Liam pelastaa rokkenrollin

Mutta kuka tarvitsee pelastusta? 

Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime you go away, Wonderland, Where ever lay my hat, kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden alelaatikoissa. 

Mutta miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia, itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin. Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.

Mitä se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.

Missä olin kun kaikki alkoi?

Kun Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia, jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.

Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.

Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.

Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!

Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"

Syväjäädytettyä intohimoa!

Liam Gallagher on John Lennonin avioton poika, Lennonin syväjäädytetty intohimo päivitettynä nykyaikaan. Nyt on tarjolla helpointa maalia, helpointa kohtaa lyödä ja mollata, kun Oasiksen rääväsuinen, pahatapainen, vähä-älyinen Huligaani, Ad/Hd-tapaus ja mikä lie tarjoaa nykyosaamistaan Oasiksen ripe-bändi Beady Eye:n esikoisen Different Gear, Still Speeding(11) albumilla. Mutta eihän Liam mikään tyhmä ole, kuka sen oikeasti tietää? Noel vai…? Sitä paitsi tyhmyys on vain eduksi kun on kyse suoraviivaisesta rokista.

Minä tahdon pitää tästä levystä. Se ei ole mikään uutinen, sillä olen halunnut pitää Anssi Kelasta ja Elton Johnista ja pidänkin noiden setien musasta, yhä edelleen, perkele!
Aina ei pelkkä tahtominen riitä jos levy on silkkaa kuraa, joutavanpäiväistä 2010-luvun Lennon-kierrätystä, kun pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, eikä ole edes yritetty. Onko levy mistään kotoisin? Katsotaan ja kuunnellaan, kuunnellaan vähän enemmänkin. Ensiksi on todettava että Liamin ääni kuulostaa edelleen pelottavan hyvältä, ääni soi yhtä räkäisenä ja ilkeänä kuin aina ennenkin.

Four Letter Word, Millionaire ja kolmantena The Roller, Bang! Osuu ja syvälle, pidän tästä biisistä, hieno melodia, hieno meininki, silkka pastissi, mutta kuitenkin oma. Jossain musiikkilehdessä väittivät biisin olevan silkka ”All you need is love” - kopio. Ok, Beatles-keinuntaa löytyy, mutta on tässä jotain omaakin, hyvää svengiä ainakin. Beatles and Stones, ok, biisi alkaa kuin The Who:n My Generation, mutta svengi on edelleen aitoa ja pidättelemätöntä. Mukavahan tätä on kuunnella, kyllä vaan.



Jos jokin tämän ajan yliarvostettu indiefolk-bändi tekisi vähän rokimman biisin, esimerkiksi em. The Rollerin omalla tyylillään, niin sitähän pidettäisi heti aivan mainiona sivupolkuna ja irtiottona. Tai vaikka Suomen oma 22 Pistepirkko levyttäisi Beady Eyen esikoisen omalla tyylillään, niin tuloksenahan olisi vallan mainio garagerock-levy. Ehkä vähän liioittelen, nostan näiden melko heppoisten biisien statusta korkeammalle. Mikä tekee tästä levystä hyvän, jos tekee?

Liamin ääni, intohimo, häpeilemätön Lennon.soundi, se eka sinkku Bring The Light on vaan viimeisen puolen vuoden paras kuulemani T.Rex-biisi. Biisi on simppeli, melkein liian simppeli, kaiken lisäksi se on tehty kerta otolla, improvisoiden. Mutta perse keinuu ja jalka vippasee, mitä muuta hyvältä rock-biisiltä voi odottaa?