Kokemukset Dave Lindholmin livekeikoista ovat vaihtelevia, yleensä ne ovat olleet soolokeikkoja pitkin poikin Suomea ja valitettavan usein rutiinitasoisia sellaisia. Jossain 90-luvun vaihteessa taisi hapan maistua Davelle sen verran paljon, että se lienee yksi syy keikkojen vaihtelevaan tasoon. Toisessa ääripäässä ovat Daven huippukeikat, joita muistojeni reppuun on kertynyt useita. Yksi parhaita oli 90-luvun puolen välin Ganpaza Gypsies- kokoonpanolla vedetty keikka Raahen sen aikaisessa Ramos-ravintolassa. Rytmiryhmä toimi loistavasti, kuten Daven ääni ja kitara, tuolloin kuulin parhaan version ikinä Bluesoundsin klassikosta The W.O.R.L.D.Tästä voikin päätellä, että olen nähnyt kyseisen herra Limppusen sangen monta kertaa? Kyllä, näin on myönnettävä. Daven keikoille tulee helposti mentyä, ihan pelkästään sen takia että Dave kiertää lakkaamatta ympäri Suomea, jonkin asteinen Dylanin Neverending Tour on käynnissä, paitsi hiukka pienemmässä mittakaavassa.
Odotuksia tämän iltaiseen Dave-keikkaan ei juurikaan ollut, siispä täydellisen timanttinen soolokeikka tuli täytenä yllätyksenä. Samalla pääsin korkkaamaan paikallispubini Mr.Sherwoodin. Baarin yleisö/asiakasjakauma oli yllättävän nuorta, kaltaisiani väistämättä keski-ikäistyviä, jo orastavan tai isomman vatsakumpareen omaavia tapauksia oli baarissa vähemmistö.
Pari biisiä oli mennyt kun hyppäsin junaan, kolmas biisi oli tuttua kauraa: ”tätä iloista siltaa et kävele yksin, et kävele yksin et milloinkaan”. Hymy nousi suupieleen, kitara soi komeasti ja Daven laulukin erottui mukavan selkeänä, osasyynä tähän oli ilmeinen nollalinja, vesituoppi oli laskettu kaiuttimen päälle ja esiintyminen oli kautta linjan skarppia. Ensimmäinen suomenkielinen akustinen setti piti sisällään paljon ilmeisiä, mutta verevästi esitettyjä hittejä, kuten ”tupakka, viina ja villit naiset” ja ”Jatsikansa tulee”. Eka setin positiivinen yllätys oli uuden Lahti(09) levyn ”Elämää 1800-luvulla”. Biisi rullasi sen verran komeasti, että siinä voisi olla ainesta tulevaksi keikkaklassikoksi? Sen sijaan edelleenkin ihmetyttää tämä ”Joo joo mä rakastan sua”, kappale jossa ei ole mitään ideaa, ei melodiaa, ei sanomaa, ei yhtikäs mitään. Mielestäni ihan surkean tasoton ihmissuhderenkutus. Jostain kumman syystä biisiä soitetaan ja yleisön taholta toivotaan kautta vuosien. Okei, ehkä siinä jokin syvä sanoma voi löytyä, mut kiitos ei tänä iltana!
Toinen setti alkoi jo vartin kuluttua ja täydellä blues-vaihteella: ”Dust my broom”, ”That’s all right mama” ja Daven oma ”Love built a house”. Tässä kohtaa viimeistään lensin lopullisesti perseelleen, kitara eli ja hengitti Daven sylissä, ääni kumpusi aidosti tämän autenttisen bluesukon syvyyksistä, onko Suomessa ketään toista joka pystyy samaan, jolla on vastaava kokemus ja uskottavuus?
Noh, ehkä Tuomari Nurmiolla? Dave tekee sitä mitä Dylan toivoisi tekevän, jos ei olisi tullut niin suureksi tähdeksi, eli keikkailee pienimmissä kansan kuppiloissa mitättömästi itseään mainostaen, on yhteydessä paikkakunnan natiiveihin, joutuen joka ilta voittamaan yleisön kiinnostuksen puolelleen, taistelemalla kitarallaan baaritiskin vetovoimaa vastaan.
Tänä iltana Dave oli voittaja, yleisö ja ennen kaikkea häkellyttävän nuoret naiset pistivät joraten Daven kitaroinnin tahdissa. ”Pieni ja hento ote, siinä kaikki”, luulisi, että tuon kliimaksin jälkeen ei paljoa tarvitse? Dave palasi vielä kahden encoren kera, eka levyn Bo Diddleytä komppaava: ”Minun nimi on nimessun” rokkasi terävästi, ennen viimeistä biisiä: Dylan-lainaa ”Farewell Angelina”. Dave tunnusti idolinsa, musiikin tekemisensä lähteen. Kappale toimi kuin hengitys, vaivattomana ja selkeänä, kuin Daven omana biisinä. Niin, miltä Dylan levyltä kyseinen raita löytyykään?
Kaikki oli ohi klo:00.50, kaksi noin 50 minuutin settiä täyttä tavaraa, monipuolinen leikkaus Mr.Lindholmin urasta. Viiden minuutin pyöräily lähibaariin kirpakassa pakkassäässä ja viiden euron pääsylippu tuli moninkertaisena takaisin, jäi vain hymy, tyytyväinen tunne että reagoi tämän musiikillisen kutsun edessä. Kiitos, Dave!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti