The The - Ensoulment

Siitä on aikaa kun ostin viimeksi täysihintaisen cd-levyn, ehkä yli kymmenen vuotta? Nyt tällainen teko tuli tehtyä. The The yhtyeen paluulevy: Ensoulment (24) lähti vajaalla 18 eurolla levykaupasta. Ensinnäkin, miksi en ostanut vinyyliä? Olen kyllästynyt odottamaan, että saisin lähtöhinnaltaan reilun neljänkympin vinyylin joskus alennusmyynnistä. Levyjen hinnat eivät putoa entiseen malliin. Tavaraa on rajoitetusti markkinoilla ja nuorempi levynkerääjäsukupolvi maksaa enimmäkseen mukisematta nykyiset kiskurihinnat.

Vinyyliä puolet halvemman cd-levyn ostaminen ei kuulosta enää huonolta vaihtoehdolta. Saa musiikin laadukkaasta paketissa ilman suoratoiston latteaa soundimaailmaa. Kyllä se spotikan virta on minusta heikompitasoista, näin uskallan väittää. 

Cd soi useimmiten paremmin kuin vinyyli, senkin myönnän, vaikka vinyyliveikkoja olenkin perimältäni. Cd-levy antaa mahdollisuuden kuunnella rauhassa levykokonaisuutta, jollaisia iso osa artisteista edelleen tekee. Myönnän, että siitä on aikaa kun olen viimeksi istunut kotisohvalla ja kuunnellut ajan kanssa cd-levyä. Yleensä se on vinyyli. 

The The yhtyeen tapauksessa lyriikat ovat keskiössä. Pitkän, mutta julkaisumäärältään maltillisen uran aikana varsinaisia studioalbumeja on ilmestynyt vain seitsemän. The The on käytännössä yhden miehen bändi. Matt Johnson on luotsannut yhtyettä yli neljäkymmentä vuotta ja vastaa kaikesta sen materiaalista. Viime vuosina Matt Johnson on enimmäkseen tehnyt elokuvamusiikkia. 

Yhtyeen levyistä albumia: Dusk (93) pidän ylivoimaisesti parhaana. Se on edelleen levy joka resonoi täydellisesti tämän ajan kanssa vaikka se on julkaistu jo kolmekymmentä vuotta sitten. Itsensä etsimistä, voimakasta globaalia ajankuvaa, ehkä Irakin sodanaikaista tuskaa. Vaikka levyn suurin sanoma on suunnaton rakkauden kaipuu.

i never found peace upon the breast of a girl

Love is stronger than death

Julkaisuvuonna levy sai täydet viisi tähteä Soundin Jussi Niemen arviossa, edelleenkin tuo tähtimäärä pitää kutinsa. Love is stronger than death on biisi, jonka nimi kertoo jo kaiken. Dogs of lust on huuliharpun sävyttämää bluesrokkia, This is the night on pianovetoinen, kaihoisa balladi. Kappaleet eivät pyri esittelemään kaikkein omaperäisintä sanataidetta, riittävän hyvää kyllä ja ennen kaikkea sisimmän auki repivää rehellisyyttä.

Slow Emotion Replay. Kova biisi vuonna 1993, kova biisi edelleen, jota Johnny Marrin kitara ja huuliharppu johdattaa eteenpäin.  Sanat silkkaa runoutta: The more i see, the less i know...ja tähän kertsi päälle: because everybody knows what's going wrong with the world, but i don't even know what going on myself. Edelleen relevantti toteamus, vaikka maailma on muuttunut, mutta ihminen ei niinkään. Vai onko maailmakaan muuttunut?

Helpline operator vaikertaa ja lohduttaa samoissa, tummissa ja svengaavisssa vesissä. The The:n nokkamiehen Matt Johnsonin sielu huutaa: True Love Will Come...matkalla ollaan ja ehkä joskus vielä täyttymyksen tilassa. Ennen kaikkea levy upposi aikoinaan nuoreen rakkautta vailla olevaan sieluuni, etsintä oli tuolloin kovaa, mutta tulokset laihoja. Nykyisessä tasaisessa ja tyydyttyneessä keski-ikäisessä sielunmaastossani ei ole niin suurta rakkauden etsimisen aukkoa, kuin tuolloin. Mutta jotain täyttymätöntä on edelleen.

Bluer than midnight kappaleen kysymys: Why can't love ever touch my heart like fear does...voisi olla suora kysymys eräillekin maailman diktaattoreille. Vai mistä levystä on oikeasti kyse? Onko tämä enemmän kuin nuoren miehen rakkauden kaipuun anthem? Lonely Planet, levyn vika kappale päättää kertoa ihan kaiken:

Planet Earth is slowing down
Overseas, underground
Wherever you look around
Lord, take me by the hand
Lead me through these desert sands
To the shores of a promised land.

Dusk(93) albumin nostalgiamuistelon jälkeen on vaikeahko palata uuteen albumiin, vaikka tavallaan aika samoissa maailman Mad Max-maastoissa edelleen liikutaan. Ensoulment (24) on tunnistettavaa Matt Johnsonia. Levy toimii lyriikoista käsin. Se tarjoaa riipaisevan tarkkoja huomioita tästä ajasta sen mielettömyydestä. Tavallaan sitä materiaalia jota tällä hetkellä en haluaisi kuunnella, koska aika on tässä ja nyt, se painaa hartioitani muutenkin. Matt Johnson riipaisee heti tarkoin riimein aloituskappaleessa Cognitive Dissident: 

Left is right, black is white

Inside out, hope is doubt

Back to front, the witches hunt

Maailman tila tai tola ei saa armoa edelleenkään. Itseasiassa ollaan samoilla vesillä edelleen kuin Duskin aikoihin. Mukaan on tullut elementtejä kuolevaisuudesta, henkilökohtaisempia tuntoja, mikä ei vähennä levyn arvoa. Life after life pohtii syvältä elämän ja sielun ominaisuutta: "Life after life, where you were before you were you". Sanat ja painotukset ovat tiiviitä, kristallinkirkkaita. Ensoulment, vapaasti suomennettuna "sieluuntuminen", hetki jolloin ihmisessä syntyy sielu. Näitä elämän, kuoleman ja tuonpuoleisen tuntoja levy pöyhii ansiokkaasti.

Vaikka levy liikkuu enimmäkseen hitaissa ja ei niin hitikkäissä musiikillisissa sävyissä, niin välissä vilahtaa kitaransävyttämä ja bluesmainen svengi. Risin' above the need kulkee letkeällä otteella eteenpäin ja ravistelee levyn ensikuulemalta aika melodisesti matalaoktaanista tunnelmaa.

Parin päivän kuuntelun perusteella on vaikea sanoa mitään lopullista arvioita levystä. Mutta jo noin viiden kuuntelukerran jälkeen huomaan erottavani biisit paremmin toisistaan ja pystyn nimeämään suosikkejani. Yksi näistä on albumin loppupäästä löytyvä: Where do we go when we die? Lyriikka on suuri ja uskalias, sanoisin, että lopulta jopa toiveikas. Sävelmäkin tarttuu nopeammin. Everything but time was going slow. Voisiko tuota paremmin sanoa.

The The:n uutukaisen kanssa on tunnelma sama kuin hyvän kirjan kanssa: se pitää vaan lukea loppuun ja se ei tapahdu hetkessä. Niin myös tämä levy pitää ottaa huolellisella kuuntelulla haltuun. Ensoulment on ennen kaikkea albumikokonaisuus, jossa on paljon mietittyä sisältöä, musiikin ja sanan yhteistä liittoa. Niin, paljon haluaisin sanoa, että tässä on varma viiden tähden levy, joka antaa paljon tähän hetkeen. Mutta en uskalla sitä täysin sanoa. Levy kyllä ruokkii vahvasti sisintäni, luo kysymyksiä ja ymmärrystä, tietynlaista armollisuutta elämää kohtaan. Maailma on täynnä suuria ja vaikeitakin asioita, mutta ei pidä unohtaa taiteen ja sitä kautta saadun ymmärryksen voimaa. Taideteos voi olla avain ymmärrykseen ja elämässä etenemiseen. Ensoulment on mahdollisesti sellainen taideteos.