on seurannut vielä vahvat Night Thoughts(16) ja The Blue Hour (18) albumit.

Jo alkusivuilla Anderson painottaa, että hän ei halunnut missään nimessä tyypillistä rokkarin kokaiinin ja kultalevyjen kirjomaa muistelmateosta, vaan hän on rajannut tarinan tiukasti bändin alkuaikaan, ennen suurta menestystä. Anderson kertoo myös kirjoittaneensa kirjansa omalle pojalleen, jotta hän saa käsityksen isästään, kuka hän on ja mitä hän on tuntenut ollessaan teini.

Köyhä lapsuus hiilenmustissa aamuissa

Anderson kuvaa varsin syvääluotaavasti, ellei jopa tarkalla psykologisella silmällä lapsuuttaan. Kuinka hän on kasvanut hyvin pienessä talossa taidemaalariäitinsä, sekatyöläisisänsä ja pikkusiskonsa kanssa. Hän kertoo olleensa huolestunut ja levoton lapsi, jota vaivasi unettomuus ja öiset pelontäyteiset tunnit. Yhtälailla hän kertoo alkoholisoituneesta iso-isästään, hänen vaikutuksestaan perhedynamiikkaan.

Perhe oli hyvin köyhä ja pakostakin varsin omavarainen. Äiti ompeli lapsille kaikki vaatteet itse, perhe oli kirpputorien vakioasiakkaita. Myös syömisessä säästettiin ja Andersonin kotona syötiin halpaa lihaa, sitkeitä ja rasvaisia paloja, joka osaltaan jätti Brett-poikaan elinikäisen inhon lihaa kohtaan. Talossa ei ollut keskuslämmitystä, vain pieni takka ja öljylämmitin. Tätä kautta tuodaan esiin vertauskuva kylmistä ja brutaaleista hiilenmustista aamuista, jossa tulen sytyttäminen ja yllänpitäminen oli liki uskonnollinen rituaali.

Jokainen meistä on ollut tylsä teini

Varsin hauskaa on kuvailu teini-iästä, etenkin päiväkirjoista, joihin palaaminen oli Andersonille pettymys ja paljasti sen, kuinka se piti sisällään vain pitkästyttäviä litanioita säätiloista ja kauppareissuista. Morrisseytä siteeraten ”kuinka pohjattoman tylsä nuori mies” olenkaan ollut ja päiväkirjoista ei löytynyt millaista emotionaalista syvyyttä tai havaintoja vanhempien kompleksisesta avioliitosta. Hyvin rehellisesti hän valottaa oman teini-ikäisen persoonansa itsekeskeisyyttä ja ylimielisyyttä. Yhtälailla kirjoittaja riisuu onnistuneesti kaiken mahdollisen glamourin hohdokkaasta rokkarin nuoruudesta.

Taiteilijuuden alkujuuri

Voin ylpeänä kertoa, että Never Mind The Bollocks oli ensimmäinen albumi jonka ostin ja se enteili elämänmittaista suhdetta vaihtoehtoiseen musiikkiin. Toteaa Anderson. Lehdenjakotuloilla vaivalla saadut rahat käytettiin äänilevyjen ostamiseen, joista tämä Sex Pistols albumi oli ensimmäinen. Sitä mukaa kun musiikista tuli Brettille tärkeää, niin hän alkoi ystävystymään samanhenkisten nuorten kanssa ja pääsi myös irti omasta köyhyyden statuksesta.

Yhtälailla nuoren Bretin taiteellisen heräämisen rinnalla kulki perheen myrskyt, kuten oman isän vainoharhan puuskat ja mielenterveyden yleinen järkkyminen. Hänen vahvaluontoinen äitinsä kuoli syöpään juuri kun Brett oli muuttanut pois kotoa ja käynnistellyt haparoivasti musiikkiuraansa. Näihin aikoihin Anderson tapasi Sueden tulevan kitaristin, Bernar Butlerin, joka oli jo musiikillisesti paljon edistyneempi ja kehoitti myös Brettiä ja kumppaneita ”tarttumaan töihin”, jotta musahomma etenisi. Ja hän oli oikeassa, olimme liian vanhoja istuskelemaan makuuhuoneissa ja jauhamaan kunnianhimoisista unelmista.

Väistämättä tähtisumuun

Lapsuuden uteliaisuus haihtuu, polut aukevat ja ihminen alistuu aikuisen elämän tahtiin.

Kuvaa Anderson hetkeä kun Nude Records levy-yhtiön pomo soittaa hänelle ja kertoo bändin saaneen levytysopimuksen. Sueden sinnikäs harjoittelu, biisien treenaaminen, uusien vielä parempien tekeminen kantoi lopulta hedelmää ja bändi teki lopullisen kansainvälisen läpimurron. Sueden keikka Tavastialla 1993 oli yksi ensimmäisiä esiintymisiä ulkomailla.

Se oli meidän, vain meidän rosoinen hymnimme, meidän turhautumisen ulvahduksemme – runo epäonnistumisille ja menetyksille ja ylistyslaulu värittömälle Britannialle jonka ympärille näimme.

Tiivistää Anderson runollisesti lopussa sekä ottaa etäisyyttä tuon aikakauden muihin bändeihin, koska työläistausta ja mutkikkaan nuhjuinen tie ryysyistä rikkauksiin loi bändille oman ainutlaatuisen auransa.

Andersonin elämänkerta on poikkeuksellisen syvällinen ja runollinen ollakseen ns. tavallinen rokkarin elämänkerta. Se on rehellisyydessään vaikuttava ja vahvistaa käsitystä, että merkittävä taide tarvitsee pohjallee tietyn määrän vastoinkäymisiä. Vertailukohdaksi löytyy Bruce Springsteenin parin vuoden takainen Born To Run – elämänkerta, joka rehellisyydessään on samaa luokkaa, mutta Andersonin suorastaan intiimi kirjoitusote tekee tästä kirjasta erityisen, kuin kaunokirjallisen teoksen, joka pidättäytyy itsestäänselvistä lokeroinneista ja näyttää oman erityisen ja riippumattoman luonteensa.

Syväjäädytettyä intohimoa!

Liam Gallagher on John Lennonin avioton poika, Lennonin syväjäädytetty intohimo päivitettynä nykyaikaan. Nyt on tarjolla helpointa maalia, helpointa kohtaa lyödä ja mollata, kun Oasiksen rääväsuinen, pahatapainen, vähä-älyinen Huligaani, Ad/Hd-tapaus ja mikä lie tarjoaa nykyosaamistaan Oasiksen ripe-bändi Beady Eye:n esikoisen Different Gear, Still Speeding(11) albumilla. Mutta eihän Liam mikään tyhmä ole, kuka sen oikeasti tietää? Noel vai…? Sitä paitsi tyhmyys on vain eduksi kun on kyse suoraviivaisesta rokista.

Minä tahdon pitää tästä levystä. Se ei ole mikään uutinen, sillä olen halunnut pitää Anssi Kelasta ja Elton Johnista ja pidänkin noiden setien musasta, yhä edelleen, perkele!
Aina ei pelkkä tahtominen riitä jos levy on silkkaa kuraa, joutavanpäiväistä 2010-luvun Lennon-kierrätystä, kun pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, eikä ole edes yritetty. Onko levy mistään kotoisin? Katsotaan ja kuunnellaan, kuunnellaan vähän enemmänkin. Ensiksi on todettava että Liamin ääni kuulostaa edelleen pelottavan hyvältä, ääni soi yhtä räkäisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin.

Four Letter Word, Millionaire ja kolmantena The Roller, Bang! Osuu ja syvälle, pidän tästä biisistä, hieno melodia, hieno meininki, silkka pastissi, mutta kuitenkin oma. Jossain musiikkilehdessä väittivät biisin olevan silkka ”All you need is love” - kopio. Ok, Beatles-keinuntaa löytyy, mutta on tässä jotain omaakin, hyvää svengiä ainakin. Beatles and Stones, ok, biisi alkaa kuin The Who:n My Generation, mutta svengi on edelleen aitoa ja pidättelemätöntä. Mukavahan tätä on kuunnella, kyllä vaan.



Jos jokin tämän ajan yliarvostettu indiefolk-bändi tekisi vähän rokimman biisin, esimerkiksi em. The Rollerin omalla tyylillään, niin sitähän pidettäisi heti aivan mainiona sivupolkuna ja irtiottona. Tai vaikka Suomen oma 22 Pistepirkko levyttäisi Beady Eyen esikoisen omalla tyylillään, niin tuloksenahan olisi vallan mainio garagerock-levy. Ehkä vähän liioittelen, nostan näiden melko heppoisten biisien statusta korkeammalle. Mikä tekee tästä levystä hyvän, jos tekee?

Liamin ääni, intohimo, häpeilemätön Lennon.soundi, se eka sinkku Bring The Light on vaan viimeisen puolen vuoden paras kuulemani T.Rex-biisi. Biisi on simppeli, melkein liian simppeli, kaiken lisäksi se on tehty kerta otolla, improvisoiden. Mutta perse keinuu ja jalka vippasee, mitä muuta hyvältä rock-biisiltä voi odottaa?

Manchesterin pojat ovat jälleen täällä

On toki kulunut tovi siitä, kun Supersonic soi mankassani ensi kerran. Lukioikäiselle sen kuuleminen kotibileissä sai Linda-siiderinkin maistumaan jotenkin vaaralliselta. Ja tupakkaa poltellessa osasi ottaa viileämmän asennon kun korvissa soi Cigarettes & Alcohol. Elettiin Cool Britannian aikaa, eikä sumuisilta saarilta ylipäätään tullut musiikkia, joka ei olisi ollut helvetin hienoa. Ainakin nousuhumalassa. Kaveripiirin hevanderi- ja grungepehkot lyhenivät Liam-tyyliseksi mopiksi ja kävelytyyliimme tuli kummallista jänteikkyyttä.

Be Here Now'n aikaan brittipop oli jo pahasti turvonnutta. Ja tämä kuului Gallagherin poitsujen levyltä. Harvoin sitä pystyy levystä sanomaan, että kaikki on liian kovalla ja liian lähellä. Sen kuuntelemisesta tuli huono olo. Olin suorastaan loukkaantunut. Jos eka levy toimii vielä tänä päivänäkin ehkä parhaana pohjienottolevynä, niin Be Here Now lähinnä opetti, ettei kandee koskea kokkeliin.

Nyt tuostakin levystä on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Kokonaisia Oasis-levyjä en ole sen jälkeen vaivautunut kuuntelemaan. Yksittäiset singlet, kuten Hindutimes ja Lyla ovat uponneet, mutta eivät rohkaisseet tutustumaan itse levyihin. Vaivihkaa levykokoelmaani pääsi kuitenkin pesiytymään Dig Out Your Soul. Päätin antaa vanhoille Manchesterin kusipäille mahdollisuuden ja laitoin levyn pyörimään jauhelihan paistamisen taustoittamiseksi.

Ei, kokkaus ei alkanut tuntua yhtään vaaralliselta, mutta aivan selkeästi yhtye on alkanut tehdä tasapainoista, omalta itseltään kuulostavaa musiikkia. Yhtään selkeää hittiä ei levyltä viidenkään kuuntelun jälkeen löydä, mutta kerrassaan miellyttäviä kappaleita ja äänimaailman, joka ei kuvota. Voin ehkä kuvitella itseni istumaan lauantai-iltapoäivänä Sohon (sen pubin siis) nurkkaan taputtelemaan vatsaani hyvän hamppari-bitter -yhdistelmän nieltyäni, voitokkaan City-matsin jälkeen. Ja tämän levyn soimaan taustalle. Jotain tällaista laiskanpulskean mukavaa tunnelmaa lienee levyllä tavoiteltukin. Sanoitukset ovat samaa magical mystery touria kuin ennenkin, ei siis edistystä sillä osastolla. Mutta annettakoon anteeksi se, ettei Noel ole tuhlannut muksuna aikaansa Keatsin pänttäämiseen vaan kuunnellut Beatlesin poikien lyriikkaa.

http://www.youtube.com/watch?v=FOTsS2mplA0