Brucen 2000 - luku

Aika tarkalleen viikon päästä saa taas jännätä miten Bruce Springsteenin kaulajänteet kestävät Helsingin viileässä yössä, luvassa on ennakkotietojen mukaan vähintään sellainen kahden ja puolen tunnin rock’n’ roll show, jossa ei hikipisaroita ja ylimaallista paatosta säästellä. Ei tällaista voi jaksaa kovin usein, miestä joka antaa kaikkensa ja sellaisella rajat aukovalla patetialla sekä saarnamiehen otteella, että hetken sitä kuvittelee olevansa jossain muualla kuin täällä piskuisessa Suomessa.

Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, itse konsertti näyttää miten kana pissii ja onko Pomon maskuliininen voima edelleen tallessa. Tässä blogikirjoituksessa luon katsauksen Brucen 2000-luvun tuotantoon, millaisia plättyjä on herra oikein ilmoille päästänyt, ovatko ne oikeasti mistään kotoisin ja kestävätkö vertailun 70-luvun klassikoille(no eivät tietenkään, mutta…)? Yritykseni on mahdollisimman objektiivinen ja tarpeellisen kriittinen, tiedän että vanhana fanina on joskus vaikea pidätellä innostustaan kun Pomo tarjoilee uunituoretta materiaaliaan. Käytän arvioissani pisteytystä 0-10. Aloitetaan.

Vuosituhannen vaihteessa Bruce kokosi taas E-Street Bändinsä ja teki vuoden mittaisen paluukiertueen. Tästä dokumenttina hieno livealbumi: Live in New York City(01) jota parasta aikaa kuuntelen. Tämä tupla-cd on ajallisesti yhden Bruce-keikan mittainen, eli se rapiat kaksi tuntia. Voimakas ja rohkea livelevy, jossa biisivalinnat eivät ole niitä ilmeisimpiä, eivätkä versiot keskeisistä Bruce-biiseistä kuten River. Tässä versiossa River viedään jonnekin ihan toiselle taajuudelle, hieno ja herkkä versio kappaleesta. Levyltä löytyy myös sitten uudelle Wrecking Ball(12) levylle päätyneen Land of Hope and Dreamsin ensimmäinen versio, joka on mielestäni huonompi kuin uuden levyn vastaava. Toinen uusi biisi tällä levyllä on American Skin(41 Shots), joka on myös ihan pätevä kappale. 8/10.

Piti tapahtua ikäviä asioita ennen kuin Brucen biisikynä alkoi kunnolla suoltamaan uusia kappaleita. WTC –tornien tuho kirvoitti Brucen kirjoittamaan The Rising(02) albumin, ensimmäisen studiolevyn E - Street Bandin kanssa sitten Born in The U.S.A:n(84). Kyseessä on melkein napakymppi Bruce-levy, jos levyä olisi maltettu tiivistää viidestätoista kymmenen biisin mittaiseksi. Levyltä löytyy kolme ajatonta Bruce-klassikkoa: Lonesome Day, The Rising, My City of Ruins, sekä melkein klassikot: Into the Fire, Nothing Man, Countin’ On a Miracle, Mary’s Place ja Paradise. Sen sijaan biisi Waitin’ on a Sunny Day on turha lallatus, Worlds Apart on kauhea etno-Brucebiisi, sekä biisit Empty Sky, Let’s Be Friends(Skin to Skin) ja Fuse ovat yksinkertaisesti tasapaksuja ja huonoja. 8/10

The Essential(03) on triplakokoelmalevy joka on mukana arviossa sen kolmannen levyn vuoksi, joka sisältää Bruce-harvinaisuuksia; soundtrack-biisejä, liveversioita kappaleista ja muita hankalammin saatavia Bruce-biisejä. Tältä bonus-levyltä löytyy erinomainen ”nuotioversio” edellisen levyn kappaleesta: Countin’ on a Miracle. Muut 11 kappaletta ovat oiva lisä jo aika laajaan Bruce-kataloogiin. 6/10.

Devils and Dust(05) on ehkä unohdetuin 2000-luvun Bruce-levy, tavallaan jatkumoa akustisille levyille Nebraska(82) ja The Ghost of Tom Joad(95) mutta ilman niiden intensiivistä tunnelmaa. Tästäkin olisi voitu puristaa timanttisempi ja enemmän akustisempi levy. Muutamat heppoisemmat vedot laimentavat melko vahvaa perusbiisimateriaalia. Nimibiisi on hieno, kuten Maria’s Bed ja Silver Palomino. Sen sijaan yllättäen peppuseksistä kertova Reno on ehkä hivenen kiusallinen vaikka muuten kappaleena pätevä. Muutamat kappaleet Bruce laulaa turhan korkealta, kuten biisin All i’m Thinkin’ About. Lopetuskappale Matamoros Bank on sitä hyvää akustista Bruce-laatua, mistä aineksista olisi pitänyt koko levy kasata. 7/10.

2000-luvun puolen välin tienoilla Brucelle iski todellinen luomisen vimma, seuraava albumi We Shall Overcome – The Seeger sessions(06) ilmestyi jo seuraavana vuonna, puhumattakaan tulevista rokeimmista Bruce – lätyistä joista kohta lisää. Seeger – sessions on Brucen ns. kansanmusiikkilevy vahvoin irkkuvaikuttein. Nimi antaa vähän virheellisesti olettaa, että tässä uudelleen lämmitellään pelkästään Pete Seegerin kappaleita. Näin ei kuitenkaan ole. Suurin osa kappaleista ovat kaikkien omaisuutta, eli näitä tunnettuja kansanlauluja tyyliin: Jesse James, John Henry ja Froggie Went A Courtin(suomeksi: Saku Sammakko). Levy on ilmiselvästä lainamateriaalistaan huolimatta yllättävän hyvä. Tästä levystä paistaa tekemisen riemu. Soittajiahan tällä levyllä on pitkälti yli toistakymmentä, kaikenlaista torvensoittajaa ja kannun kilkattajaa löytyy. Valtavasta soitinarsenaalista huolimatta on kyseessä mukavan ilmava paketti. Levystä on olemassa tällainen ”expanded-versio”, josta löytyy 5 alkuperäisellä levyllä kuulumatonta biisiä ja DVD-levy. Tältä levyltä löytyy tasan yksi Bruce-originaali: American Land, joka myös päätyi sittemmin Wrecking Ball(12) - levylle, tosin sen bonusversioon. 8/10.

Magic(07) on se levy joka piiskasi E-Street Bandin nykyiseen, ja edelleen kestävään lentoon. Vimmainen ja ajanmukaisen aggressiviinen rokkilevy, vähän kuin jokin Clashin levy menneiltä vuosikymmeniltä. Oikeasti levyhän ei ole niin nopeatempoinen ja rock, mitä pilottisingle Radio Nowhere antoi olettaa. Levyllä on useita mainioita kappaleita, kuten: Your Own Worst Enemy, Gypsy Biker ja Devil’s Arcade. Levy on minun mielestä pieleen tuotettu, miten sen nyt ilmaisisi musiikkitermein; levyssä on liikaa ”diskanttia”, roots ja multa on lakaistu maton alle, ihan turhaan. Levyn paras kappale on Last to Die, jossa yhdistyy kaikki hyvän Bruce-biisin ominaisuudet: hyvä ja tunteikas melodia, melodramaattisuus ja Clarencen saxofonin töräykset. Tämäkin olisi voinut olla liki napakymppilevy paremmalla tuotannolla. Vittuun se Brendan O’Brien sieltä! Noh, jouduimme hänen tuotantojälkeään kärsimään vielä yhden levyn verran. 6/10.

Seuraava Bruce-platta Workin’ On A Dream(09) syntyi todella nopeaan, se äänitettiin Magic-maailmankiertueen aikana, pienissä erissä. Sirpalemaisesta tekotavasta huolimatta kyseessä on minun henkilökohtainen Bruce-suosikkini 2000-luvulla. Levy julkaistiin samoihin aikoihin kun Barack Obama astui ruoriin. Kieltämättä tässä haisee Obamalainen: Yes We Can – optimismi ja eikä sitä Bruce pyrkinyt mitenkään peittämäänkään. Tällä kertaa Brendan O’Brien ei ole tuotannollaan onnistunut pilaamaan levyn väkivahvoja ja rivien väliin unohtuneita pikkuklassikon statuksen omaavia biisejä. Pitkä ja eeppinen Outlaw Pete on yksi parhaita Bruce-levyn aloituksia. Puheet Kiss – lainasta ovat turhia, yhtymä heidän hittiinsä I Was Made For Lovin’ You on aika minimalistinen. Vaikka tältäkin levyltä löytyy niitä heppoisempia Bruce-biisejä(What Love Can Do, Tomorrow Never Knows ja Surprise, Suprise) on levy tunnelmaltaan yhtä aikaa toiveikas ja surumielinen. Queen of The Supermarket ja varsinkin Life Itself ovat niitä(jo nyt) hukattuja Bruce-klassikoita, kuinka paljon toivoisinkaan kuulevani jälkimmäisen näistä tulevalla Suomen keikalla. Levyltä löytyy myös Golden Globe – palkinnon voittanut leffabiisi: The Wrestler sekä koskettava The Last Carnival, viimeinen kädenojennus näihin aikoihin kuolleelle E-Street bändin kosketinsoittajalle Danny Frederickille. 8/10.

The Promise(10) on tavallaan julkaisematon Bruce-levy 70-luvun lopulta, kaikki biisit ovat Darkness on The Edge of The Townin(78) ajoilta, jotka eivät vaan mahtuneet albumille. Kun tämä tupla-albumi ilmestyi, niin odotukseni olivat aika kovat ja alkuajat kuuntelinkin levyä tunteenomaisesti ja kritiikittömästi. Pidin levyä aivan uskomattoman hienona tekeleenä. Ajan myötä on paljastunut, että materiaalia on osin aika tukkoista ja sitä on yksinkertaisesti liikaa. Jos tämäkin olisi tiivistetty yhdeksi albumiksi, niin kyseessä olisi ollut täyden kympin Bruce-levy. Ei silti, levyltä löytyy hienoja klassikkobiisejä, kuten: Because The Night, Fire, Save My Love ja ennen kaikkea musertavan hieno nimikappale: The Promise. 8/10.

Uusimmasta levystä Wrecking Ball(12) olen kerennyt jo tähän blogiin kirjoittamaan, täytyy tunnustaa, että tein sen tarkoituksellisen tunteenomaisesti. Sen verran kovat olivat fiilikset kun uusin Bruce-platta poltteli käsissä. Nyt melkein puolen vuoden kuuntelun jälkeen, pystyn vähän selväpäisemmin arvioimaan levyä. Tuottajan valinnassa Bruce on nyt viisastunut ja ruorissa on tällä kertaa Ron Aniello, joka on saanut levylle raikkaan ja erilaisen ilmeen. Aloituskappale We Take Care of Our Own kuulostaa edelleen hyvältä, Easy Money on hyvä kakkosbiisi, Jack of All Trades ja Shacled and Drawn ovat hyviä rootsimpia vetoja. Wrecking Ball on edelleen levyn paras kappale, uusioversio Land of Hope and Dreamsista ei jää kauas siitä jälkeen. Rocky Ground on erilaista, melkein hip-hopahtavaa Brucea, mutta peijakkaan nautittava veisu. Aika tavanomainen lopetusbiisi We Are Alive soi usein päässäni, jostain kumman syystä. Death to My Hometown on ärsyttävän tarttuva irkkurenkutus, mutta kuitenkin aika kelpo kappale. This Depression on surumielinen kaunokki, jossa vierailevan tähden Tom Morellon kitarakuviot nostavat sen ylemmälle levelille. Levy on selvä vastaisku Workin’ on a Dreamin(09) toiveikkuudelle, tästä löytyy nyt jopa Obama-kritiikkia ja hyvin vahvaa talouspoliittista saarnaa. Levyä mainostettiin vihaisimpana Bruce-levynä. Tekstien puolesta varmaankin, mutta yleinen musiikillinen imu ei kuitenkaan yllä vanhojen klassikkolevyjen tasolle, sori nyt vaan. Mutta tällaisenaankin varsin mainio Pomo-platta. 8/10.

Puuh. Näillä mennään ja odotetaan viikon takaista keikkaa. Brucen settilistoista löytyy aika hyvin tätä 2000-luvunkin materiaalia, luonnollisesti Wrecking Ball on paljon esillä, mutta esmes The Risingilta(02) on soitettu useita biisejä tällä kiertueella. Devils & Dustilta(05) tuskin tulee mitään ja eipä varmaa Seeger Sessioniltakaan(06). Katsellaan.

ZZ Top, Saimaa Open Air, 20.7.2012

Saimaa Open Air tapahtuma sijaitsi Imatran rajan kupeessa, rantapaikassa nimeltä Saimaa Gardens, tarkemmin sanottuna paikassa nimeltä Rauha. Paikalle oli melko helppo löytää ja autolle löytyi parkkitilaa, tosin kilometrin päästä portista, mutta ihan inhimillisissä rajoissa mentiin, jos vertaa vaikka Ruisrockiin ja kolmen kilometrin(?) kävelyä alueella, tuli millä tahansa kulkupelillä.

Perjantain ohjelmiston avasi Eppu Normaali, jonka keikkaa en valitettavasti kerennyt katsomaan. Viime vuosina Eput on tullut nähtyä vähän turhankin usein, vaikka livemeininki toimii edelleen, niin ei vaan tahdo enää jaksaa kuunnella samoja hittejä vuodesta toiseen. Uutta materiaalia kehiin tai edes yritystä uuden matskun synnyttämiseen. Toisena aktina esiintyi Viikate, jota kerkesin nokareen verran nauttia. Ei uponnut. En tunne bändin tuotantoa juurikaan, jotenkin haiskahti turhan stailatulle ja itsetietoiselle bändille, joka kekkuloi musiikillisesti jossain CMX:n ja Kotiteollisuuden välissä.

Ennen illan pääesiintyjää lavalle kapusi vielä Ronski Gang. Jo vuonna 1968 perustettu suomalaisbändi esitti varsin rehvakkaan rokkikeikan. Laulaja Harri ”Ronski” Sjöblom oli kyllä varsin pätevä ukkeli mikrofonin varressa, välillä jopa hämmästyttävän kova. Biisimateriaali oli vähän sellaista Hurriganesin ja Rollareiden välimaastossa ammentavaa perusrokkia. Ei mitään ihmeellistä, mutta sai kyllä puntin ihan mukavasti vippasemaan.

ZZ Top aloitti aikalailla tasan yhdeltätoista. Sedät olivat juuri sellaisia partaveijareita kuin saattoi odottaakin, tosin pienellä ikälisällä ryyditettynä, sillä papoista näki että nyt käydään jo 70-kymmenellä, varsinkin kitaristi Billy Gibbons näytti pelottavan laihalta ja huteralta ukkelilta. Vähän kärsineestä habituksesta huolimatta tämä Texasin trio veivasi alusta alkaen kuin itse pentele, tätä työtä ollaan selkeästi tehty jo yli 40 vuotta ja se kyllä välittyi yleisölle. Empäs tiennytkään Billy Gibbonsin olevan noin kova kitaristi, sormet löysivät aina ne oikeat ja makoisimmat sävelet. Basisti Dusty Hill oli Gibbonsia pyylevämpi, soitto oli svengaava ja hienoeleistä ja se tuki Gibbonsin kitarointia mainiosti, selvästi mies paikallaan. Ehkä rumpali Frank Beardilla oli välillä pieniä vaikeuksia saada kunnon tempoa päälle nopeimmissa numeroissa, mutta kaiken kaikkiaan kannut paukkuivat kiitettävästi.

En tunnistanut ekaa biisiä Thunderbird, kun taas kakkobiisi Thank Youn olin kuunnellut Deguello(79) albumilta tänä aamuna. Mikään kauhean kova ZZ Top – fani en ole koskaan ollut, ne pakolliset platat: Tres Hombres(73), Fandango(75) ja Eliminator(83) on tullut jo aikoja sitten hankittua. Viime aikoina olen täydentänyt kokoelmaa em. Deguellolla(79) ja liki täysin unohtuneella Tejas(76) albumilla. Aina olen pitänyt bändin bluesimmista numeroista, nämä Eliminator-hitit tyyliin Gimme All You Lovin’, Legs ja Sharp Dressed Man ovat niin puhkisoitettuja, että näistä biiseistä en voi enää kunnolla tykätä. Sen sijaan keikallakin kuultu, varsin mainion Recycler(90) albumin My Head’s in Mississippi on bändin tuotannon parhaimmistoa. Minun onnekseni juuri tätä maanläheisempää bluesmatskua soitettiin keikalla varsin paljon.

Keikka oli kokonaisuudessaan yllättävän hyvä. Se kesti encoreineen karvan alle puolitoista tuntia, tuona aikana bändi soitti 19 biisiä. Keikan kohokohtia olivat em. My Head’s in Mississippi, yllättävän väkevä Antenna(94) albumin Pincushion, ihka uusi biisi Gotsha Get Paid sekä kaikki muut bluesimmat vedot. Varhaisemmat hitit La Grange ja Tush toimivat myös erinomaisesti. En tiennyt, että Tushin laulaakin basisti Dusty Hill. Ääni oli kirkas ja jopa falsettiin karkaava. Pointsit myös Billy Gibbonsin laulusta, se kuulosti paremmalta ja irtonaisemmalta kuin levyillä.

Kyllä, sedät ottivat jossain kohtaa känsäisiin kätösiin ne kuuluisat karvakitarat. Pojilla oli myös huumorin pilkettä silmäkulmassa, nautittavan soiton lomassa pienet eleet ja lavahassutukset saivat suupielet usein kääntymään ylöspäin. Melkein täyden kympin keikka, ehkä riskinottamisella ja keikan biisilistan vaihtamisella(on ollut koko kiertueen ajan lähestulkoon biisilleen sama) oltaisi puhuttu jo liki täydellisestä keikasta. Hyvä näinkin.

Patti Smith kintereillä

Pakko päästä lenkille, ekaks Markon kanssa metsälenkkipyrähdys pohjille, sitten kepeelle ysikilsaselle aurinkoiseen(ihme kyllä) ja vähän tempoilevaan kesäiltaan. Vanha musiikillinen ystäväni, Patti Smith on pesiytynyt korvanappeihini, alkukesästä ilmestynyt albumi Banga(12) saa ensikasteensa. Amerigo aloittaa levyn jylhän vakuuttavasti, vaikken täysin lyriikoihin pääse kiinni, niin jostain merkityksellisestä tässä lauletaan. April Fool kirkastaa kesäiltaa, Tom Verlainen kitara soi upeasti, onko tässä vuoden kitarasoolo? Lenkki kasvaa hyvään lentoon, leikittelen mielessäni facebook-päivityksellä tyyliin: ”Kun juoksee tarpeeksi, niin mukaan tulee fiilikseltään täydellisiä lenkkejä, tänään oli sellainen lenkki ”.

Kyllä ja ei. Ei tämä niin helppoa ollutkaan. Fuji San, Askel alkaa pian jo painaan, onko tullut viimeaikoina vedettyä lastenvaunuilla turhan monet ylämäet ruokakassien kera? Joko painaa sedän jaloissa? En tunnusta, en ainakaan vielä. Biisi on ainakin hyvä ja myllertää kanssani tämän raskaan olotilan kanssa, tämän vuoren laelle vielä kapuan. This is the Girl. Alun perin Patti Smithin runo Amy Winehousen muistolle, josta Patti teki biisin muiden muusikoiden ehdotuksesta. Yhtä aikaa koskettava ja jotenkin sanaleikinomainen, melodia on yksinkertaisen kaunis.

Antaa askeleen nousta. Pyörätie viistää etuvasempaan, aurinko jää selän taakse, otan hörpyt mehupullosta, joko helpottaa? Banga, levyn nimikappale tarjoaa levyn parhautta. Upea ja vähän vimmainen rockbiisi Patti Smithin tyyliin. Yksi vuoden rokkibiiseistä? Tällaista lisää. Sitten alkaa vellominen, lenkki lähestyy puoliväliä. Maria, melko perusbiisukka, hidas kuin suo, saa jalat veteläksi, löytäisinkö Pattin äänestä edes yhden kiihkeän kohdan joka saisi jaksamaan? Löydän ainakin kaksi. Tämä matka me vielä selätetään, eikö vaan?

Mehupullo alkaa hupenemaan, mutta usko sen sijaan on kasvussa. Mosaic tarjoaa painavaa sanottavaa, näin sen täytyy olla. Tämä on Patti Smithiä parhaimmillaan, yhtä aikaa runollinen ja avaran musikaalinen. Patti tarvitsee hyvät säestäjät taakseen ja yleensä hänellä onkin ne parhaimmat. Uudelta levyltä Televisioin kitaristi Tom Verlainen ohella löytyy muun muassa pitkän linjan muusikkokumppani Lenny Kaye ja älkää naurako, Johnny Depp löytyy myös kitarasta.

Musiikillinen palapeli alkaa hahmottumaan. Tarkovsky lyö lisää taiteellista löylyä lauteelle. Hieno ja vähän uhkaava kappale. Lenkkari puree ahnaasti pyörätien pintaa, tiedän, että käyrä vähintäänkin nouseva, vajaa kolmannes jäljellä ja se viimeinen ylämäki. Nine on levyn yhdeksäs biisi ja sekin on hyvä. Tom Verlainen kitaran sulosoinnusta ei taaskaan voi erehtyä, tämä jos mikään hyväilee minun korviani.

Seneva, olisiko turha biisi, tässä kohtaa matkaa ajatukset alkavat häipyä, Zen meinaa temmata mukaan, pääsen loppuimuun. Ison mäen päälle minut kyydittää yli kymmenminuuttinen Constantine’s Dream. Meinaan sanoa, että tekotaiteellista paskaa, mutta loppuimaisu pelastaa kappaleen. Patti-täti karjaisee biisin mallikkaaseen päätökseen. Loppuvenyttelyssä on seuranani enää Neil Young – cover After The Goldrush. Rauhallinen ja paikkaansa puolustava finaali. Pattihan laulaa oikein kauniisti ollakseen enempi runoilija kuin muusikko, vai kumminpäin se menikään?

Tämä on epätodennäköinen kesälevy ja vielä epätodennäköisempi lenkkilevy. Mutta hyvä levy tämä on, suosittelen kaikille taiteen kulinaristeille ja muille sysimetsien ulvojille.

Kesäkirpparointia ja jatkuvaa sateen uhkaa

Kesä jota kovin moni ei vielä nimittäisi kesäksi, kesä jolloin pilviä ja sateita on riittänyt, muutama hätäinen poutapäiväkin kenties. Kun ei rannalle pääse, kun ei terassit kutsu ja kun kesän lämpö ei vaivuta suloiseen hurmokseen, ottakaamme yhdeksi vaihtoehdoksi kirpputoreilla ravaamisen.

Minä olen ottanut, sellaisessa kerta viikossa syklissä ainakin. Muovia on löytynyt, uutta ja vanhaa, siis pelkästään vanhaa. Vahvimmat kohteet ovat olleet Tamperelaiset Bonus- ja Radiokirppis. Eilen hyppysiini tarttui Gunnareiden Use Your Illusion II(91) cd-formaatissa, omistan nimittäin molemmat ”Illusionit” vinskyinä, mutta tuollainen hyväkuntoinen euron maksava ceedee on oiva lisä autoni kesäkiekkokokoelmaan. Tästäkin levystä on jo 21 vuotta, muistan ihan selkeästi kun nämä kaksi levyä ilmestyivät ja kuinka esmes Soundin kriitikko nimitti albumeita 90-luvun ”Exileiksi” (Rollareiden: Exile On Main Street(72)). Tämän levynhän jälkeen Gummarit eivät julkaisseet mitään omaa materiaalia ennen Akselin karseaa ”kiinalaista demokratiaa”. Tosin jostain muistan lukeneeni, että vuoden 1994 aikoihin Gunnareiden piti alkaa levyttää seuraavaa albumia ja Slashilla oli valmiina nippu hyviä demobiisejä. Mutta silloin kai viimeistään puhkesi Slashin ja Axlin kolmas maailmansota, jota on kestänyt ja kestänyt…Nuo Slashin demot löysivät tiensä hänen bändinsä Slash’s Snakepitin eka levylle It’s Five O’Clock Somewhere(95), joka ei myöskään ole hullumpi levy. Olin myös unohtanut kuinka hyvä biisi Use Your Illusion II:n (91)Civil War onkaan. Rokin klassikko?


Aika paljon Radiokirppiksen vinyylikojulta on tullut ostettua myös eurolla monia kaksoiskappaleita. kuten Simple Mindsin: Once Upon a Time(85), Peter Gabrielin: So(86) ja Randy Newmanin: Born Again(79), joita itse asiassa olen haalinut parikin kaksoiskappaletta. Kyseessä on vallan erinomainen levy, kitkerä tilitys rahanahneesta amerikkalaisesta elämänmenosta, levyn kannessa Randy istuu kirjoituspöydän ääressä kirjaimellisesti dollarinkuvat silmissä. Upea levy, johon ensikosketukseni tapahtui Joensuussa asuessa 90-luvun lopulla, jolloin sain jostain levykaupasta ilmaiseksi kyseisen vinyylin, koska sen reunasta oli lohjennut palanen ja näin ollen molempien levypuolien kahta ekaa biisiä ei pystynyt kuuntelemaan, mutta kuuntelin niitä loppuja 7 biisiä. Minulle levy alkoi aina biisistä numero 3, Pretty Boy, joka on yksi Randyn parhaimpia kappaleita, hieno ja haistatteleva kuvaus hyvännäköisistä ja välinpitämättömistä kusipäälänkkäreistä. Niin, ne levyn kaksoiskappaleet odottavat Randy-innokasta kuulijaansa.

Samaiselta Radion kojulta on löytynyt muitakin hämmästyttäviä euron kahden löytöjä. Santanan vimmainen esikoisalbumi: Santana(69) löytyi kahdella ekellä, Bee Geesin: 1st(67) eurolla, samoin Brucen: Tunnel of Love(87) ja Men At Workin hittilevy: Business As Usual(81), jolta löytyy se ikihitti Downunder ja yllättäen monia muitakin varsin hyviä biisukoita. Tuota Bossin rakkauden tunnelia löytyy kiitettävästi vaikka miltä kirppareilta eurolla tai kahdella, kyseessä on oikeasti hyvä ja tunnelmallinen platta. Brucen ääni on vielä taipuisa ja tällä levyllä ei pyritä toistamaan Born In The U.S.A:n(84) hittikaava, platta toimii hyvin omillaan sisältäen monen monta kadotettua Bruce-klassikkoa, kuten tämän:

On tässä kesän aikana tullut ostettua muitakin kuin euron levyjä, päätin oikein sijoittaa ja ostin Bonuskirppikseltä hyväkuntoisen Bob Dylan vinskyn: Blood on The Tracks(75) kymmenellä eurolla, joka on puuttunut melkein täydellisestä Dylan-vinyylikokoelmastanai aikajänteellä: 1962-1990. Näillä raidoilla on todellakin verta, nimittäin sydänverta, plattahan on yksi rockhistorian kuuluisimpia erolevyjä, tässä puidaan Daikun ja hänen vaimonsa Saran rakoilevaa liittoa. Tangled Up In Blue, Simple Twist Of Fate, You’re Big Girl Now, aah, levyllä helmet seuraavat toisiaan. Upea levy, sen harva(Dylania sietävä) kiistää. Tänä päivänä on tullut myös virallinen varmistus Dylanin seuraavasta, syyskuun alussa ilmestyvästä, 35:stä studioalbumista: Tempest(12). Yhtälalla Rolling Stones on 50-vuotispäivän kunniaksi vahvistanut huhut tulevista keikoista ja muista musiikillista juonista. Nämä sedät eivät sitten väsähdä koskaan. Eiköhän nuo pilvetkin tuosta vielä väisty.

Tammerfest, Yo-talo, 11.7.2012 - Kauko Röyhkä & Narttu

Muistan Kauko Röyhkän mylvimässä vasten kattohirttä Tamperelaisessa Telakka-ravintolassa. Elettiin 2000-luvun alkua ja Röyhkä oli uuden suosionsa alkuvaiheessa, energiaa ja pidättelemätöntä härkää löytyi enemmän kuin lääkäri määräsi. Muistikuvat tuosta ja aikaisemmista 90-luvun Kauko-keikoista piirtävät mieleeni pikkaisen humalaisen, virnistelevän ja irtipäässeen rokkipedon. Röyhkä kai eli tuolloin levottoman rockelämänsä viimeisiä rippeitä, ennen kuin artistina tasapainottui, alkoi tehdä teksteiltään, ei niin – kyynisiä ja kieltämättä myös parempia levyjä.

En siis kiistä Röyhkän viimeaikojen levyjen hyvää tasoa, enkä monipuolisia musiikillisia kokeiluja, muun muassa Rätön ja Lehtisalon kanssa, mutta onko jossain kohtaa juna nytkähtänyt kohti musiikillisesti turvallisempia vesiä, etenkin kun syksyllä Röyhkän tuotannosta julkaistaan 6 cd:n boxi, sekö on lopullinen sinetti Kaukon uralle? Tämä olettamushan on silkkaa puppua, eikö niin? Tämäniltaisen Kauko Röyhkä & Narttu keikan alussa sydänalaani viilsi ajatus, olenko todistamassa nyt Kauko Röyhkä – reunionia, onko paikalle saapunut lepsu setä joka toistaa samaa vanhaa viihdyttäjän kaavaansa rutinoituneesti. Illan keikka onneksi todisti, että olin enimmäkseen väärässä, jopa minun takarivin rokkipoliisin ominaisuudessa oli nöyrryttävä ja pantava joraten kun svengi vei.

Ensinnäkin, Röyhkä oli kärsinyt jonkin aikaa kurkkuvaivoista ja se kuului jonkin verran laulussa keikan alkupuolella. Röyhkä itse pahoittelikin käheää kurkkuaan humoristiseen tyyliinsä: - Sori, että mun ääni on tällaista aasin kiljuntaa!

Ei se pelkkää kiljuntaa ollut, varsinkin rokeimmissa numeroissa, kuten Vihaiset Miehet, Mainostaulujen Taakse ja Paska Kaupunki Kaukon ääni toimi hyvin. Majavalakissa ei tietenkään Kauko enää päässyt levyversion äänenkorkeuteen, Lauralle toimi yllättävän hyvin ja encorena kuultu Mielummin vanha kuin aikuinen oli keikan ehdoton kliimaksi, joka sisälsi syyn miksi Nartun aikainen musa on vielä relevanttia, tekstiltään aivan upea kappale.

Itse Narttua ja sen soittovarmuutta ei voinut muuta kuin hämmästellä. En ole koskaan ennen kuullut Lauralle biisistä näin ”oikealta kuuluvaa” versiota. Oli ilo todistaa Kaukoa vanhan ja vakaan taustabändinsä kanssa, näin itse susihukkanen käheine kurkkuineen oli varsin turvallisissa käsissä. Pitkän linjan muusikko Mats Hulden(s.49) bassonvarressa on aina vaikuttava näky, kitaristi Tommi Vikstenin(s.66) syntymäaika piti oikein googlettaa, onko tuo mies oikeasti soittanut 80-luvulla Nartussa? Todella nuoren näköinen sälli. Myös rumpali Heikki Tikka, urkuri Pekka Gröhn ja huikean soolon kappaleessa Ruosteinen Kuu vetänyt toinen kitaristi Jarmo Heikkinen tekivät Narttu-soundista kokonaisen. Vaikka Kaukon laulu ei edellä mainituista syistä ollut ihan parhaimmillaan, niin läsnäolo oli sataprosenttista. Kaukon olemuksessa oli hyväntuulisuutta, vapautuneisuutta ja jopa iloa, joka välittyi myös yleisöön päin. Mutta tuota Telakalla 10 vuotta sitten mylvinyttä härkää ei ollut tässä illassa olemassa, ehkä sitten seuraavalla Kauko-keikalla?

Keikalla kuultiin eniten biisejä Pikku Enkeli(86) albumilta, joka on kieltämättä Narttu-aikojen parhaimmistoa. Oli ilahduttavaa kuulla myös aliarvostetulta Ihmelapsi(88) levyltä kappaleet Korsikalainen ja Ihmelapsen viimeiset hetket. Jäin vain kaipailemaan myös laadukkaan Joko/Tai(90) albumin biisejä, joita ei valitettavasti kuultu lainkaan.

Mitä haastattelujen kautta olen saanut ymmärtää, niin nämä Narttu-keikat eivät johda minkäänlaisiin musiikillisiin jatkotoimiin, jos ei mahdollista tulevaa livealbumia lasketa sellaiseksi. Toisaalta olisi varsin houkuttelevaa ajatella, että millaista musiikkia Röyhkä saisi aikaiseksi vanhan ja taidokkaan taustaryhmänsä kanssa? Sytyttäisikö tuleva syksyn klubikiertue myös uuden musiikin kipinän?

The Pretty Things - Parachute

Paras on usein sitä, mitä ei voi täysin järjellä selittää. Se jossa tunnelataus on suurin ja ehdottomin. Ei pelkästään näin, parhaassa voi olla jotain kylmää ja vaarallista, sellaista mikä ei hahmotu riittävällä tavalla. Liitetään nämä ajatukset musiikkiin, rockin albumeihin, klassikoihin ja unohdettuihin sellaisiin. Arvostat ehkä Dark Side Of Moonin korkealla, samoin The Song of Key Lifen, puhumattakaan Sticky Fingersistä tai vaikkapa Who’s Nextistä. Nämä ovat kestäviä, selkeitä, aidosti elinvoimaisia ja hyviä rokkialbumeita, eikä tässä ole tietenkään kaikki, klassikkokamaa kyllä riittää, Hendrixit, Creamit, Zepukat ym.

On olemassa myös albumeita, jotka eivät ole sillä tavalla muotovalioita klassikoita. Kyse on musiikista joka ei oikein hahmotu niin kuin pitäisi, ainekset ovat olemassa, mutta tähtäin on vähän sumea. Enkä nyt puhu suurella energialla(ja rahalla) tehdyistä artistien epäonnistuneista kakkos- tai kolmoslevyistä tyyliin: Be Here Now tai Second Coming. Kelataan aikaa vielä taaksepäin, sinne aina yhtä digattavaan 70-lukuun ja sen ensimmäiseen vuoteen. Bändi The Pretty Things edustaa juuri tällaista keskeneräisyyden taidetta, joka ei ole varsinaisesti keskeneräisyyttä, vaan se kuuluu bändin villiin ja romuluiseen musiikilliseen imagoon.

The Pretty Things(perustettu 1964- ) on Rolling Stonesin aikalaisia, itse asiassa kitaristi Dick Taylor soitti hetken rollareiden esivaiheessa. The Pretty Things, tai tuttavallisimmen Pretties teki 60-luvulla liudan päteviä rokkiveisuja ja muutaman elinvoimaisen albumin: The Pretty Things(65), Get The Picture(65), The Emotions(67). Bändi muistetaan ennen kaikkea rokin ensimmäisestä teema-albumista S.F. Sorrow(68), joka innoitti The Who:n Pete Towsendin tekemään oman rockoopperansa, eli Tommyn(69).

Yhtye julkaisi vuonna 1970 tiilenoransseilla kansilla varustetun jylhän rockalbumin: Parachute(70), johon olen tässäkin blogissani useaan otteeseen viitannut. Levy on ollut suurin keräilykohteeni, kunnes löysin albumin originaalin brittipainoksen Tampereelta parisen viikkoa sitten. Tuo löytö sai levynkerääjäminäni hetkeksi täydelliseen lamaantumistilaan. Tässä se nyt on, se albumi jota olen vuosikaudet, ellen jopa vuosikymmenen jahdannut. Noh, aika pian sitten ne muut puuttuvat albumit nostivat ylös houkuttelevaa päätänsä, mutta palataan niihin tulevaisuuden levylöytöjen yhteydessä.

Parachute valittiin aikoinaan maineikkaan Rolling Stone lehden vuoden albumiksi, jolla on tosin maine myös huonoimmin myyneenä vuoden albumina. Levy jäi aika pian unholaan, suurempi ostava yleisö ei koskaan sitä löytänyt. Tuossa se levy nyt soi, hieman rahisevana ja aina yhtä arvoituksellisena. Nimenomaan tämä levy edustaa alussa määrittelemääni keskeneräisyyden taidetta olematta varsinaisesti keskeneräinen.

Bändistähän olisi paljonkin kerrottavaa, harmi ettei Ylen Teemalla maanantaina alkanut British Invasion musadokkarisarja tule käsittelemään tätä bändiä. Myöhemmin lisää aiheesta...