Se haisee, se rahisee, se tulee kokonaisena tietoisuuteni. Kannessa on iän tuomia painaumia, kurtistumia, säilynyttä kiiltoa, alkuperäisyyden varmistavia merkkejä. Levyn kannessa on levollisen näköinen, hieman pyöreäposkinen miehenalku, tyylikäs ja valmis luovan voimansa valjastajaksi.
Löysin sen tänään 15 eurolla Tampereen parhaasta käytettyjen levyjen kaupasta, Swampin Second Hand Storessa. En oikein voinut uskoa, että levy on oikeasti alkuperäinen. Tein tarvittavat googletukset ja asia varmistui: Kyllä vaan, ihan originaali brittipainos vuodelta 1963(Jenkeissä levy ilmestyi jo vuonna 1962).
Miltä se kuulostaa? Pelkäsin, että musiikki on haalistunut ajan myötä, mössöytynyt naarmujen ja tahmaisten, jo kuusikymmentä luvulla painettujen sormenjälkien alle. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, kun kuulen ekan puoliskon neljännen biisin: Man of Constant Sorrow, en voi kun hämmästellä tätä originaalin levyn rahisevaa voimaa, uskon että Bob itse toivoisi tätä levyä kuunneltavan juuri tässä aidossa ajan patinoimassa kunnossa. Musiikki on tallella, ehkä syvempänä ja aidompana kuin niinä 60-luvun alkuvuosina?
Entäs Bob? Käsittääkseni Dylan ei arvosta levyä kovin korkealle, sillä täysin omia biisejä levyllä on kokonaiset kaksi, joista tunnetumpi Song to Woody on puhdas klassikko, jos joku ei tiedä, niin kyseessä on ylistys Dylanin esikuvalle Woody Guthrielle jonka vuoksi Dylan teki pyhiinvaellusmatkan 1960-luvun alussa kohtaakseen jo huonossa kunnossa sairaalassa olleen esikuvansa. Muuten levy rokkaa(?) kuin mikä tahansa vanhan bluesäijän originaali. Huomattavaa on Dylanin ajoittainen hurjaksi yltyvä laulu, joka tasaantui Dylanin uran edetessä. Tästä esimerkkinä biisi eka puolen hurja lopetus: Highway 51 ja toka puolen aloitus Gospel Plow.
Levyltä löytyy ensimmäinen levytetty versio(?), sittemmin The Animalsin tunnetuksi tehdystä laulusta House of the Rising Sun.
Levy ja alulla oleva ura josta puhumiselle ei tahdo tulla loppua, ei vieläkään. Niin, tämä kohtahan on vasta alkusysäys suuremmalle syväanalyysin mahdollisuudelle, miten levy istuu tuohon ajankauteen, miten saa merkittäviä rattaita jo liikahtamaan, kuinka merkittävä kivijalka se voi olla kokonaiselle uudelle sukupolvelle…monelle uudelle sukupolvelle.
Musiikki itsessään täyttää huoneen, tuo miellyttävän tunteen sisälle, jakaa jotain jo puoli vuosisataa sitten syntynyttä perintöä tai paljon paljon aiemmin, Bobhan oli vain pienen pieni musiikillinen välittäjä puuvillapelloilta lähteneen rytmimusiikin ja nykyajan välissä. En tahdo saada tarpeekseni tästä pienestä miehestä, minkä tietoisen tiedostamatonta uraa niin herkeämättä tutkiskelen ja josta koetan saada tarttumakohtia. Perkuleen koukuttaja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti