Multakurkun aikaisempia rääkäisyjä

Kuten hyvin tiedetään, Bob Dylanin ääni ei ole vuosiin ollut entisensä. Nykyisin se kuulostaa lähinnä soran liikkeeltä metallilieriössä. Ei silti, tuskin kukaan Dylania miksikään erinomaiseksi laulajaksi on tituleerannut, ansiot löytyvät näistä jumalattoman hienoista biiseistä, joita herra Dylan väsännyt iloksemme tonneittain. Iloinen uutinen Dylanisteille on tietenkin se, että vanha koukkunokkamme on ollut studiossa vääntämässä uutta levyä. Nii’in, toivottavasti mukana on myös karheaa yleisilmettä pehmentäviä taustakuoroja, kuten Leonard Cohenin uusimmalla: Old Ideas(12) – platalla. Tai sitten äänihuuliin on ruiskutettu pehmentävää botoxia, joka tekee Bobbelin äänen muhkeaksi ja hunajaiseksi.

Vahvasta äänikritiikistä huolimatta herra Dylanilla on ollut myös laulun lahjoja. Varhaisimmista folk-albumeista löytyy paljon korkeaoktaanista nasaalia, jopa kuunneltavaa sellaista. Todellinen yllätys Dylanin tuotannossa on hajanaisista ylijäämäbiiseistä koottu albumi nimeltään: Dylan(73). Ensinnäkin levyllä on ehkä noin kaksi Dylan-originaalia ja muut ovat cover-biisejä. Myös ajankohta edusti Dylanin taiteellista notkahduskohtaa, tuoreessa muistissa oli vasemmalla kädellä tehty(mutta yllättävän kuunneltava) tupla-albumi Self Portrait(71).

Ostin Dylanin(73) levymessuilta joskus viime vuoden aikana. Liki kaikki muut keskeiset Dylan albumit löytyivätkin hyllystä, mutta tämän sillisalaattilevyn ostoa olin empinyt pitkään. Odotukset levyyn olivat nollassa ja parin kuuntelun jälkeen pidinkin levyä aika turhana ostoksena. Pikku hiljaa levy alkoi löytää tiensä yhä useammin levylautaselleni, huomasin että tätä kiekkoa on mukava kuunnella. Perusteluja!

Ensinnäkin huomasin, että Dylanin ohut ja vähän määkivä laulutapa toimii tällä levyllä. Aloitusbiisi Lily Of The West alkoi kuulostamaan koko ajan paremmalta, jopa niin kuluneet cover-biisit kuin Mr.Bojangles ja Big Yellow Taxi toimivat mainiosti Dylanin käsittelyssä. Levyä voisi kuvailla vähän meksikolaistunnelmaiseksi ja helpoksi keskipäivän levyksi, laulu ja soitanto etenee karhein mutta selkein kielin. Yllättäen Dylanin lauluääni miellyttää korvaa. En tiedä, onko levylle tietoisesti kerätty tällaista Dylanin laulullista flow:ta, onnistuneimpia kiekaisuja? Olisi tämä myös levyn salainen teema: Bob laulaa oikeasti ja hyvin! Levy loppuu erinomaiseen Dylan-originaaliin: Spanish Is The Loving Tongue, jonka useamman kuuntelukerran myötä voisin nimetä yhdeksi kadonneeksi Dylan-klassikoksi.

Dylan(73) on myös niitä lp-levyjä joita voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista originaaliversiona ja vähän soitettuina. Omani on hyvin säilynyt jenkkioriginaali ja vinyylisoundi on samanaikaisesti lämmin ja selkeä, toisin kuin esimerkiksi Dylan-platoissa: John Wesley Harding(68) ja New Morning(70) joiden vinyylisoundi epäselvä ja tunkkainen . Ehkäpä paremmin soivia vinyyliversioita löytyy näistäkin albumeista?

Videoklippiä tuolta ajalta oli yllättävän vaikea löytää, tässä seuraavan albumin: Planet Waves(73) helmi Forever Young, tosin 90-luvun päivityksellä.