Toto - Auki repsottavaa täydellisyyttä. Helsingin Jäähalli 21.2.2016.

Laitan Toton nelosen IV(82) pitkästä aikaan soimaan. Rosanna, Make Believe, Good For You...ja tietenkin Africa. Elämää suurempi levy. Myönnetään. Jokaisen jenkkirokin ystävän noteeraama klassikkoalbumi. Itselleni...vain yksi ihan hyvä levy muitten joukossa, kuten Toto yhtyeenäkin, yksi muiden joukossa, melkoisen hyvä, ehkä ei kuitenkaan merkittävä. Olen todennäköisesti väärässä mielipiteeni kanssa, jos uskon Toto-fanien sumeilemattomaan ylistykseen.

Paras paikka tsekata Toton maine elämää suurempana, täydellisyyteen pyrkivänä bändinä on tietenkin mennä Toton keikalle. Sellainen tilaisuus sattui eräänä helmikuisena sunnuntai-iltana. Paikkana Helsingin jäähalli. Lähdin keikalle ystäväni vihjeestä, ehkä halusin antaa myös tälle omasta mielestäni kohtuullisen munattomalle bändille mahdollisuuden. Tiedän, että kaverini vähän kimpaantuu kommentistani, mutta hänen kannattaa lukea juttuni loppuun asti.

Lukather siellä, Lukather täällä, Lukather kitaristien korkeimmalla pallilla. Steve Lukather, bändin sielu on havaintojeni mukaan umpiarvostettu muusikko ja muutenkin hyvin stailattu kitaristihahmo. Minulla oli siis omat ennakkoasenteeni kyseistä herraa kohtaan. Tähän nähden oli varsin riemullista, että nämä ennakkoasenteet haihtuivat taivaan tuuliin keikan aikana. Perskeles, äijässähän oli taitoa, karismaa ja voimantuntoa. Vaikka bändin pääasiallinen laulaja Joseph Williams oli keuhkokuumeessa ja estynyt laulamaan, niin Lukatherin tsemppivoittoinen palopuhe teki asian selväksi:- Tämä keikka vedetään tilanteesta huolimatta sata lasissa, koska yleisö sen ansaitsee. Hienosti tämä laulajan kokoinen rako paikattiinkin. Taustalaulajat tekivät voitavansa ja keikan biisimateriaali oli ns. Lukather-voittoista, eli herra itse toimi keikan pääasiallisena laulajana.

Täydellisyys. Se mitä mainostettiin, se mihin bändin karisma pitkälti perustuu, soittotaito vietynä potenssiin yksitoista, niin kuin jossain sanottiin, että virhe Toton musiikissa on yhtä kuin virhe elämässä. Tähän täydellisyyden auraan nähden olin yllättänyt kuinka maanläheinen ja tavallaan nöyrä bändi oli kyseessä. Remmissä oli mukana kolme alkuperäistä Totolaista, em. Lukather, pianisti/urkuri David Paich ja urkuri Steve Porcaro, basisti sekä useita muita ansioituneita muusikoita.

Ei-fanin silmissä lavakattaus vanhoine ja uusine muusikoineen vaikutti jollain tavalta repaleiselta, jopa sympaattiselta. Lukatherin ja muun bändin urhoollinen suoritus ilman laulajaa antoi suuret sympatiapisteet. Välispiikit olivat useimmiten mukavan itseironisia. Soitto toimi hyvin, laulukin useimmiten, sen sijaan David Paichin pianopimputtelut menivät enimmäkseen metikköön. Liekö syynä epävireinen piano, huono miksaus vaiko herran vireystila? Paichin laulu toimi varsin mallikkaasti etenkin keikan päättäneessä Africassa.

Keikan kappaleista noin puolet olivat minulle tuntematonta kamaa. Parhaimmat näistä olivat jokin Tambu(95)-levyn rootsinpuoleinen hituri, puhkisoitettu I'll Be Over You ja ennen kaikkea Steve Porcaron maaginen "sooloesitys" muun bändin huiliessa. Tämä taiderockmaisempi pala toi mukavan särön muuten aika sliipattuun aor-materiaaliin.

Keikka kesti karvan alle kaksi tuntia. Kokonaissaldo meni plussan puolelle. Lukather ansaitsee kaiken arvostuksensa, nyt olin sitä paikan päällä todistamassa.

Olavi Uusivirta: Olavi

Rokinhan piti olla jo kuollut, sillä keski-ikäinen musiikkimakuni oli jumittunut uomiinsa, kaikki rokkarien temput jo tiedettiin. Tähän kyyniseen alkuasetelmaan verraten Olavi Uusivirran uutuusalbumi: Olavi(16) tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta...noup! Se tuli kuin iloinen terrieri naapurista, siihen viereeni haukkua räksyttämään. Ihmeellinen piski, täynnä energiaa ja hyvää meininkiä. Uskonko tuota koiraa?

Olavi(16) on tavallaan vaikea pala tällaiselle 40++ setämiehelle. Olavi taitaa olla vasta 30+ ja lyriikat on stailattu enintään kolmikymppiseen musamakuun. 70-luvun alun syntyneiden veijareiden, kuten minun musamaku on tehty vastaanottamaan Röyhkän, Putron ja Juliet Jonesin Sydämen Eero Hyypän kaltaisia aivoituksia. Siksipä Olavin kirkasotsainen menneiden kesien hyvävartaloinen bailumeininki hieman vieroksuttaa...tai siihen samaistuminen vaatii vähintään 10 kilsan lenkin ja laadukkaan lihaskuntosarjan alle. Noh, sellaisen tänään melkein tein. Siksipä...

Väitänkö, että Olavi olisi vähän tällaista kevyttä kesäpäivän rokkia, jossa hipahtavat, mutta hyvätuloiset nuoret bailaavat läpi Suomenmaan festareiden ilman huolen häivää? Vähän väitän näin joo. Mutta tässä ei ole suinkaan koko totuus Olavin musiikista. Ensinnäkin Uusivirran virtaviivainen poppis on täynnä yhtymäkohtia suomirokin suuriin nimiin. Dave Lindholm vaikutteet ovat varmaan aika tietoisia, tietäen Olavin olevan suuri Dave-fani. Myös Olavin lyriikat ovat aika hyviä, jopa kestäviä. Kuin ne olisi kirjoitettu suuren, mutta varsin analyyttisen fiiliksen avulla.

Olavi(16) alkaa mielenkiintoisesti hitaasti svengaavalla ja hyvin nimetyllä kappaleella: Toton Africa. kakkosbiisi Syntymäpäivä on silkkaa Egotrippiä. Seuraava biisi Kultaa Hiuksissa kuulostaa joltain Olavin aikaisemmalta hitiltä, mutta miltä? Myös biisi Toinen muistuttaa valtavasti jotain kappaletta, mutta en muista mitä? Tanssit Vaikka Et Osaa on albumin ensimmäinen ns. "singlejulkaisu". Perusvarma tanssitus, mutta...
Levyn ylittäessä puolenvälin, eetteriin kajahtaa varsin mielenkiintoinen tsipale: Herää, Kaunokaiseni! Tässäkin on jotain hyvin tuttua, yhtälailla se poikkeaa edukseen muusta tuotannosta maanläheisellä ja vähän raskaalla groovella. Ylväs biisi, albumin ehkä vahvinta antia. Loppulevystä suurimman mielenkiinnon herättää päätöskappale: Tervetuloa, joka on silkkaa Juliet Jonesin Sydäntä. Hauska pläjäys.

Summmarum summarum. Olavi(16) on täydellistä musiikkia juoksulenkille, sen puoli tuntia sitten todistin. Tavallaan Olavi Uusivirran musiikki ei karkaile kovin vieraille vesille, vaikka musiikilliset vaikutteet ovat kuultavissa. Paketti pysyy hyvin kasassa, mutta ehkä sittenkin olisin toivonut levyn ottavan suurempia musiikillisia riskejä, vaikka tietyssä mielentilassa voisin jorailla näitä kappaleita kesäfestareilla, mutta tietenkin kymmenen vuotta nuorempana.

Sinkkuklinikka: David Bowie in Bertolt Brecht's BAAL

Potilastiedot: David Bowien sivupolku ennen jättimenestystä: Let's Dance(83). Baal-ep oli Bowien viimeinen julkaisu RCA-Recordsilla ennen kuin hän siirtyi EMI:lle. Bertol Brechtin lauluja, jotka Bowie esitti BBC:n versiossa BAAL-näytelmästä.

Taudinkuva: Viisi erilaista Bowien esittämää biisiä. Laulajana Bowie ylittää tässä rajoja. Onko tämä poppia, onko klassista, onko tämä kamarimusiikkia? Ylvästä ja vaikuttavaa ainakin.
Huomaa, että Bowiella on levyn kansikuvassa parrantynkää. Voiko se olla avaruusolioille mahdollista?

Tilanteen vakavuus: Kuvittelin, että BAAL-ep on superharvinainen ja siitä saa maksaa maltaita. Ei ole. Tämän hoidin kahdella punnalla Diccogsin kautta. Aika vasta samainen pikkulevy oli huutonetissä lähtemässä parilla eurolla. Löytyy myös Spotifysta. https://open.spotify.com/album/42j8qLrC5cSZBKiubNevQv

Hoito-ohje: Sopii mainiosti puhkisoitetun Bowie-tuotannon jatkeeksi, kirsikaksi kakun päälle. Soita mieluusti vieraille, niin kuulevat että musiikkimaussa on tällaisia kivoja pikku nyansseja. Mainio pikkulevy musiikillisiin illanviettoihin tietokilpailumielessä.

Todisteaineisto: Jo Suosikin 6/1982 Juke Box Jury sen tiesi. Tapani Ripatti ja kumppanit äänestivät BAAL:n raadin ylivoimaiseksi ykköseksi.

Egotrippi: Vuosi Nolla

"Tämä on vuosi nolla" laulavat egon pojat vajaa vuosi sitten ilmestyneellä levyllään. Se oli viime vuosi, mutta niin on tämäkin ja seuraava, se Vuosi Nolla. Aina on jostain aloitettava.

Levy oli ilmestyessään jotenkin väkinäinen ja ehkä vaivaannuttava, että kyllä tää tiedetään, alusta on taas aloitettava, katsottava ulos parvekkeelta ja tehdä päätöksiä. Näin minä ajattelin ja mielessäni rutisin, että hohhoijaa eipäs tällaista itsestään selvää nyt jaksa enää kuunnella.

Mutta kuuntelin silti. Vihdoin viime syksynä ostin Egotripin Vuosi Nollan cd-levynä ja levy pääsi yhdeksi autolevyistäni. Hmm, sehän oli varsin korvaa miellyttävää kyytiä, sopivasti nopeita ja hitaita biisejä, ehkä niitä nopeita nyt vähän enemmän. Levy kävi läpi muutaman viikon tiukan seulan ja tykästyin siihen, kunnes vähän kyllästyin. Tuli taas tunne, että hohhoijaa, peruslevy, ihan kiva, kulkeva, pikkunäppärä ym.

Kunnes taas vuodenvaihteen aikoihin otin levyn uudelleen syyniin ja huomasin, että neljä-vuotias tyttönikin pitää siitä. Uusi aamu, Pikkuinen, Kuka vain käy, Päätös...pelkästään(kö?) hyviä biisejä. Näin se on todettava, levyllä on runsaasti hyviä biisejä ja kolme parasta tulevat vielä levyn lopussa, eli kappaleet: Hehkulamppu, Ongelma ja Ovet. Ensimmäinen näistä on hieno "unelmia ja toimistohommia-tyylinen" powerpop, Ongelma on sympaattinen ja yllättävän syvällinen perheonnen kuvaus kera kulkevan melodian. Viimeinen Ovet kertoo toiveikkaasti: "Elämä se näyttäytyy näin, ovina joita sulkee, ovista joista kulkee"

Ehkä sittenkin ennustettava levy, ehkä turhankin muotovalio, hyvin tunnistettavaa Egotrippiä, mutta ei se mitään...koska tästä levystä henkii hyvä meininki ja tekemisen riemu. Pop-levy parhaimmillaan on vaan tällainen, se sopii nätisti arkeen ja siitä tulee hyvälle mielellä. Ei sen tarvitse olla jylhä taideteos, mikään sinfonia tai spektaakkeli. Se ajaa asiansa näin, kun kulkee arjessa mukana ja vähän ymmärtää sekä lohduttaa.

Mikä parasta, Egotrippihän on jo tekemässä seuraajaa tälle albumille: "Uutta materiaalia saattaa tulla nopeammin kuin arvaattekaan" ilmoittaa Egotrippi uuden vuoden facebook-päivityksessään. Nam, luulen että ego-keikalle käypi mahdollisimman pian tämäkin keski-ikäinen rokkiruho.

Rokin lähtösavut osa.1

Vuodenvaihde oli rockhistorian yksi mustimmista. Viikatemies niitti niin Lemmyn, Bowien kuin Eaglesien Glen Freyn. Nyt musiikkilehdet ja nettisivustot pursuilevat tribuutteja näille artisteille. Monta hienoa kirjoitusta olen lukenut Bowien muistolle, kuten Soundi-lehden hienot Blackstar(16) levyarviot, jossa pohdittiin kuolevaisuutta laajemmasta kontekstissa, kuinka Bowie antoi kuoleman kohtaamiselle kasvot. Joopa, eipä näitä murheuutisia viitti liiemmin märehtiä, rokkijuna kulkee aina vääjäämättömästi kohti ikuista horisonttiaan, vaan kulkeeko enää pitkään?

Yritän olla heittäytymättä liian apokalyptiseksi, että nyt vedellään rokkenrollin vihoviimeistä vitaalista vuotta 2016 ja tämän jälkeen kaikki on pelkkää laskevaa käyrää, pikkuhiljaa taiteellisen ja lihallisen päämääränsä saavuttaneita artisteja, levy-yhtiöiden liukenemista osaksi monikansallisia yhtiöitä, jotka sivutuotteena tuottavat hieman streaming-sivustoja. Niin, eikö se juuri tänä päivänä ole juuri näin? Ja rokkihan on kuollut ajat sitten, nykyaika pelkkää vinyylisetien muovihifistelyä ja pikkunäppärien retroartistien vaarattomia tekeleitä. On vaikea suunnata katse esim. rapin suuntaan ja nähdä siellä rokin tulevaisuus. Rock ja Rap, miten ne toimii keskenään? Molemmat ovat nyt tai ennen olleet nuorison tuntojen äänitorvia. Miksi arvostan rollareiden 60-luvun tuotannon niin korkealle, onko Satisfaction sieluni syvin manifesti, filosofinen ellei jopa kosminen totuus maailmankaikkeudesta. Miksi teeskennellä, että korkea kirjallisuus antaa suurimman elämyksen ja suunnan, kun rokki nostaa monoani yläviistoon ja pitää minut hengissä.

Niin, hengissä. Voiko rokin vitaalinen ja elähdyttävä voima liueta jonnekin rokin viemäriin kun areenan suuret nimet pikkuhiljaa väistyvät verhojen taakse? Onko tuoreempien artistien veri vähäisempää, ja onko rokin ydinnektari on pumpattu liki tyhjiin kuin äitimaan öljyvarannot? Kaikki on enää teeskentelyä, että nuoruus on yhä täällä, nuori ja vanha mäntä pumppaavat Iron Maidenin kiivaimman veisun ylimmässä kohdassa tasatahtiin. Meille myydään illuusioita Hämeenlinnan suurimmalle joutomaalle ja me olemme siitä valmiita siitä maksamaan.

Luen parasta aikaa yhtä monista Mick Jagger elämänkertaa ilman, että Jagger on ollut kirjan tekemiseen millään osallinen. Marc Spitzin kirjoittama Jagger(11) kuvaa hienosti 60-luvun popkulttuurin murrosta, kuinka pienestä paheista rokkarit tuolloin tuomittiin, kuinka vanhemmat ihmiset olivat aidosti huolissaan rokin turmelevasta vaikutuksesta ja rollarit olivat tuon paheellisuuden ensimmäinen ruumiillistuma. No, nyt voidaan huokaista helpotuksesta, rythm'n blues-pohjainen rokki toimii enää keski-ikäisten ja eläkeläisten nostalgialääkkeenä. Mitään paheellisuutta tässä ei enää ole. Niin, ylevästi voitaneen myös ehdottaa, että rokki on tullut osaksi kestävämpää kulttuurihistoriaa. Rokkilevyt ovat taideteoksia yhtälailla kuin klassiset sinfoniat, kirjat ja maalaukset. Näin varmaan osittain on tapahtunut, mutta klassikko-rokkialbumin vertaaminen kirjaklassikkoon on edelleen arveluttavaa.

Palataan tähän päivään ja musiikkilehtiin. Uusin Mojo tipahti postiluukusta, lehti on silkkaa Lemmy ja David Bowie muisteloa ja kaikkea mahdollista retroilua. Rehellisesti sanottuna lehti ei vie eteenpäin, pitää paikallaan, vaivuttaa tähän apaattiseen nostalgiaan. Kaunis kansi, kaunista muistelmaa, kaunis David Bowie juliste, hyvin kuorrutetut jäähyväiset. Tarvitsenko tätä?

Mutta tämä retroilua tarjoaa arjen polttonestettä vieläkin. Rolling Stones on kiertueella, uusi levy on tekeillä, rock elää sittenkin vielä tämän vuoden. Kesäfestarit lupaa niin aiemmin parjattua Iron Maidenia kuin New Orderia, Neil Youngia, Curea ja mahdollisesti vielä Springsteeniä ja useita muita isoja nimiä. Myönnän, että tämä setärockulottuvuus houkuttelee. Keski-ikäinen minä jo varailee kiivaasti konserttilippuja.

Sinkkuklinikka: Electronic - Getting Away With It

Vuosi sitten aloitin uuden blogipostausten sarjan: Sinkkuklinikan. Tuolloin huomion sai Pete Townshendin erinomainen pienokainen: Let My Love Open The Door(79). Piti kulua melkein vuosi ennen kuin jatkoa seuraa. Tänään on vuorossa: Electronicin mainio: Getting Away With It(89).

"Sinkkujen kuuntelu on tietenkin maailman epäkäytännöllisintä hommaa, lättyä täytyy juosta kolmen minuutin välein kääntämään ja keskittyminen on koko ajan hukassa, pahemmin kuin tässä someajan infopaljoudessa. Vai onks tässä kääntelyssä jotain hyvääkin? Hyvin soivat seiskatuumaiset, herkulliset kuvakannet, levynkerääjän hiplausefekti, keski-ikäisen miehen nivelien kunnossa pysyminen jatkuvan paikoiltaan pomppisen vuoksi. Myös koordinaatiokyky pysyy terävänä kun täytyy kattoa, että mihin se neula putoaa, ettei aina siihen levylautasen alusmatolle. Niin, täytyyhän noita lapsiakin paimentaa koko ajan, siinä samassa härdellissä mennee myös näiden pikkumustien paimentaminen. Päätin perustaa sinkkuklinikan, jossa tarkastelen kerrallaan yhtä single-levyä. Käännän ja väännän klinikan potilaan musiikillisen sisälmyksen auki ja mielellään tiiviillä leikkausjäljellä. Yritän välttää jaarittelua ja viisastelua, puhumattakaan soimaavan sormeni käytöstä. En tiedä onnistunko tässä."(Lainaus edellisestä sinkkuklinikasta)

Potilastiedot: New Orderin laulajan Bernard Sumnerin ja Johnny Marrin laadukas projektibändi Electronic teki yhteensä 3 albumia ja kasan sinkkuja. Tämä single on vuodelta 1989 ja se aloitti hajanaisen äänitteiden julkaisusarjan, joka ajoittui vuosille 1989-1999.

Taudinkuva: Hyvin Petshopboysmainen ralli, joka johtunee pitkälti siitä, että kertosäkeessä laulaa Pet Shop Boysin Neil Tennant. Jakaantumissuhde: 50% New Orderia, 50% eläinkaupan poikia. Klassikkostatuksen omaamaa esikoisalbumia Electronic(91) saatiin odottaa vielä kaksi vuotta tämän jälkeen.

Tilanteen vakavuus: Käy yhä jalan alle. B-puolen instrumentaali Lucky Bag käy vielä enemmän jalan alle, todisteena löytyy kahden alle viisivuotiaan lapsen parin minuutin joraussessiot. Tämä kyseinen instrumentaali kuulostaa hyvältä New Order - biisiltä, mutta ilman sanoja. Olisikohan tämä jatkojalostunut vuosien kuluessa jollekin Electronicin tai New Orderin levylle?

Hoito-ohje: Tätä pikkumustaa ei ole syytä unohtaa. Laita levy vuodenajasta riippumatta soimaan, vaivu musiikin ja kannen grogilasin vastuuttomaan kasaritunnelmaan. Jos et usko musiikin voimaan, niin viimeistään alta löytyvä video todistaa kuinka pop on myös näyttänyt puhtoiselta ja nuorekkaalta:

Lääkitys: