perjantai 22. toukokuuta 2009

BOB'S HOUSE



Hibbing, pienen pieni kaupunki Minnesotan pohjois-osassa. Kohtuullisen rauhallisia katuja ja amerikkalaiseen tapaan ei juurikaan kävely- ja pyöräteitä. Parkkeeraamme vuokra-Pontiacin pääkadun varteen. Pienen kävelymatkan päästä löydämme Zimmy’s - ravintolan.

Ravintolan seinillä on kuvia paikkakunnan suuresta eksyneestä, Zimmermanin Robertista. Keikkajulisteita, single-levyjen kansia, maalauksia ym. Ravintolan ruokalista on ilahduttavan monipuolinen, burger/pitsalinjaa tukee oivasti muutamat kasvisvaihtoehdot. Henkilökunta on todella ystävällistä, sekä muutaman piirun terävämpää ja tiedostavampaa kuin on tällä kahden viikon Amerikan matkalla tottunut. Itse Roope ei ollut ravintolassa koskaan vieraillut, mutta tarinan mukaan pari vuotta sitten ollessaan sukulaisensa hautajaisissa Hibbingissä, hän oli huomannut kyltin ja ihmetellyt miten ravintolalla on hänen vanha lempinimensä käytössä? Paparazzien pelossa hän ei ollut kuitenkaan astunut ravintolan sisään.


Ravintolasta saatujen ohjeiden mukaan kävelemme 7th avenueta kohti, joka onkin tätä nykyä nimetty Bob Dylan Driveksi. Siihen se sitten tupsahtaa oikealle puolelle katua, 2425 seventh avenue, sininen ja vielä kohtuullisen hyväkuntoinen talo. Hetken pyörimme talon ympärillä, otamme valokuvia ja pienen videofilmin pätkän. Kuin todisteena, että kyseessä on todellakin Dylanin kotitalo, on seinään maalattu suuri ”Blood on the tracksin” kansikuva. Tässä sitä nyt ollaan, innoissaan ja ehkä hieman häpeissään, että on pienen vinon vintiön nostanut näin korkealle jalustalle.

Jonkinasteinen pyhiinvaelluksen päätepiste? Kaikkihan alkoi puolitoista vuotta sitten kun raapustimme blogi-kollegani A-Houndin kanssa ensimmäisiä tekstejämme. Taustalla väijyi Bob, katalysaattorina, myyttisenä hahmona meille, juuri uuden filmatisoinnin saaneena. Tuo kyseinen elokuva: ”I’m not there” ja sen sountrackilla Bobin biisejä onnistuneesti coveroineet laatuartistit kasvattivat hiljalleen Dylan-kuumetta. Eräänlainen huipentuma oli tietenkin viime vuoden alkukesän erinomainen Dylan-konsertti Hartwall-areenalla ja sitä edeltänyt maltaanmakuinen Dylan illanvietto levyjä kuunnellen.

Tuon konsertin jälkeen Dylanin kai piti mennä jo osaltamme haudan lepoon, mutta toisin kävi, vanha homekorva yllätti viime syksynä uudella Bootleg series -kokoelmalla ja tämän vuoden alkukeväästä alkoi tihkua huhuja uudesta(täysin odottamattomasta?) Dylan albumista. Taas tuli sykäys kohti Bobia ja samaan aikaan avautui mahdollisuus Amerikan-matkan muodossa vierailla Bobin kotikunnailla.

Bobin talon jälkeen vierailimme vielä Hibbingin pienessä viinakaupassa, josta saimme vinkin yhdestä paikkakunnan suurimmasta nähtävyydestä, kenties maailman suurimmasta rautamalmin avolouhoksesta. Kaikki päättyi tältä osin lohduttomaan näkymään aukirevitystä maasta kymmenien hehtaarien kokoisella alueella, syvästä ja ilkeästä haavasta, pikkupaikkakunnan ankeasta tunnelmasta. En tiedä mitä Zimmy ajattelit silloin, kun Hibbingin perämetsät jäivät taakse?

Revityn maan edessä, katsoen sielunsa tummentumaa,
heijastusta tästä valtavasta avolouhoksesta
Kun päivä on pelkkää tempoilevaa tuulta ja liikkuvaa pilvimassaa
On vain tämä mykkä ja musertava hiljaisuus, yksinäisyys
maailman hylätyimmän pojan kaupungissa


Ei kommentteja: