Minä ja Albert!

Tämä on juttu jonka kirjoittamista olen välttänyt ja ehkä vähän pelännytkin? Minä ja Hurriganes, löytyykö meiltä mitään yhteistä? Tiedän, että usealle tämän blogin lukijalle olen nyt ytimessä, oikeasti merkittävän musiikillisen asian ääressä. Onhan kyse sentään 70-luvun suosituimmasta Suomalaisesta rokkibändistä, joka on niittänyt menestystä naapurimaassamme Ruotsissa ja voittanut hulvattomalla Get On hitillään jonkin Euroopan alueen biisikilpailunkin.

Niihin aikoihin kun rokkimusa alkoi maistumaan, sain myöskin voimakasta opastusta oikeasta musasta isoveljieni kautta. Keskiössä oli 50-luvun rock, Elvis, Chuck Berry, Eddie Cochran, Gene Vincent, Buddy Holly ym. ja tietenkin Hurriganes. 80-luvun taitteessa Suomessa eli voimakas rockabilly-buumi, joka nosti esiin myös uusia merkittäviä rockabilly-akteja kuten: Matchbox, Crazy Cavan, Stray Cats ja tietty kotimainen Teddy & The Tigers. Sen muistan että iso-veljiini tämä buumi upposi kuin veitsi voihin ja toki ittekin pikkupoikana noteraasin raa’an rockin ja rockabillyn rytmisen voiman. Ensimmäinen suosikkikipaleeni, Tapio Rautavaaran Isoisän Olkihatun ohella, oli Elviksen gospel-henkinen Shout it out, joka löytyi joltakin isoveljeni Elvis-kasetilta.

Suhteeni Hurriganesiin oli alusta alkaen vähän kaksijakoinen, toki noteerasin bändin ensimmäisten albumien Rock and roll all night long(73)ja menestyslätyn Roadrunnerin(74) voiman, mutta musiikillisesti olen pitänyt bändiä aika vaatimattomana. Hurriganesin biisejä tuli taajaan televisiosta, luulen että harvassa ovat ne suomalaiset jotka eivät ole nähneet Cissen ja Albertin limboasentoa Say Mama – videolla!? Bändissä oli selkeästi energiaa ja jotain yksiulotteisen puoleensavetävää. Kolmen miehen rytmiryhmä toimi mainiosti varsinkin Cisse, Albert, Remu symbioosissa. Kyse oli tunteenomaisesta rock-ilmaisusta kera Albertin taidokkaan kitaroinnin, fiilisasteikolla Hurriganes oli 70-luvun kärkibändejä, ehkä kansainvälisestikin?



70- luvun loppu ja 80 – luku kokonaisuudessaan oli bändille musiikillisesti kehnompaa aikaa, ainoastaan levy 10/80(80) lukeutuu bändin huippuihin. 80-luvulla bändi vaan jotenkin hiipui, alkoi Remun sooloura, sekä Albertin sooloura jatkui muutama vuosi myöhemmin. Omiin muistoihin lukeutuu myös Hurriganesien 16 Golden Greats kokoelmakasetti ja Corollan takapenkki karvanoppineen. Muistot ovat tosin aika viattomia ja arkoja verrattuna 60-luvulla syntyneiden ja juhlimisenergialtaan suorempien veljesteni toimintaan.

Jokunen vuosi sitten löysin eurolla Albertin comeback-soololevyn Braindamage – or still Alive(88). Levyyn liittyy paljon muistoja, juuri tuona vuonna isoveljeni osti kyseisen levyn, luukutti ja kehui sitä jatkuvasti. Taisin pitää tuolloin levystä jonkin verran, mutta veljeni ei innokkuudessaan antanut tilaa minulle löytää levyn hienoutta kokonaan. Niinpä ajattelin, että tänään saattaa olla aika kypsä palata tähän Albertin melkein viimeiseen hengentuotteeseen ennen kuolemaansa.

Levy alkaa vauhdikkaasti hämmentävän hienolla cover-biisivalinnalla, nimittäin Little Featin comeback- albumin nimibiisillä Let it Roll(88). Alppu ja kumppanit olivat varsin nopeita kun saivat biisin käsittelyyn omalle levylleen samaisena vuonna. Levyltä löytyy yllättävää rouheutta, hyviä vierailevia tähtiä, kuten Albertin esikuva, toinen Albert, eli blueslegenda Albert King. Solisteina levyllä toimivat Albertin lisäksi Hannu Leiden, Jim Pembroke ja valitettavasti: Tommi Läntinen. Ei vaiskaan, kyllä Tommikin rokin laulamisen osaa, suomiviihdeosasto on ihan oma lukunsa.

Yllättynyt olen siitä, kuinka monen biisin krediitteihin Alppu on merkitty, olen jotenkin pitänyt aina Järvistä enemmän kitaristina kuin säveltäjänä. Levyn tunnelmallinen linja on varsin rouhea ja uskottava, ottaen huomioon että vielä noihin aikoihin useat rokkiplatat oli pilattu kasarisoundeilla. Tämä levy jytää ja paukkuu mukavan luonnonmukaisesti. Näkisin, että levyllä enemmän sisältöä kuin monella Eric Claptonin soololevyllä. Levy vertautuu monien muiden bluesartistien tuotantoon esimerkkeinä: B. B.King, jossain määrin Ry Cooder ja levy antaa myös pientä esimakua Albert Järvinen & Backsliders yhteistyöstä. Backsliders olisi voinut olla Albertin bändi, jossa kemiaa ja ennen kaikkea elinvuosia olisi riittänyt.

Tänään, vuosien, vuosikymmenien jälkeen kuuntelen Albert Järvistä kuin hyvää rokkilevyä konsanaan. Kitara kertoo paljon, ammattimies näyttää miten homma hoidetaan, mutta pelkkä soittotaito ei riitä, täytyy olla muutakin, aitoa tunnetta, bändikemiaa ja hyviä biisejä, niitäkin löytyy tältä levyltä. Kyseessä on pienimuotoinen suomalaisen rokin(hukattu) klassikko.

Niin, tänä syksynähän ilmestyy Albert Järvisen ”kohuttu” elämänkerta, olkaamme kuulolla!
Kyllähän tällainen kitarointi kieltämättä mykistää:

Melkein merkittävä

80-luku ja vielä 90-luvun vaihde tarjosi paljon laadukkaita ja harmittomia poppisbändejä brittein saarten suunnalta, kuten Prefab Sprout, Aztec Camera, Icickle Works, The Silencers ja Deacon Blue muutamia mainitakseni. Useat näistä bändeistä painuvat voimakkaasti unholaan lähestyessämme uutta vuosituhatta. Tuo oli aikaa jolloin levyn julkaisu oli kannattavaa, ihmiset oikeasti ostivat paljon levyjä, hittilistoilla vierailu mitä oudoimpia ja vähäverisimpiä ilmestyksiä(vrt.em. pop-bändit). Ajassa oli paljon viattomuutta, tulevaisuuden uskoa ja helposti saatua elämänlaatua, trendikästä(eli nyt kornia) pukeutumista, paljon vaiteliaita ja hyvän näköisiä rokkareiden heiloja ja taustalaulajia.

Tänä aikana muistamme parhaiten ehkä The Smithsin, Morriseyn soolotuotannon, The Curen ja kaikki muut tummemmat musiikilliset vedet. Aika moni muistaa Simple Mindsin, aikansa megayhtyeen ja tietenkin U2:n, mutta muistaako kukaan bändiä nimeltä: Deacon Blue? Onko nimi lainkaan tuttu? Toinen merkittävä Skottibändi The Silencersin ohella, hyväntuulisen ja viattoman popin eräänlainen tiivistymä.

Kävi niin mukavasti, että lauantai-iltapäivän kevyt kirppari-kiertely tuotti saaliikseni Deacon Bluen kakkoslevyn: When The World knows Your Name(89). Voin vaikka vannoa, että edellinen levyn omistaja ei ole juurikaan tätä lättyä pyöritellyt, on sen verran koskemattoman oloinen platta.

Niin, tuolloin maailma alkoi havahtumaan, että mitäs ne skottipojat oikein soittelee? Solisti Ricky Ross, yhtä aikaa tuon ajan topattutakkinen söpöläinen, että itkusilmäinen romantikko, omaa varsin särmikkään äänen. Bändistä löytyy totta kai myös hunajainen naisääni sulostuttamaan musiikin antia. Rokin perinnelaatikkoa on muutenkin tongittu, harput soivat komeasti ja hitaimmissa biiseissä on kevyt bluesahtava ote. Nimi Deacon Blue on napattu 70-luvun jenkkibändin Steely Danin Aja(77) levyn biisistä: Deacon Blues. Kyllä vain, tietty harkittu särmä ja sliipattu ote on paljon velkaa Steely Danille.

Tämä on musiikkia jota on helppo kuunnella ja jos on aikaa voi vaikka tutustua avattaviin vinyylin kansiin, lukea ilmeisen hyvällä flow:lla syntyneitä sanoituksia, vaipua kahden vuosikymmenen taakse, kun kaikki oli jotenkin helpompaa ja ehkä naivimpaa. Aikaan jolloin ei ollut internettiä, ei tiedon ja viihdykkeen paljoutta, aikaan jolloin syntyi paljon itseensä uskovia yltiöpäisen romanttisia rokkibändiä, aikaan jolloin kaikki oli puhtaampaa, hohtavan valkoiset farkutkin pestiin joka viikonloppu perjantain diskoilua varten.

Tässä pieni näyte harmittomasta soundista, levyn suurin ”hitti” Real Gone Kid. Voiko poppi olla enää tahrattomampaa?

Self-torture!

Muistan 70/80-luvun vaihteen jolloin isoveli soitteli mopomökissään mopon korjailun ohessa erilaisia kokoelmakasetteja. Mieleeni jäi tuosta ajasta isoveljeni hyräily: - "Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan..." Meni vuosia, vuosikymmeniä jopa ennen kuin yhdistin biisin Mikko Alataloon.

Vähän aikaa sitten löysin kirpparilta kolmella eurolla Mikon älppärin Hasardi(76). Löytämisen tunne ei välttämättä ollut riemullinen, ehkä enemmän hämmentynyt ja vähän häpeilevä, kehtaako viedä kotiin Mikko Alataloa, eihän sitä kukaan vakavissaan kuuntele? Samalla rikon myös blogini nippa nappa aisoissa pysyneen musiikillisen linjan. Mutta ajattelin tehdä sukelluksen, musiikillisen itsekidutuksen, aion kuunnella levyn alusta loppuun, tietenkin kerta sen ostinkin!

Millainen levy on kyseessä? Kansi on suorastaan hauska, neljä tyyppiä poseeraa peliautomaatin luona esittäen jonkinlaisia erilaisia sosiaaliluokkia, olettaisin? Värit ja tunnelma ovat Niin 70-lukua kuin olla ja voi. Levyn sanat on painettu sisäpussiin, olisiko ollut tarpeellista? Niin, Mikkohan levytti Love-recordsille 70-luvulla Juicen, Hectorin, Daven ym. ohella, oikein uskottavat Love-leimat näyttää olevan.

Nimibiisin ensimmäinen rivi menee näin: ”Me leikimme ylijäämäihmisten osapäiväfiksaajaa kabareessa, joka täynnä oli ihmistenkuoria”. Hämmentävää. Lyriikat - tai miksi näitä nyt kutsuisi - ovat Mikkomaisen hämmentäviä, rohkeita ja joskus jopa osuvia. Biisissä ”Että jotain tuntisis” Mikko kuorii nahkaansa auki: ”Mä löin sua turpiin, et lyönyt takaisin, sun kauhus tahdoin nähdä että jotain tuntisin” Melodian taju tuntuu olevan kohdallaan, niin ja lyriikat menee 50/50 Mikon ja Harrin Rinteen kanssa. Rinnehän on käsittääkseni ihan tunnustettu kynämies!

Jätin tietoisesti nettilähteet väliin ennen levyn kuuntelua, että voisin kohdata levyn puhtaalta pöydältä. B-puolisko alkaa Mikon euroviisusuoraa ennakoivalla ja musiikkielämää herjaavalla rallilla ”Heikki, Mä haluun sut”. Heh ja heh, täähän on suorastaan hauskaa matskua. Puoliskon edetessä lievä oksennuksen tunne nousee kurkkuun: ”Tuhkimo”, ”Sinä olet sade”, ”Meri jota seilaan”, voiko nämä olla hyviä biisejä? Niin, avoimuudella ja valmiilla Mikko-sympatialla pääsee pitkälle, jopa kuunteluelämykseen. Em. Sinä olet sade biisissä soi tex mex haitarit ja melodia on ihan hyvä, lyriikasta en tiedä: ”Sinä olet sade, joka leikkii hiuksissani kuin villi lapsi” Niin, tuota…

Mikko Alatalon musiikillinen kritiikki on suorastaan itsestään selvää, toisin väittäjät ovat pelkästään amatöörikuuntelijoita, joille riittää vähäinen laatu. Onko todellakin näin? Muutamia vuosia sitten ”hurahdin” noin kahden viikon ajaksi Mikko Alatalon tuotantoon. Kyllä vaan, näin kävi. Yksi suurimpia musiikillisia häpeän aiheita, niin miksi? Ehkä Mikon musiikin puhtaan naivi ote on vaan aivan liikaa vastaanotettavaksi, jos on tottunut vaatimaan musiikilta kestävyyttä...tai vaikeutta, miten sen sitten määritteleekään? Mikko on vaan päästänyt innostuksissaan itsensä aivan liian helpolla. Onko näin todella: ”Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan…” Mitä tähän nyt sanoisi?

En pysty sanomaan lopullista arviota levystä, onko se hyvä vai huono? Joka tapauksessa se on toinen omistamani Mikko Alatalo- levyni. Niin, mikä onkaan se toinen?

Niin, mutta tää biisihän on puhdas klassikko ja ah mikä falsetti:)

Syyslevykatsaus!

Ruff!

Täällä taas, tulevan syksyn satoa nuuhkien, vainuten herkut ja hutut, rivakat rokit ja lässyt balladit. Kesä meni, kuuma oli, tuoksut vei ja viekoitteli. Tänä kesänä olen löytänyt hajujen maailman koko laajuudessaan, nenäni on nuohonnut maankamaraa aktiivisesti viimeiset pari kuukautta, ainoastaan jäntevät nykäisyt talutushihnasta ovat estäneet täydellisen itseni toteuttamisen, mutta se aika vielä tulee, jolloin tämä poika ottaa kaikki hajut haltuun ja se on varma!

Tämän ylivirittyneen vainuni ansioista olen haistanut aika makoisan nipun syksyn herkkuäänitteitä. Osa näistä on jo julkitulleita, kun taas osa vielä empii julkaisuaan. Pitemmittä puheitta asiaan:

Arcade Fire: The Suburbs- Kuka tätä nyt kritisoisi? Heitti kuulemma tyrmistyttävän hienon keikan Helsingissä Senaatintorilla kesäkuussa. Kolmas levy, tämän on pakko olla huono? Tuon huojuvan isäntäni kommenteista ja omalla taustakuuntelulle olen yllättänyt, nimittäin, tämä on yhtä makoisaa kuin Neu-koiranmakkara, hyvin uppoaa aamuin ja illoin.

Eels: Tomorrow Morning- Vähän niukemmalla kuuntelulla ollut. Uunituore lättynen herra E:ltä, kolmas jo reilun vuoden sisällä, albumitrilogian päätös, kuulemma positiivisin näistä kolmesta! Wuff!

Grinderman 2- Nick Caven rokkaavan sivuprojektin kakkosalbumi. Sinkkubiisi Heathen Child on ollut jo kuuntelussa, kattokaapas tuosta sensuroimaton video, uuiih! Vakavaa asiaa, siis aivotonta ja rouheaa rokkia. Jostain luin että levyllä olisi Rollarivaikutteitakin, siitäpä isäntäni vasta riemastuukin! http://katosblog.com/?p=3265

Manic Street Preachers: Postcard from a young man- Tässä on sellainen bändi jonka haluaisin nähdä livenä. Bändin laatu on päässyt vähän unholaan, yhtään huonoa levyä ei ole vielä tullut, enkä usko että tämä uusikaan paska olisi? Mitenhän minä siellä keikalla pärjäisin, kun olen niin matala?

Sufjan Stevens: All Delighted People(ep) ja The Age of Adz- Noniin, tämä herra päätti julkaista ekaksi 8 biisin ep-levyn, melkein tunnin mittaisen sellaisen ja hyvin uskonnollissävytteisen sekä myöhemmin syksyllä tulee tämä varsinaisen soololevy: The Age of Adz. Sujfanhan on omassa kirkkaassa sarjassaan aika tekijämies, tuon ep-levyn saan 5 viidellä dollarilla Sufjanin kotisivuilta, aika kirkkaan häröä kamaa kerta kaikkiaan. Uih!

John Mellencamp: No Better Than This- Tämä tiedoksi ennen kaikkea setämiehille, Mellencampin John is back! Niin, kaikkihan te olette riemuissanne. Minäkin pitkällä kuonollani haistan tässä multaa, ehkäpä jotain herkullisesti mädänneitä perunoita siellä mullan alla. Kyllä tällaisessa maatiaiskantrimeiningissä on mukava fiilistellä, vuhuu!

Liekki: Paimen- Ihan näillä näppäimillä tämä Liekinkin uutukainen tupsahtaa kauppojen hyllylle, sinkkubiisi Luudanvarsi lakaisi varsin mainiosti tämänkin kämpän koirankarvaista lattiaa, en tunnusta! Uuhuhuu!

Jos nostan kuononi vieläkin korkeammalle, niin haistan yläilmavirroista ainakin melkein muotonsa löytäneet uudet Fleet Foxes ja Radiohead – äänitteet, jännityksessä pitää ehtivätkö tämän vuoden puolelle? Fii-huu, nyt alan soittelemaan nokkahuilua, eli odottamaan ja ikävöimään muita talon asukkeja.

Little Feat

Kuvittele jotain svengaavaa amerikkalaista rytmiä, jotain mustaa, jotain kantrahtavaa, jotain Doobie Brothersia ja jotain vielä svengaavampaa. Kuvittele pieni, parrakas ja vähän pullea mies laulamassa ja soittamassa herkällä otteella kitaraansa, ime itseesi hänen keskittynyttä karismaa, jokaisen pienen musiikillisen nyanssin hallintaa. Kuvittele taustalle täydellinen rytmiryhmä, karismaattinen musta mies rumpuihin, sekä lahjakkaita rivijäseniä joilta löytyy materiaalia useamman laadukkaan soololevyn verran. Kirsikaksi kakun päälle kuvittele 70-luvun rokkikissat Emmylou Harris ja Bonnie Raitt kehräämään taustalauluihin. Kyllä vain, aion nyt toteuttaa tämän mielikuvan, halusit tai et! Tässä:



Niin, uskon että Emmylou ja Bonnie olivat valmiita maksamaan, että pääsisivät mukaan tuohon kyytiin?

Viime kesänä kiertäessäni Turkulaisia levykauppoja, käsiini tarttui kolme originaalia Little Feat - vinyyliä: Time Loves a Hero(77), Down on the Farm(79) ja tupla-albumi Hoy Hoy(81). Nyt taustalla soi noista viimeisin, Little Featin uran ensimmäisen periodin testamentti. Kaikki päätyi aikanaan, tai tarkalleen sanottuna vuonna 1979 tuon parrakkaan laulajan Lowell Georgen kuollessa sydänkohtaukseen.

Lyhyesti sanottuna Little Feat edustaa aika merkittävää palaa 70 - luvun laadukkaasta jenkkirokista. Bändin keskeiset levyt Sailin Shoes(72) ja kyseinen Dixie Chicken(73) löytyvät harvoin jos koskaan mistään rokin parhaat levyt äänestyksistä. Syytä olisi! Tämä kappale löytyy Sailin Shoesilta, ehkäpä bändin tunnetuin veisu:

U2 - Olympiastadion 10.8.2010

Uukakkosen lämppäriksi oli valittu intohimoisesti rokkaava Razorlight, itselleni kohtuullisen tuntematon tapaus. Bändistä löytyy ruotsalaista verta, ex-Libertines jäsen ja yksi veres rokin paha poika solisti Johnny Borrell. Solistin esittely oli lyhyt ja sopivan rock: - My name is Johnny, i come from England! Sitten alkoi rivakka rockjyystö. Razorlight bändin koostumus piti sisällään, noin 60% Clash-soundia, 30% Iggy Pop-liikehdintää ja 10% lisäenergiaa. Kyseinen Johnny oli paidattomuudessaan kuin nuorempi ja kauniimpi versio Iggsteristä. Ulkonäön puolesta solistin iän veikkasin 18 kieppeille, netistä tarkistaessani ikää oli sentään 30 vuotta. Kyllä rokki nuorentaa, silmätkin olivat utuiset kuin nuorella vasikalla ja kropassa rasvaa ei grammaakaan

Itse U2:sta ja sen keikkaa olen odottanut noin 25 vuotta, enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Ensimmäinen kontaktini U2:n tapahtui valveutuneen musiikkidiggarikaverini kautta, joka omisti hämmentävästi U2:n alkupään tuotannon Unforgettable Fireen(84) asti, puuttuen ainoastaan October(81). Tuolloin itselleni vielä täysin tuntematon U2 alkoi uimaan hitaasti mutta varmasti liiveihini.

Ensimmäinen oma U2 levyni oli The Joshua Tree(87) jonka ostin Raahen Kirjasta ja Kasetista 59 markalla. Tästä eteenpäin jokainen U2 levy on löytänyt tiensä levyhyllyyni. Lyhyesti määriteltynä U2 on yhtä kuin klassikot War(83), Joshua Tree(87), Achtung Baby(91) ja ne kehnommat levyt. Toki edelleen ja varmaan ainiaan Achtung Baby loistaa bändin kirkkaana helmenä. Matkalla Helsinkiin kuuntelin kahta U2:n melko huonoiksi luokiteltua levyä: Zooropa(93) ja Pop(97). Keskeinen huomioni Zooropasta oli levyn paska soundi, kuin se olisi miksattu kuulumattomiin. Biisillisesti levy on yllättävän jykevä, en muistanutkaan kuinka hyvä biisi Lemon on edelleen. Myös Popin tuotanto on epäonnistunut, tunkkainen ja täyteen ahdettu, muutenhan se sisältää U2:n uran parhaita(unohdettuja?) biisejä: If god will send his angels, Staring at the sun, Please ja Wake up dead man.

Uusinta U2-levyä No line on the Horizon(09) on surutta ja aiheestakin kritisoitu. Näkisin, että Horizonilla toistuu sama ilmiö kuin em, ysärialbumeilla, tuotanto ontuu, studiossa on vietetty selkeästi liikaa aikaa ja biisien musiikilliset särmät on hiottu miltei kokonaan pois. Yllättäen itse keikalla uuden levyn biisit toimivat varsin väkevästi, jopa superpaska paluusinkku ”Get on your boots”. Tästä voi tehdä nopean tulkinnan, että jos U2 olisi tehnyt uuden levyn vähän rosoisemmalla ja maanläheisemmällä otteella, niin puhuttaisi parhaasta levystä sitten Achtung Babyn!

Keikan lavarakennelma oli tehty jännään hämähäkin muotoon, lavalta pääsi juoksentelemaan joka puolella ja kaksi liikkuvaa kaarisiltaa kiersi bändin ympärillä, joita pitkin rokkarit pääsivät juoksemaan lähemmäs yleisöään. Hämähäkin yläpäätä verhosi mukavan kokoinen ja joka suuntaan näkyvä screeni, josta bändin poikien lisäksi näkyi monenlaisia poliittisia tietoiskuja, biisien tueksi tehtyjä videopätkiä ym. hassutuksia ja jopa astronautin terveiset. Sceenillä näkyvä materiaali pysyi maltillisissa rajoissa ja tuki hyvin itse keikkaa. Sanoisin, että tekniikka toi lisäarvoa musiikille, tehden sen hyvällä tapaa maailmaa syleileväksi.

U2:n ja Bonon poliittisuus oli suoraa ja avointa. Keikan aikana lähetimme rakkauden energiaa muun muassa Burman maan paossa olevalle presidentille. Bono puhui kauniisti Suomesta, kuinka paljon irlantilaiset pitävät meistä, koska olemme ainoa pohjoismaista joka ei ole tullut meren kautta nuijimaan meitä ja varastamaan naisiamme. Vuodatus sisälsi onnekseen myös itseironiaa, sillä loppuun Bono totesi: Saanhan näin suudella perseitänne? Kaikki bändin jäsenet vaikuttivat yllättävän maanläheisiltä ja jotenkin nöyriltä hahmoilta. Bono tietty veti oman Show:nsa potenssiin yksitoista, kaikki oli suurta ja vereslihalla tehtyä. Täytyy sanoa, että tämän viisikymppisen ja lievästi plösön irlantilaismiehen karismassa ei ollut minkäänlaista heikkoa kohtaa. Kun uskoo omaan asiaansa ja vielä vähän sen yli, niin katsojakaan ei voi muuta kuin antautua tämän musiikillisen sanoman edessä.

Biisivalinnat keikalla olivat minun makuuni. Alkuun tuli uusi, levyttämätön kitarainstrumentaali, sen jälkeen kajahti Beautiful day, jonka perään New year’s day. Eniten biisejä tuli Achtung Babylta, loistavasti toiminut Mysterious ways, vähän vaisu versio One:sta sekä kaksi harvemmin kuultua helmeä: Until the end of the world ja Ultra violet. Bändi soitti keikan aikana kaksi muutakin levyttämäntä kappaletta, hyvän kuuloisen balladin North Star ja vielä muotoaan hakevan Glastonburyn. Perushittikavalkadi tuki mukavasti näitä harvinaisempia valintoja: I still have found, With or without you, Sunday bloody Sunday ja mitäs kaikkea niitä nyt olikaan?



Passengers(95) levyn Miss Sarajevolla Bono yllätti äänialallaan, kiekaukset olivat melkein studioversiolla laulaneen Pavarotin luokkaa. Monella muullakin biisillä Bonon ääni toimi mainiosti. Kenttäkatsomopaikalla koko soundi kuulosti varsin hyvältä, kun taas päätykatsomoihin samaa vaikutusta ei kuulemma tullut. Keikan aikana mietin, että saako kitaristi The Edge tosiaankin kaikki nuo rouheat kitaraäänet omasta kitarastaan vai käytetäänkö keikan tukena taitavasti taustanauhoja? Ainakin Sunday Bloody Sundayn aikana Bonon kaikuääni tuli selkeästi nauhalta. One:ssa Bono otti myös kitaran käteen ja se lienee yksi syy miksi versio oli vähän epäonnistunut.

Keikka ylitti kirkkaasti omat odotukseni, etukäteen pelkäämääni mammuttitautia ei näkynyt bändin otteista, vaan neljä irlantilaista jätkää hoitivat hommansa hyvä pieteetillä kuin ammattilaiset konsanaan. Kouluarvosanaksi annan yhdeksikön. Keikan kokonaiskesto oli pikkaisen reilussa kahdessa tunnissa. Kyllä kannatti lähteä kattomaan!

Trouble Man

Viime päivinä on herkeämättä soinut levylautasella Marvin Gaye:n Trouble Man – soundtrack, kadotettu levy vuodelta 1972. Marvinin voimakas ja unohdettu sivuraide, raukean jatsahtava ja jotenkin katkeransuloinen musiikillinen näkemys, niin, mikä Marvinissa ja hänen musassaan ei olisi katkeran suloista? Sen verran traaginen on hänen elämänkaarensa, varsinkin hänen vaikea isäsuhteensa joka päättyi kuolettavaan luotiin huhtikuun ensimmäisenä 1984.

Olen yrittänyt miettiä ja paikantaa tämän levyn kiehtovuuden ydintä, mitä on oikeasti tämä musiikki joka pakottaa tulla soitetuksi näissä elokuisissa ja vähän hikisissä iltapäivissä. Metamorfoosi, halu muuntua toiseksi, luoda nahkansa ja saada kosketus syvemmästä liikkeestä. Alitajunnan tuottama loppukesän usvapilvi, sakea ja hauras, samalla jotenkin upottava, täynnä sinertävää yläpilveä.

En tiedä elokuvan Trouble Man:n juonta, en sen mahdollista menestymistarinaa tai menestymättömyyttä, sillä ei ole mitään merkitystä. Kannen harmaa musta esitys kera Marvinin sielukkaiden kasvojen on täysin yhtä musiikin kanssa. Jossain syvällä mielikuvistani löytyy kuuma ja pölyinen Detroit, Harlem, Chigaco etc, tummia miehiä ja naisia, valtavasti bensaa louskuttava jenkkirauta, villisti sykkivä kesäilta, puhdas ja vastuuton levottomuus, urbanisoituun ympäristöön astuneen ihmisen kiihkeä lantiotanssi, viiltävä ja todellinen soul, todellinen hetken hedonistinen tragedia, on vain tämä mustan miehen pitkä valitus, eräänlainen ongelma; Trouble Man!

Levy on enimmäkseen instrumentaali, jatsahtava ja taitavasti sovitettu. Laulubiisejä on laskutavasta riippuen 2-4. Molempien levynpuoliskojen lopussa kliimaksin omainen Marvinin ulvahdus, A-puoliskolla se on nimibiisi ”Trouble Man”, todellinen hukattu helmi. Tätä biisin ydintä, sen parhautta on vaikea sanallistaa. Torvet sen aloittavat, vähän tunnustellen, keinuen ja hakien svengiä, osittain tahallaan metsään ajaen, improvisoiden. Laulu tulee hitaasti, ensin taustalla vaikertaen, tarjoten esimakua tulevasta: Bang! Biisi alkaa, millainen ääni, mikä on tuo taajuus, miten pehmeän svengaavasti se laskeutuu tilaan, täyttäen sen kokonaan. Voin tuntea kuinka tämä sielun raspi tekee edestakaista liikettä, kiihdyttää, unelmoi, kärsii, itkee, kiristyy korkeammalle, tahtoo kadota pilviin ja vain väsynyt ruumis värisee tiedottomana, kivustaan vapautuneena.

Loppumaton kesä, lämpöennätykset, yhä jatkuvat helteet ja tämä 38 vuotta vanha musiikki on kuin tehty tähän aikaan.