Bono: Surrender - 40 laulua, yksi elämä

Sain Bonon elämänkerran joululahjaksi. Tämä liki 600-sivuinen järkäle taittui reilussa viikossa. Kirja on saanut tähän mennessä useita positiivisia arvioita. U2:sen laulajan kirjoittajanlahjoja on kehuttu, tähän kehuun itsekin yhdyn. Bono on hyvä kirjoittaja, jonka kynä taipuu hämmästyttävän moneen suuntaan. Muusikon lisäksi tai sen sijaan olisi voinut ura irrota kirjoittajanakin. Lukemistani rockelämänkerroista tämä on kielellisesti ehdottomasti kärkipäätä, ellei jopa paras lukemani artistin tekemä kynäily. Suomenkielinen käännös on mielestäni myös erittäin toimiva.

Bono kirjoittaa tarkasti ja laveasti koko urastaan, niin musiikillisesta, kuin tästä ei niin rock-uskottavasta maailmanparannustiestään. Kirjan alkupäässä paino on musiikissa ja loppupäässä politiikassa, jos karkeasti jaottelee. 

U2:sen yhteinen ura on pian kestänyt 50 vuotta. On hämmästyttävää kuinka pitkään U2:sen jäsenet ovat tunteneet toisensa ja melkein koko tuon ajan olleet bändinä. Bono kuvailee tarkasti ja hauskasti uransa varrelle mahtuneita ihmisiä, niin bändikavereita, perheenjäseniään, kuin muita julkkiksia ja politiitikkoja. Kirjassa on paljon herkullisia yksityiskohtia, esimerkkinä mainittakoon Bonon, Bob Geldofin ja Quincy Jonesin vierailu Paavin luona, jossa Quincyn kuiskaa kavereiden korvaan: "Katsokaa Paavilla on punaiset parittajan kengät"

Bändin jäseniään ja perheenjäseniään Bono kuvailee kunnioittavasti ja monesti samalla itseään alentaen. Itsekritiikin ruoska viuhahtelee monta kertaa aika makoisasti. Kunniansa saa kuulla artistin kuvaan mahtumaton iso pää, onneton lavaliikehdintä, kasarin takatukkatyyli ja liian suuruudenhullut ideat joista jotkut ovat kääntyneet niin artistin kuin hänen bändinsä tappioksi. Esimerkkinä tästä kahdeksan vuoden takainen Songs of Innocence (14) - albumi, joka apple-diilin myötä jaettiin kaikkiin Applen laitteisiin. Idea oli pelkästään Bonon, ei koko bändin. Diili kääntyi bändiä itseään vastaan, kun sellaisetkin saivat levyn jotka eivät sitä halunneet. Ja oliko levy edes hyvä? Kaikkien U2-mittareiden mukaan sitä pidetään bändin huonoimpana. Itse olen antanut tuolle levylle kohtuuttomasti aikaa, kuunnellut sitä monessa eri formaatissa, mielentilassa, elämäni kohdassa...eikä se ole juuri paremmaksi muuttunut. Teknisesti kappaleet ovat hyviä, mutta yritystä on liikaa ja musiikillisia ideoita liian vähän, vaikkakin levyllä 3-4 oikeasti hyvää biisiä: Song for someone, Cedarwood Road, Troubles ja (nippa nappa riman ylittävä) Every Breaking Wave. 

Oma vaimo Ali saa myös paljon palstatilaa. Bonon ja Alin suhde on kutakuinkin saman mittainen kuin U2:sen ura tähän mennessä ja siihen liittyy neljä yhteistä lasta. Bonon lapsista toiseksi nuorin, Elijah on seurannut isänsä jalanjälkiään varsin kelvollisesti. Hänen Inhaler niminen bändinsä on breikannut hyvin. Bonon vanhemmat ovat myös vahvasti kirjassa esillä. Isä Bob Hewson jäi leskeksi Bonon ollessa 14-vuotias ja äidistään Iriksestä artistilla ei ole kovin vahvoja muistoja. Yhtälailla Bono on vuosien varrella käsitellyt, niin isä- kuin äitisuhdettaan lauluissaan, esimerkkeinä Sometimes you can't make it on your own ja Iris (Hold Me Close). Bono ei ole koskaan pitänyt asioita ns. vakan alla, vaan useissa haastatteluissa hän on valottanut laulunsa motiiveja miltei kiusallisen tarkasti.

U2:sella oli uransa alkuvaiheessa uskonnollisen bändin leima, joka alkoi vuoisen edetessä häipymään taustalle. Bono kertoo omasta uskostaan ja siitä kuinka he alkuvaiheessa suututtivat vakaumukselliset uskonpiirit suunnatessaan kaupalliselle rockuralleen. Usko ja hyvä raamatun tuntemus on seurannut  Bonon mukana läpi uran ja se on voinut olla yhdenlainen käyntikortti ns. suuriin tapaamisiin politiikan saralla. Bono pitää itseään kauppamiehenä, onko kyse sitten bändistä, rauhansanomasta tai muusta isommasta poliittisesta sanomasta. Kirjan mukaan Bono on hämmentävän hyvin ystävystynyt eri julkkisten ja poliitikkojen kanssa, aina Bill Clintonista, Johnny Cashin kautta jenkkien entiseen ulkoministeriin Condoleezza Riceen, jota hän kirjassaan kutsuu tuttavallisesti Condiksi.

Kirja keskittyy sen loppupäässään maailmanparannuskampanjoihin, joilla on kyllä arvonsa ja ne osa niistä ollut varsin merkittäviä, kuten köyhimpien maiden velkojen anteeksiantamiseen käynnistetty projekti uuden vuosituhannen vaihteessa, jossa Bono näytteli merkittävää osaa. Hauskasti tai vähän ärsyttävästi Bono kutsuu näitä hyväntekeväisyystiimejään myös bändeiksi, U2:sen jatkeiksi. 

Kohtuuton ja maailmaa syleilevä, joka paikkaan nenänsä pistävä suuruudenhullu irlantilainen. Nämä väitteet Bono varmaan itsekin allekirjoittaa, sillä kirjan itseironia ja itsensä ruoskiminen on ehdottomasti sen parasta antia. Ihan lopussa kirja suorastaan hurmioituu runolliseksi antautumisen ja kiitollisuuden messuksi. Surrender, niin kuin kirjan nimikin sanoo, on hyvä antautua kokonaisena elämälle, sen vaikeuksille, menneelle kuin tulevallekin. Kiitän lukukokemuksesta ja laitan loppuun ei niin tunnetun U2 kappaleen, joka tiivistää paljon kirjan teemasta ja myös yksi Bonon omia suosikkeja.