Pilvien yllä utuisempaa, korkeampaa rockkoskettavuutta. Menetän, löydän, käännän saman puisen laatikon ylösalaisin. Kuulat, tarrat, puiset kolmiot leviävät pöydälle. Siellä täällä tummumia, halkeamia, sinitarran jälkiä. Haistan kynäpenaalini katkenneiden lyijykynieni lyijyn, tunnen päiväunelmieni pusertavuuden, maailman kauneimmat kasvot ja oikea biisi täysin oikean aikaan. Siitä oli vuosia, vuosikymmeniä, jolloin elämän katkeransuloinen tietoisuus levisi rintakehääni.
Pelkään jos menetän väylän kirkkaimpaan, heinäkuun helteeseen, heinäpellon leikatun heinän tuoksuun. Siihen yläpilveen.
Elämä on runoutta, toivon, että se on puhdasta. Voisin olla sanomatta sanoja, voisin vain kuunnella ja vaipua. Kuunnella itseäni, kuunnella lähteeni herkkää liplatusta, saisin olla luvan kanssa ylemmillä pelloilla, kuulaimmalla ilmanalalla, pakahtuen skottiruutumusiikin paisuttavaan voimaan.
Aikansa kutakin, runo ei kestä, unelma eivät riitä minua ruokkimaan. Arki painaa hartioita, ikä vielä enemmän. Häpeäisit vähän, tällaista sentimentaalista itkeskelyä parhaana kesäpäivänä.
Kotiin, aina kotiin, aikuiseen kotiin. Yllättävän virkeään pitkätukkaan sisälläni, hänen tyylikkääseen tilitykseen. Like it or Not!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti