Lukas Nelson & Promise Of The Real

Lukas Nelson on Willie Nelsonin jälkeläinen. Noin kolmevitonen heebo, joka seuraa aika tarkkaan isänsä jalanjälkiä, välillä ottaa askeleen pari laadukkaimmille musiikilliselle vesille kuin isänsä. Tämä on kova väite, sillä onhan Willie Nelson kantrin ikoneita ja julkaissut yhden laskutavan mukaan yli 145 studioalbumia.(Tästä linkistä löydät ne paremmuusjärjestyksessä: https://www.texasmonthly.com/interactive/big-list-willie-nelson-albums-ranked/

Mutta ei jäädä nyt Willieen, sillä pojastakin on paljon kerrottavaa, erityisesti hänen musiikistaan. Pähkinänkuoressa: Lukas Nelson on hyvin paljon isänsä kuuloinen, hivenen rokimpi ja vetreämpi, osittain samoissa kantrivesissä seilaava kuin isänsä. Lukasin bändi Promise Of The Real on myös mahtava taustaryhmä, joka nostaa musiikin vaikuttavuutta pari pykälää. 

Huomioin Lukasin ensimmäisen kerran, kun hän esiintyi bändinsä Promise Of The Realin kanssa Neil Youngin taustalla levyillä: The Monsanto Years (15), Earth (16) ja The Visitor (17). Bändiä oli tuolloin täydennetty Willien toisella pojalla Mikah Nelsonilla, joka ei varsinaisesti kuulu tähän Lukasin soolobändiin. Tästä ei mennyt kauan aikaa kun noteerasin tuolloin uunituoreen: Lukas Nelson & Promise of the Real (17) levyn. Rouhea, neilyoungimainen kitarasoundi (mutta paljon tarkempi) kera vahvojen kappaleiden teki vaikutuksen. Aloituskappale Send Me Down On A Cloud kertoo heti missä mennään, tiheätunnelmaisessa svengaavassa rokissa. Musiikillisista verrokeista isänsä lisäksi tulee mieleen ainakin Leon Russell.

Seuraavaksi julkaistiin melkein yhtä hyvä Turn Off The News (Build A Garden) (19), joka taisi olla levyn otsikkoa myöten kritiikki Trumpin aikaiseen Amerikkaan, että riittää nämä jatkuvat ikävät uutiset. Muistan, että tämän levyn tiimoilta diggailuni haaleni. Pidin albumia tuolloin hivenen väkisin puristettuna. Levy on edellistä rokimpi ja siirtää sen liiankin lähelle valtavirtaa. Tosin hyviä biisejä löytyy tältäkin, kuten nimikappale, Bad Case ja etenkin Civilized Hell. Jälkimmäisestä biisistä löytyy hieno versio seuraavan vuoden Naked Gardenilta (20) joka on edellisen sisaralbumi, sisältäen Turn Off-sessioista jääneitä demoja ja uudelleenottoja. Sanoisin, että rennompi Naked Garden on nautittavampi kuuntelukokonaisuus näistä kahdesta. Naked Gardenista otettiin rajoitettu vinyylipainos ja sitä on liki mahdotonta saada enää mistään säädylliseen hintaan. Kolminumeroisissa summissa liikutaan.

Juuri Naked Gardenin ilmestymisen jälkeen (maaliskuu 2020) iski kansainvälinen lockdown. Lukas bändeineen unohtui taustalle kaiken muun koronahämmenyksen myötä. Näin ollen en tiennytkään, että Lukas Nelson & Promise Of The Real julkaisi myös viime vuonna albumin: A Few Stars Apart (21). Löysin sen ihan vastikään. Edeltäjiinsä nähden levy on varsin selväpiirteinen ja jotenkin kypsyneempi kuin aikaisemmat. Tämä levy on myös enemmän kantria kuin edeltäjänsä. Monta hyvän kuuloista kappaletta löytyy tältä plätyltä, kuten rullaava Perennial Bloom ja herkkä Smile.

Lukas Nelson & Promise of the Real on itsevarmaa ja perinnetietoista (geenit) rytmimusiikkia, josta välittyy soittamisen ilo. Lukas bändin pääasiallisena biisinikkarina voisin nostaa yhdeksi 2020-luvun tasokkaimmaksi ns. vanhan liiton kantrirock-biisien väsääjiksi. Mielestäni tämän ajan arvostetuista lauluntekijöistä, esimerkiksi Israel Nash ja Jonathan Wilson kalpenevat Lukasin rinnalle. Lukasin kohdalla on kyse tietynlaisesta tekemisen rentoudesta, joka tuo musiikkiin jotain ainutlaatuista ydintä, samaa mitä löytyy myös Willie-isän levyiltä. Kun hyvän musiikin äärellä ollaan marinoiduttu läpikotaisin, niin se kyllä kuuleekin.

Ainut miinus tässä on se, että Lukasin levyjä ei juurikaan löydy suomalaisista levykaupoista. Kaikki on tietenkin tilattavissa, mutta noiden vinyyliversioiden hinnat ovat kohtuu suolaisia. Nyt mennään sillä rajalla, että onko tämä musiikki sittenkään niin hyvää, että se on pakko omistaa fyysisenä äänitteenä? En aio ostaa uutta Elvis Costelloa, enkä Jethro Tulliakaan. Mutta yhtäkään Lukasin levyä en vielä omista. Olisiko nyt se hetki? A Few Stars Apart (21) vinyylin tilaus on parin klikkauksen päässä...klikkaanko? Klikkasin.

Tässäpä uusimman levyn voimaballadi Lukasin intiiminä pianovetona:

Israel Nash - Lifted

Postiluukusta kolahtaa ja se on ihanaa. Kasa levyjä lojuu soittamattomana nurkassa, mutta yksi erityinen saa asettua levysoittimella. Päivittäin jaan tunteen musiikin paljoudesta, suorannaisesta ähkystä. Saan musavirikkeitä niin paljon ja monesta eri suunnasta. Ei pieni...anteeksi iso...pääni ehdi kaikkea sisäistämään. Luen uusimmasta Uncutista Richard Thompsonin haastattelun, saan virikkeen kaivaa kasan thompsoneita levysoittimeni viereen. Näitähän riittää. Niin, milloin kerkeäisin niitä kuuntelemaan? Haluaisin pyhittää päivän jos toisenkin Richard Thompsonin tai jonkin muun laatuartistin tuotannon syväkuunteluun. Ei kai se niin vaikeaa ole? Jotenkin se on, kun tuota aikaa on rajatusti ja muukin elämä on elettävänä.

Aikuisen miehen on syytä lopettaa turha tuskailu ja antaa korvan ottaa vastaan tämä levysoittimeni musiikkikaunokki. Israel Nash ja levy: Lifted(18). Sen täytyy olla Graham Nashin poika, onhan? Olisi kovin tylsää tsekata tieto googgelista, olen siinä uskossa, että Israelin täytyy olla tuon tai jonkin toisen suuren lauluntekijän poika.

Nashilla on käsittääkseni useamman levyn soolotuotanto takanaan ja tämä uusin levy Lifted(18) on otettu ylisanoin vastaan. Tiedän siis jotain artistista ja on hyvä tietää. Miksi? Koska, tieto tekee kokemuksesta kokonaisemman, minulla on historiaa ja tarina johon voin musiikin yhdistää. Ilman tarinaa musiikki ei välttämättä jää luokseni asumaan. Niimpä sitten, seuraavana on vuorossa Google!

Plääh, ihan peruskolmiseiska jonathanwilson-tyyppinen singer-songwriter jolla on juurimusan cv-kunnossa. Noin viisi studioalbumia, kaikki soljuvia ja ihania...
- Heiii, miksi olet noin kyyninen?
- En tiedä, ehkä olen pettynyt nykyrokin ennustettavuuteen
- Kuinka niin?
- Tää niin tiedetään, hommansa osaava laadukas singer-songwriter, näitä riittää liiaksikin
- Eiks se oo ihan ok?
- En menis suoraan sanomaan, onko tässä jotain enemmän?

Niin, onko tässä levyssä jotain enemmän kuin että se on muotovalio ja radioystävällinen neilyoung-sukuinen levy. Nash kiittelee levypussissaan kovin valaistuneeseen tyyliin: "I hope for this record to be something for us to simply share in together, even for a moment. Either way, may we dance together in this life and beyond. May your spirit always lifted."

Niin kauniita sanoja...ja niin kauniita biisejäkin. Ovatko? Ovat ne. Rolling On avaa levyn juuri silleen rullaavasti ja rollaavasti. Eka puolen päätösbiisissä Spirit Falls, todellakin Se jokin valuu ihanasti päälleni. Olen nostatettu, olen tanssitettu, tässä kauniissa syyskuun illassa. Levy hoitaa, hunajoi, eikä onnekseni valu ympäripyöreänä yli laitojen. Tässä on sitä jotain, ehkei ihan klassikkostatusta, mutta ainakin varsin kestävää laatua. Levyn kakkospuoli jatkaa samaa rataa, niin kaunista, niin soljuvaa, niin varmaotteista. Onko liiankin varmaotteista? Ehkä vain kuuntelen ja nautin.

Testaa itse kuinka kolisee, vaikka tämän hassuhkon videon kautta: