Neil Diamond oli pitkään minulle synonyymi mitäänsanomattomuudelle, yhtälailla kuin John Denver tai Glen Campbell. Sittemmin toki huomasin, että kahden jälkimmäisen tuotanto ei ollutkaan pelkkää tyhjää kiillettä, vaan myös hienovaraista kantrirokkia kera hienojen biisien. Kun taas Neil Diamond majaili pitkään b-laarissa, ehkä syynä oli tähän aikoinaan alelaarista poimimani tyhjänpäiväinen Lokki Joonatan soundtrack Seagull (73).
Jossain kohtaa sain vihiä Diamondin albumista: Tap Root Manuscript (70), joka oli toiminut esikuvana myöhempien vuosien artisteilla ja heidän maailmanmusiikkilevyilleen, kuten Peter Gabrielille ja Paul Simonille. Tap Root oli avain timantin sisään, jos näin leikkisästi kuvaillaan. Ok, levyn eka puoli toimii varsin hyvin, mutta se kokeellisempi b-puoli koettelee korvia.
Mutta en luovuttanut. Niilo Timantin etsintä jatkui jatkumistaan, ehkä juuri siksi, kun näitä levyjä saa ihan törkeän halvalla. Stones (71) oli seuraava ostamani Diamond-levy. Puolittain hyvää, mutta osittain unohdettavaa. Levyn parhaimmistoa ovat rytmikäs Grunchy Granola Suite ja Joni Mitchell-cover Chelsea Morning. Isot plussat levyn elinvoimaisesta ja jopa hivenen raa'asta soundista, joka tekee tällaiselle silosointisuuden kallistuvalle komeljanttarille hyvää.
Kaikesta huolimatta Neil Diamond ei kaapannut vieläkään riittävän isoa paikkaa levyhyllystäni, nuo kaksi levyä riittivät varsin hyvin...ja unohtuivat sittenkin. Tänä talvena eksyin Levykauppa Äx:n sivuille ja huomasin uusien alevinyylien joukussa Neil Diamondin tuplaliven Hot August Night (72). Hintaa oli pudotettu 80 eurosta (Mitä **ttua?`) 25 euroon. Edelleen liian kova hinta. Niimpä tilasin sen eurolla ulkomailta (ja pari varakappaletta kaupan päälle). Miksi eurolla? Koska levyjä on painettu valtavia määriä ja se on yksi myydyimpiä (ja arvostetuimpia) livelevyjä kautta aikojen. Tuolloin vuonna 1972 Diamond teki Los Angelesin The Greek Theatressa kymmenen loppuunmyytyä ja konserttia, jonka pohjalta koostettiin kyseinen livealbumi.
Se mitä levy yllättäen tarjoaa, on villiä vaaran tunnelmaa, kuin Neil laulaisi henkensä hädässä, jotenkin hyvin intensiivisellä otteella. jo edellä mainittu Grunchy Granola Suite on verevä avaus, joka svengaa ja rollaa kuin höyryjuna. Done Too Soon jatkaa samalla paksun svengin linjalla. Solitary Man, Sweet Caroline ja Girl You'll Be A Woman Soon ovat kaikki kestäviä klassikoita, jotka kestävät kaikenlaista tulkintaa, nyt on tarjolla varmaa ja nautittavaa. Harvinaisempi Cherry Cherry sytytetään liekkeihin, jossa Neil laulaa ja ähkii parhaansa mukaan. Kauttaaltaan hyvin nautittava livealbumi.
Vuonna 1977 Diamond palasi samaan Greek Theatreen konsertoimaan, jonka nauhoista koostettiin toinen vahva tuplalive Love at The Greek (77). Tuota levyä edelsivät ihan hyvät arviot saaneet studioalbumit: Moods (72), Serenade (74) ja Robbie Robertsonin tuottama Beautiful Noise (76). Jälkimmäistä levyä löytyy puoli-ilmaiseksi lähes kaikkialta minne vinyylinkeräyssilmänsä vaan laskee. Tästä muutama vuosi eteenpäin Diamond julkaisi erinomaisen soundtrack-albumin The Jazz Singer (80). Senkin jälkeen levyjä on tullut tasaiseen tahtiin, joistaa viimeisin on nimeltään: Melody Road (14). 82-vuotias Diamond on esiintynyt pienimuotoisesti ihan näihin päiviin asti, vaikka vuonna 2018 hänellä todettiin Parkinsonin tauti.
Tässäpä vielä kestävä klassikko Solitary Man. Videossa huomionarvoista on Diamondin varsin sympaattinen spiikkaus, kuinka hän halusi edes yhden oman biisin soivan radiossa ja onnistui siinä.
Ville Leinosta en ole nähnyt muutamaan vuoteen elävänä, siksi olikin korkea aika mennä katsastamaan mikä on miehen keikkakunto tänä päivänä? Leinosen jo kolmatta vuosikymmentä kestänyt musiikkiura on monesta näkökulmasta tarkasteltuna runsas ja vaikuttava. 2000-luvun alun iskelmäprinssi vaihe Valumo-yhtyeen kanssa tuotti neljä laadukasta albumia, joista kruununjalokivenä voitaneen pitää luovuutta pursuavaa Kimaltavia Unelmia (11) albumia, joka sai pari vuotta sitten arvoisensa vinyyliprässin. Tähän vaiheeseen liittyi myös sooloalbumi Suudelmitar (04), joka on kenties Leinosen uran vahvin albumi. Näin Pekka Laine aikoinaan kirjoitti kyseisestä levystä:
Ranskalainen pop on alusta asti ollut keskeinen Leinosen innoittaja. Nyt Serge Gainsbourgin ja eroottisen chansonin opit ovat loksahtaneet ehyiksi lauluiksi luontevammin kuin kertaakaan aiemmin satuprinssin uralla. Albumin alaotsikon lupaamat balladit metsäpoluilta ja merten rannoilta ovat antaneet sijaa ilmavammalle otteelle kaikkein hurjimman patetian kustannuksella. Sama väljyys ja rentous toteutuu myös musiikissa ja sovituksissa. Kitaran tukena soi kissamaisella kepeydellä väreilevä sitarin, kirjavien kielisoittimien, kontrabasson, puhaltimien ja perkussioiden muodostama akustinen kudos. Pinnalta hillityissä laulelmissa on myös ovelaa rytmistä intensiteettiä, joka muistuttaa bossanovan ja Gainsbourgin varhaisten töiden herkullista pidättelyä. (Soundi 2/2004)
Iskelmäprinssi vaihe päättyi albumiin Hei! (07), jolla Leinonen coveroi mallikkaasti suomalaista iskelmää. 2010-luvun vaihteessa Leinonen hyppäsi kokeellisimmille linjoille. Tuon ajan levyistä etenkin Majakanvartijan Uni (10) ja Auringonsäde/Pommisuoja (11) ovat tutustumisen arvoisia. Etenkin jälkimmäinen on kadonnut helmi, joka avautuakseen vaatii kärsivällistä ja kuuntelua ja avointa mieltä, albumi jossa nimensäkin mukaisesti kauneus ja painostavuus vuorottelevat. Myös Leinosen viimeisimmät levyt Isi (15)Laivalla (16) ja toinen iskelmäcover-levy Hei taas (17) ovat kaikki vahvoja albumeita, joita ihmisten soisi edelleen kuuntelevan ja ihastelevan. Ainakin minä ihastelen.
Uudesta materiaalista ei ole toistaiseksi minkäänlaisia viitteitä, ei ainakaan tällä eilisiltaisella Klubin mies- ja kitaratyylisellä keikalla, jossa Ville soitti vajaan tunnin verran uransa helmiä. Vähän haparoiden käyntiin lähtenyt keikka kasvoi hienosti loppua kohden. Haparointi saattoi johtua uusista kitarankielistä, jotka Leinonen oli kertomansa mukaan vaihtanut aamulla ja niiden soundi oli paikoin ei niin korvaystävällinen. Tosin keikan loppua kohden, laulu ja kitara alati paremmin synkassa.
Keikan ensimmäinen täysosuma oli Mopo-yhtyeen kanssa aikoinaan yhteistyössä tehty Kuka tätä laivaa ohjaa?, jossa esityksen intensiteetti nousi mukavasti. Villen laulu löysi myös ns. ylempiä sfäärejä, äänikanava oli auki ja sisimmän urkupillit ulvahtelivat vaikuttavasti ja moniulotteisesti. Muistan yhden jos toisenkin Leinosen keikan, jossa artisti on saattanut itsensä omanlaiseen luovaan hurmostilaan ellei jopa mielenhäiriöön. Nyt homma pysyi enemmän lapasessa, mutta vokaaliosastolta löytyi edelleen vahvaa ja heittäytyvää tekemistä. Leinosen runollisen herkän lauluäänen voi edelleen nostaa kotimaisen osaston kärkikastiin, miksei myös kansainvälisenkin.
Illan pääesiintyjä oli M, eli Minja Koski niminen sooloartisti, jonka muutaman vuoden takainen Tehtaantyttö (17) albumi sai ylistävän vastaanoton. Muutamista kuunteluyrityksistä huolimatta artistin musiikki ei löytänyt kunnolla luokseni. Tämä Klubin terhakka keikka muutti tilannetta ja artistin tuotanto vaikuttaa nyt kiinnostavammalta. Eilisen esityksen perusteella pitäisin artistia enemmän bändinä, sillä taustalla musisoinut mieskolmikko (rummut, kitara ja basso) mahdollisti Minja Kosken vaikuttavan ilmaisun. Vokaalit toimivat hienosti yhdessä soiton kanssa. Kappaleet olivat kauttaaltaan mielenkiintoisia, mutta eivät salamannopeasti tajuntaani iskeviä. Vahva artisti on kyseessä, jota fanitti paikalla mukavan kokoinen yleisömäärä. Juuri julkaistu Molotovin cocktail - sinkku kuulosti myös varsin tutustumisen arvoiselta. Näin myöhäisherännäisenä otan ilomielin M:n jatkokuunteluun.
Subterranean Homesickhoundsin viistoistavuotiskarkeloita vietettiin viikko sitten Pub Armossa Tampereella. Lämminhenkinen ja riehakkaaksi yltynyt tilaisuus piti sisällään upean Homesickhounds zinen julkistuksen, kahvia ja mokkapalaa, pop up vinyylilevylaareja, musavisaa, vapaata seurustelua ja livemusiikkia. Lauteille nousivat juureva runo-kitaraduo Sumuiset Kansiot ja suomirokin vahva tekijä Mara (Mara Balls).
Juhlazinen pääkirjoitus alkaa seuraavilla sanoilla:
Viisi vuotta hurahti kumman nopeasti. Syksyllä 2017 vietimme blogin kymmenvuotisbileitä Huurupiilossa Tampereella. Kekkereiden kunniaksi koostimme tuhdin zine-julFpienikaisun blogin parhaimmistosta kera runsaan määrän uusia juttuja. Zine tarjoili innostuneita ja kuumenneita juttuja allekirjoittaneen lisäksi kuudelta rock-musiikin rakastajalta. Noista mainioista rokkikynäilijöistä ovat tässäkin zinessä mukana A-Hound, Haba-Hound, Peba-Hound, Vellu-Hound ja Samppa-Hound. Sen sijaan ihka uusia kynätaiteilijoita tässä julkaisussa ovat Jari-Hound, Miikka The Howlin’ Hound, Kookos-Hound ja Harri-Hound.
Tämä Homesick Houndsin 15-vuotisjuhlakatalogi on erityisen mehukas paketti. Kahdensadan kappaleen painoksen kannet on tehty käsin silkkipainotekniikalla, ja jokainen tämän lehdykän pahvikansi on oma uniikki taideteoksensa. Graafisesta ilmeestä ja taittotyöstä vastaa kuvallisen ilmaisun suurvisiiri Ville-Hound.
Olemme saaneet tähän julkaisuun mukaan neljä relevanttia ja luomisvoimaista artistia. A.Takalo, Mara Balls, Pekka Nisu ja Laura Moisio avaavat elämänsä biisejä, omia ja vieraita, zinen biisistudiossa. Julkaisun alkupuolella saa erityistä tilaa Joteskii Groteskii levy-yhtiön perustaja Nike Sarapohja. Kyseinen levy-yhtiö on julkaissut viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana useita indierokin helmiä.
Juhlakatalogi on jaettu neljään osaan: Uutuudet, Alelaari, Klassikot ja Ennen julkaisemattomat. Jokaisen osion avaa kirjoittamani levynkansiruno, joka johdattelee välillä aiheeseen ja välillä sen sivuun, sillä kaiken yllä leijuu rokin arvaamaton alitajunta, seuraavaa hetkeä seuraa toinen, yllättävämpi, äkillinen rytminvaihdos, falsettiin pyrkivä C-osa, sillä kaikkihan on vain rokkenrollia ja me pidämme siitä.
En voi muuta kuin suositella hankkimaan tämän kyseisen teoksen. Kymmenen eri kirjoittajan innostuneet, mutta tyyliltään erilaiset jutut luovat upean kokonaisuuden, jonka kruunaa Ville-Houndin luoma graafinen ilme. Zine on jaoteltu neljäksi eri värilliseksi tabloidiksi ja pakattu lp-levyn kansipahviin. Juhlazineä on saatavilla Tampereella muun muassa Laukontorin antikvariaatista ja vähän myöhemmin eri levykaupoista. Voit tilata zinen myös suoraan minulta osoitteesta: tauno.mathlin@live.com hintaan 10€/kpl.
Alempana on soittolistalinkki, johon kerätyt kappaleet resonoivat julkaisun sisällön kanssa. So, if you like good music?
Muutaman vuoden takainen, Josh Hommen kitaroima, Post Pop Depression (16) oli vahva levy. Sen piti olla myös Iggyn testamentti. Vain kuukausia Bowien kuoleman jälkeen julkaistu levy enteili myös Iggyn lopullista tilinpäätöstä. Vahvasti Iggyn Berliinin ajan levyihin kumartava, tyly ja rouheasuondinen albumi piti olla se viimeinen uljas suoritus. Ylväät kappaleet seurasivat toisiaan, kuten Break into Your Heart, Gardenia, Sunday ja etenkin tyly "haistattelen kaikille lähtöbiisi" Paraguay.
Iggyn virta ei suinkaan loppunut tähän. Underworldin kanssa tehty ambient-sävyinen ep-levy Teatime Dub Encounters (18) tyhjensi Iggyn lyriikkalaatikon viimeiset helmet. Tai piti tyhjentää. Vielä ilmestyi kuin tyhjästä jatsiin ja runomusiikkiin kallellaan oleva Free (19). Se viimeinen henkäys, jossa edelleen jäntevät punkrokahtavat kappaleet saavat seurakseen nipun koskettavaa runonlausuntaa. Iggyn savuisella baritonilla jokainen lausuttu sana sai erityisen merkityksen. Sen piti olla tässä. Palvelukodissa oli jo paikka tälle loppuun asti ylävartalo paljaana temmeltävälle vanhukselle. En odottanut Iggyltä enää mitään, ehkä pari reunion keikkaa.
Kuin tyhjästä ilmestyi tammikuun alussa ihka uusi albumi Every Loser (23). Ehkä turha liike, ajattelin. Pilottisinkun Frenzyn kuuntelin puolihuolimattomasti ja niputin sen Beat Em Up (01) levyn aikaiseen sisällöttömään kikkelirokkiin, jossa turha uho ja raju muoto ajoi sisällön edelle. Tuo levy ei ole suosikkejani. Uuden levyn kakkossinkun Strung Out Johnnyn kohdalla nostin jo kulmiani, tuo biisihän kuulosti huomattavasti paremmalta. Sellainen hyvä pop-rock tsipale joka sopisi tunnelmaltaan hyvin ysäriklassikkolevylle Brick by Brick (90) tai olisi jopa sen levyn parhaimmistoa. Vahva väite. Myönnetään.
Pelihän näytti nyt selvältä. Kovaa kamaa on tulossa ja eiku levy tilaukseen. Sain Every Loser vinyylin kotiin sen julkaisupäivänä. Pari viikkoa elämän kiireet estivät kunnollisen tutustumisen levyyn ja aloin uskomaan musamedioiden vähätteleviin kolmen tähden arvioihin, enkä pitänyt levyä kovin kummoisena ennen kuin kuuntelukerrat avasivat sen kukkaan.
Kuinka mukava on todeta, että nyt on käsillä paras Iggster-albumi vuosiin, ehkä vuosikymmeniin. Jossakin ennakkolevyarvioissa harhaanjohtavasti väitettiin Every Loserin olevan epätasainen levy, jossa vahvoja rokkibiisejä on vähäisesti ja runollisemmat, hitaammat numerot sekoittavat pakkaa. Sellainen levy tämä ei ole, vaan käsissä on selväpiirteinen rokkiplatta, jonka jokainen punkrock-styge kuulostaa hyvältä. Ja ne hitaammat, runollisemmat biisit ovatkin hyviä keskitempoisia balladeja.
Alussa mainittujen kappaleiden lisäksi muun muassa Modern Day Rip-Off, Neo Punk ja levyn päättyvä ansiokkaasti joka suuntaan haistatteleva The Regency ovat todella meneviä ja mukaansa tempaavia kappaleita, joita voisin kuvitella joraavani estottomasti Iggsterin mahdollisella keikalla. Etenkin Modern Day Rip-Offin muriseva ja jopa haukahteleva vokalisointi nostaa hymyn suupieliin. Iggyn laulu on hyvässä kuosissa ja energiaa riittää.
Myös yksi keskeinen tekijä levyn onnistumisessa on varmasti laadukas ja tähtiä vilisevä taustabändi: Chad Smith (rummut), Josh Klinghoffer (kitara), Duff McKagan (basso). Keskeisessä roolissa on myös nuori tuottajaheebo Andrew Watt, joka haastoi viime kädessä Iggyn tekemään tämän levyn. Onneksi haastoi, sillä tätä punkrockherkkua kuuntelee kyllä pitkälle kevääseen ja saa haaveilemaan vielä yhdestä Iggy-keikasta. Edellinen kulttuuritalon keikka viime kesältä meni ohi. Vieläköhän Iggy saatas Suomeen? Ainakin muita Euroopan keikkoja on jo julkaistu.
Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.
Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee.
U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"
Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave.
Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.
U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.
Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi.
Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.
On marraskuun puoliväli ja elämisen mehu on taas kovin laimeata. Pakko vääntäytyä lenkille. Ei auta. Pakko tehdä vähän lihaskuntosarjaa. Auttaa vähän. Viisikymppisen on pakko kaivaa saman ikäistä kartonkia levyhyllystä ja laittaa muovi vinkumaan. Jawohl! Jo vaan auttaa.
1970-luvun alku on parasta aikaa ikinä, ainakin rokkilevyjen saralla. Rollarit, Who, David Bowie, pink Floyd, Joni Mitchell, Elton John ym.ym.ym. ihan kaikki julkaisivat parhaat levynsä tuon vuosikymmenen alussa. Niin teki amerikkalainen myös Three Dog Night.
70-luvun alkupuolella paukkui eetteriin useita hienosti soitettuja ja tulkittuja plättysiä. Poimin korista yhden alkupään parhaista levyistä: It Ain't Easy (70). Tuo punertavalla kannella varustettu homelöydös ties minkä kirpparin laarista.
Levy alkaa tymäkällä rokilla nimeltään: Women. Kappaleen raa'asta soundista tunnistaa pidäkkeettömän 70-luvun ja korkeaoktaanisille päästöille tuoksuvan kaupunkielämän. Nimikappale It Ain't Easy svengaa erityisen hyvin ja sitä seuraava tunnelmallisesti keinuva Out In The Country on taas tulkinnallinen täysosuma, jossa soiton ja tulkinnat palikat on kohdallaan.
Three Dog Night:n levyt vierailivat myös säännöllisesti jenkkilistojen piikkipaikoilla, vuosina 1969-1975 kaksitoista perättäistä albumia ylitti kultalevyrajan. Yhtyeen tuotanto keskittyi melkein pelkästään muiden tekemiin sävellyksiin, joista se teki luovia sovitusten kautta vaikuttavia kappaleita, joista yksi tunnetuimmista löytyy tältä levyltä, Randy Newmanin käsialaa oleva: Mama Told Me Not Come. Joka potkii paremmin mitä muistin, etenkin kun se tulee vanhalta ja avarasti soivalta muovilta. Uaah!
Musiikinkuuntelijana arvostan erityisesti artisteja joilla on omaa tuotantoa, mutta Three Dog Night tekee tässä poikkeuksen, ainakin tällä ja sitä seuranneilla kahdella täyteläisellä älpykällä: Naturally (70) ja Harmony (71). Lainamateriaali on hyvin tehtyä kuuntelumusaa jota täydentää peräti kolme vokalistin panos.
Doorsit, Rollarit, Beatlesit ja Pink Floydin kuuluvat ansiosta rokin kärkisijoille, mutta 70-luvun vitaalissa pöhinässä on syntynyt valtavasti muutakin relevanttia rokettirollia, Three Dog Night on yksi näistä ei niin arvostetuista yhtyeistä, mutta musiikki on erittäin nautittavaa ja eteenpäin potkivaa.
Joni Ekmanin edellinen sooloalbumi: Sinulle (20) sai hyvät arviot ja sen vinyylipainos myytiin nopeasti loppuun. Jostain syystä tuo levy ei puhutellut minua sitä ympäröivästä hyvästä pöhinästä huolimatta. Tämän jälkeen ilmestyi kokeellisempi ja puhtaasti instrumentaali: Minulle (20), jonka hommasin kasettina loppukesästä. Sehän osoittautui varsin mukavaksi ruuanlaittomusiikiksi.
Juuri ilmestynyt Ekmania (22) on oletettavasti Joni Ekmanin kunnianhimoisin tuotos. Tupla-albumi, tunnin verran musiikkia, huolella rakennettuja poprock-kappaleita, joissa Ekmanin lyyrinen taso on noussut pykälän tai kaksi. Tämä oli aikaisemmilla Ekman-tuotoksilla itselleni se vieraannuttava tekijä, nimittäin nuoren miehen arkea ruotivat lyriikat eivät tällaista ikämiestä koskettaneet. Nyt olemme tulleet Jonin kanssa lähemmäksi toisia. Ekmanian (22) lyriikat resonoivat riittävästi minunkin arjessa.
Levy alkaa lupaavasti nimetyllä kappaleella: Kojo. Suomirock-kaanonissa perinteisen itseään ruoskiva ja arvottomuuden tunteessa rypevä lyriikka ottaa alhon metaforakseen päässä soivan Kojon musiikin. Otanko tästä vähän itseeni, sillä Kojon musan päässä soiminen ei ole lainkaan huono asia. Sehän on paljon muutakin kuin euroviisulimbo: nuku tuuti tuuti...popopo pommiin! Mutta kappale on paljon enemmän kuin kevyt Kojo-viittaus. Ekman sukeltaa heti avauskappaleessa eksistealismin saloihin : koen olevani jumissa tässä ajassa ja lihassa, tahdon niin paljon enemmän kuin enää ehdin, tässä elämässä, tässä säkeessä. Tästä ja monesta muustakin levyn kappaleen tunnelmasta tulee mieleen Jukka Nousiaisen oma ns.alhosta noustaan levy: Ei Enää Kylmää, Eikä Pimeää (18). Nousiainen on muutenkin relevantti verrokki tälle levylle. Samat muusikot pyörivät näiden projektien äärellä, sillä Ekman vaikuttaa Rock Siltanen Groupissa ja Siltanen taas monissa Nousiaisen projekteissa.
Kelvollista aloituskappaletta seuraa useita päteviä pop/rock-veisuja, josta on erotettavissa kaikuja aina vanhasta suomirokista, erinäisten kitarasankareiden kautta Marc Bolaniin. Neljälle levypuoliskolle jaettu tupla-albumi on perinnetietoista, mutta nautittavaa kuunneltavaa. Laulettujen kappaleiden välissä on intensiivisiä instrumentaaleja, kuten rytmikäs nimibiisi Ekmania ja etenkin kappaleiden Eteisen Valo ja Ei Niin Erilaista väliin ujutettu instrumentaalisilta, joka vauhdittaa jälkimmäistä kappaletta ja tekee siitä yhden albumin vahvimmista. Tässä kuullaan myös Ekmanin kitarointia parhaimmillaan. Vaan mitä tuttua siinä on? Jostain muistin sopukoista putkahtaa mieleen "Jansku" Janne Kuusela! Heureka! Jonihan voisi olla Liekki-yhtyeen Janskun poika. Ainakin henkisellä tasolla. Yksi levyn kulmakivistä on myös kolmospuolen eeppinen Täysi Lesti, jossa Jonskun kitara vonkuu taas pidäkkeettömästi.
Olen kuunnellut Ekmania säännöllisesti viime perjantain julkaisupäivästä asti. Alkuun nuoren miehen lyriikat vähän vieraannuttivat, mutta huomasin, että kyse oli enemmän omasta asenteestani, että pidin Jonia jotenkin nuoremman sukupolven musiikkina. Marraskuun pimeiden päivien edetessä Jonin plätystä on tullut tuttu ja miellyttävä seuralainen. Tämä Levykauppa X:n mainospuhe levystä on mielestäni varsin osuva: Rock-kentän väsymätön ahertaja Joni Ekman on täällä taas uudella albumillaan EkMania! Se on herkkä, rehellinen, raju ja raikas. Täydellistä musiikkia jokaiselle viikonpäivälle.
Olin jo päättänyt tämän mielessäni kolmen tähden levyksi, vaan nyt nokitan neloseen (ehkä vielä plussakin päälle) ja väitän Ekmanian olevan tämän vuoden suomenkielisen pop/rockin parhaimmistoa. Lisäksi aion antaa uuden mahdollisuuden edelliselle: Sinulle (20) levylle, josta onkin tulossa sopivasti uusintaprässi marraskuun lopulla.
