Levymies Saksassa

Pahimman koronapandemian hellittäessä, levymiehemme suuntautuu taas riemukkaalle muovimatkalle Eurooppaan...tai tarkemmin sanottuna perhematkan yhteydessä levymies tekee muutamia täsmäiskuja paikallisiin levykauppoihin, nyt puhutaan noin 4-6 tunnin yhteisajasta, mitä Saksan kaupunkeja ja kauppoja siihen mahtuukaan?

Edellisen, yhdentoistavuoden takaisen Saksan reissuni levykauppapäivityksen löydät seuraavan linkin alta, ja siinä huomaa myös hintatason nousun. Nykyään maksaisin ihan mielelläni kympin mainitsemastani The Sundaysin levystä: http://homesickhounds.blogspot.com/2011/05/kerran-berliinissa-toukokuussa.html

Vaan palataan tähän Saksan matkaan. Lyypekki. Ei paljon mainittavaa. Kävin kahdessa paikassa: Wo-Andersissa ja Studio 1  Lubeck nimisessä paikassa. Ensimmäistä kehuttiin nettiarvioissa Lyypekin parhaaksi. Ehkä se oli sitä, mutta levymateriaali ei säväyttänyt. Genrejä ja levymassan laajuutta riitti, mutta laatu oli kapeahko ja varsin hintava. Ulkona oli naurettava parin euron cd-laari, jossa oli enimmäkseen halppiskokoelmia. Tiedän vaan, että Suomessa tuollaiset levy joutuu oitis kierrätykseen.

Peter Gabrielin kasarin bulkkilevy So (86) irvisti "just come in - kasassa" kymmenen euron lappu kannessaan. Jotenkin se lannisti. Mitään järkevää ei näyttänyt saavan alta kympin. Monet levyt vaikuttivat hintaan nähden varsin nuhjuisilta, kuin levymassa ei oikein olisi päässyt liikkumaan. Kyllähän se jämähtää paikoilleen noilla hintalapuilla. Ei silti, minun lisäksi kävi moni turisti napsaisemassa kuvan kaupasta, mutta ne levyt tais jäädä heilläkin sisään.

Studio 1 Lubeck oli vielä isompi pettymys. Pitkänmallinen levykauppa, jossa lattialla isot kasat levylaatikoita, enimmäkseen saksalaisia shlaagereita. Hinnat olivat Wo Andersia korkeammat ja laatua vähemmän. Harmittaa suorastaan, että tällaisen vesiperän vedin. Jokunen mainittava paikka jäi tsekkaamatta ajanpuutteen vuoksi. Ehkä sieltä jostain olisi löytynyt vielä se "The Levymesta."

Vähän sulatellessani Lyypekin levypettymystä, tein toteamuksen, että vika on allekirjoittaneessa levymatkailijassa. Sillä monelle muulle nuokin levykaupat tarjoavat varmasti hyviä elämyksiä, koska kyllähän siellä klassikoitakin löytyi, jos sen parikymppiä tohtii maksaa. Nuoremmalle, ja elinvoimaisemalle levysepposukupolvelle 10-20 hintahaarukka on normisettiä ja voidaan maksaa tästä paljon ylikin, mutta tällainen alelaarimies ei tahdo millään sopeutua tähän aikaan, että levyt maksavat nykyisin enemmän, tilanne on yksinkertaisesti erilaisen kuin reilu kymmenen vuotta sitten, joka oli mielestäni halppis-levyjen kulta-aikaa kun levymessut ja kirpparit pullottivat parin euron klassikoita, mutta ei enää. Miksi ei? 

Hampuri. En luovuttanut ihan helpolla. Perhematkamme ajoittui Hampurin seudulle ja kesäkuisen lauantai-iltapäivän nuohota Reeperbahnin levylaareja. Zardoz Records oli se eniten kehuttu ja kyllä se oli ihan käymisen arvoinen. Sieltä lähti mukaan Saksan reissun ensimmäiset vinyylit. Kasasta löytyi himoitsemani Leon Russellin: Life and Love (78) kuudella eurolla, Harry Nilssonin kohtuullisen harvinainen: Son of Dracula (74) soundtrack kympillä ja kahden euron laarista muun muassa Van Halenin: 1984 (84). Ihan kivat setit, enempäänkin ois voinut olla rahkeita. 

Levylaarit olivat laajat ja siistit. Kaikki oli hienosti järjestelty ja kaikenlaista herkkua oli laareissa. Edelleen tämäkään kauppa ei ollut hintatasoltaan mitenkään huokea. Klassikot mukailivat kyllä hyvin discogsin hintatason yläpäätä. Tietty kivijalkakauppa saakin hinnoitella vähän yli, jotta pysyy hengissä. Tosin tällä kaupalla ei ollut konkurssin vaaraa. Selkeästi turistin näköiset pikantit levynkerääjät mietteliäine ilmeineen ja pehmeine kiharineen kasasivat syliinsä järkyttävän suuria levykasoja. Itsetietoinen ilme kasvoilla paljasti, että he olivat tehneet aitoja löytöjä. Varmaan olivatkin, mutta ne pinon päällimmäiset olivat sellaisia levyjä joita löydän Suomen levymestoista paljon halvemmalla. Tullaanko tässä pian johtopäätökseen, että Suomen levymestat kestävät kansainvälistä vertailua? Hengähdän hieman, tämä oli vasta yksi kauppa Hampurissa. Entäs ne muut Saksan kaupungit? Ja kuka on se mies Tampereella joka raijaa Saksasta levyjä ja myy niitä varsin halvalla kirppareilla? Kyllä täällä oikeat lähteekin on, mutta niihin ei pääse turistipaikoilla käsiksi.

Zardoc recordsin jälkeen löysin onnekkaasti toisen levykaupan nimeltään: Groove City Records, joka ei juurikaan omaa groovea nostanut. Levykaupassa oli kaksi naismyyjää, joka oli piristävä yksityiskohta. Souliin, funkkiin ja jatsiin keskittynyt kauppa oli yhtälailla ylihinnoiteltu kuin edellisetkin kokemani. Alelaarissa oli 8 euron hintalaput, se vähän kyllä lannisti. Sinänsä tunnelma oli kaupassa hyvä ja olisin mielelläni sieltä jotain ostanut, mutta en löytänyt mitään ostettavaa, ne Marvinit, Al Greenit, Wonderit, Roberta Flackit ja kaikki soulnimet alkaa olemaan jo tuotannon puolesta hanskasta, että vittuako tässä?

Ei luovuteta vielä. Seuraavaksi tupsahdin Hansenplattelle, jossa oli sekä kyseisen niminen levykauppa, että lauantain katukirppis. Levymyyjiäkin oli mukavasti paikalla. Heti ensimmäiseltä kojulta nappasin eurolla Hot Chocolate: Everybody's 1 Winner (77) ja Mike Oldfieldin: Earth Moving (89). Tämä oli toki vasta lämmittelyä, sillä seuraavalta kojulla oli pari laarillista tiukkaan ahdettua halppiskamaa. Tarjous oli kympillä viisi. Löytyi helposti, muun muassa: ZZ Topin: Deguello (79), Trafficin: John Barleycorn Must Die (70), Neil Youngin: Reactor (81), Billy Cobhamin: Spectrum (73) ja harvinaisempi Splitz Endsin: Time and Tide (82). Hivenen harmittaa, että jätin tuohon laariin useita muutaman euron helmiä, koska kiire vei eteenpäin. Tästä eteenpäin löydöt liki kokonaan tyrehtyivät. Ostin vielä Levon Helmin: American Son (80) sooloalbumin kympillä, joka oli varmaan vähän ylihintainen, mutta myyjä oli niin mukava ja tunsi ihmisiä Mikkelistä, että pakkohan ne kaupat oli tehdä. Nappasin vielä mukaan kylkiäisiksi Scorpionsin Face The Heat (93) cd-levyn kahdella eurolla. Oltiinhan sentän scorppareiden kotikonnuilla.

Lauantain alkoi kääntymään iltapäivän puolelle ja aikani Reeperbahnin vierustan levymessuilla alkoi käymään vähiin. Melko nestehukkaisena löysin vielä punkkiin erikoistuneen varsin hyvältä vaikuttavan levykaupan D.I.Y. Recordsin. Taistelin aikaa vastaan, muun perhe odotti jo läheisessä puistossa. Tuon kaupan laareihin jäin muun muassa kohtuuhintaisia Nick Cave - vinyylejä ja orkkis Nirvanan Nevermind (91) vinyyli myös huokeaan hintaan. Ostotahtoani en saanut nostettua riittävälle tasolle. Nyt harmittaa, sen Nirvanan olisin halunnut.

Siinäpä ne löytöni sitten tältä reissulta olivat. Bergedorfin sunnuntaikirppikseltä löysin vielä Yazoon: Uptair's At Ericin (82) kahdella eurolla.

Verrattuna yhdentoistavuoden takaiseen Berliinin reissuun, niin jälkimaku tästä reissusta oli parempi. Levyjen hintataso on maailmanlaajuisesti noussut noin 30-50%, mutta löytöjäkin vielä tekee. Monta hyväksi mainittua kauppaa jäi Hampurissa kokematta, muun muassa omilla sivuillaan alelaareja esittelevä Norma Jean Records.

Mutta tämä karvaturrilöytö lämmittää kovasti:

Kerran Berliinissä toukokuussa

Ennakkokeskustelun ja kaiken muun yleisen Berliini-kuulostelun valossa kyseisestä Saksan reissusta piti tulla levynkerääjäurani kohokohta. Jo tähän voin todeta, että ei tullut.

Ennakkoon tsekkasin muutamia varmoja levykauppatärppejä lähinnä Kreutzbergistä. Levynostonälkäni ei ollut mitään megaluokkaa, kiitos edellisten Ideaparkin levymessujen. Mutta lähdin Saksaan tähtäimessäni yksi levy: The Pretty Thingsin: Parachute(70). Miten kävikään, löytyikö levyä ja pysyikö saalis yksinumeroisena?

Ensimmäinen kauppa, yksinkertaisesti nimeltään: ”Record Shop”, sijaitsi aika lähellä Mitte-keskustaa. Nopeahko pläräily antoi keskinkertaisen ja aika hintavan kuvan. Vinskyt olivat vähintäänkin Suomen hinnoissa, useimmiten kalliimpiakin. Alelaarista tongin itselleni ainakin kotimaansa Kanadan mittakaavassa erittäin merkittävän singer/songwriterin Bruce Cockburnin: Dancing in the Dragon’s Jawsin(79) kolmella eurolla. Mittestä en sitten oikein muita paikkoja löytänyt.

Seuraavat paikat löytyivät Prenzlauer Bergin Kastanienalleelta, olankohautuksella ohittamani kehnohko ”dancelevykauppa” Melting Point sekä nettikeskusteluissa paljon esillä ollut Franz & Josef. Niin, edellä mainittu levykauppa tunnetaan erityisesti arvaamattomasta omistajasta, joka saattaa passittaa asiakkaan ulos jos erehtyy kysymään vääriä kysymyksiä musasta. En ole varma, oliko itse ”pääjehu” paikalla, mutta kohtelu oli varsin säyseää. Ainoastaan kun kysyin vienosti alennusta ostamaani Ronnie Lane’s Slim Changen levyyn, niin levykauppiaan vastaus oli: miksi? Otatko levyn vai et? Jo tässä kohtaa haiskahti, että aika totista touhua tämä levyjen myynti.

Itse Kreutzbergistä, tästä vaihtoehtoisväen suosimasta kaupunginosasta löysin Berliinin reissun kaksi parasta levykauppaa: Comeback Records ja Schallplatten & Cd’s. Comeback Recordsin euron löydöt olivat American esikoisalbumi America(72)ja pakollinen Saksaostokseni: Nena(83). Kyllä kyllä, tältä levyltä löytyvät juuri ne 99 luftballoonia, eli pändin isoin hitti. Jälkimmäisestä levykaupasta lähti eurolla mukaan Al Stewartin: Modern Times(75) ja laariin jäin muun muassa Bob Segerin Seven(74), yksi ”want-listani” kärkilevyjä, mutta seitsemän ekee oli minusta liikaa.



Kuten lukemasta saattaa päätellä, niin ostokseni pysyivät epätavallisen hillityissä rajoissa. Seuraavassa paikassa ajattelin sitten kunnolla irroitella, paikka Platten Pedro sijaitsi Tegeler Wegillä. Paikkaa mainostettiin monessa matkaoppaassakin keskeisenä vinyylinkerääjän paikkana, hyllyistä löytyy yli 100 000 pitkäsoittoja, järisyttävän korkeissa riveissä aina korkealle kattoon saakka. Berliini-iltapäivän kliimaksina, hikisenä ja väsyneenä, digikameralla kuvaten matkaani kohti levynkerääjän urani tietynlaista kliimaksia, jossa saisi mopo karata vapaasti käsistäni.

Löin heti ässän tiskiin ja kysyin että löytyykö Pedrolta em. The Pretty Thingsin: Parachutea, tuota mystistä aavikkorokin helmeä tiilenoransseilla kansilla, levyä jonka olen nähnyt vain kerran alkuperäisessä vinyylikuosissa, Tampereen Swamp Musicissa vuosia vuosia sitten. Pitkänluihea silmälasipäinen Pedro vei kätensä Pretty Things-osastolle, josta melkein kaikki muut bändin platat löytyivät, muttei Parachutea. Harkitsin Emotions(67) levyn ostoa, joka on myös bändin keskeinen platta, mutta pidättäydyin aika suolaisen hinnan vuoksi.

Hetken pläräiltyäni seiniä kiertävää vinyylitaivasta huomasin myös kauan etsimäni Sundaysin: Reading, Writing & Arithematic(90) vinskyn, jonka hinnan myös Pedrolta tsekkasin. 10 ekee oli hieman liikaa, niinpä olin laittamassa levyä takaisin hyllyyn, kunnes Pedro tokaisi: että älä koskaan laita levyjä takaisin hyllyyn, sillä hän tekee sen itse, ettei järjestys mene! Mies vaikutti muutenkin aika kuumenneelta, ilmeisesti empimiseni ja hintojen kysely ei oikein miellyttänyt. Sain kuulla vielä vähän saarnaa siitä, että tämä on levyjen antikvariaatti jossa hinnat ovat sen mukaiset. Niinpä niin, en minä tällaista tosikkomeininkiä tullut Saksanmaalta hakemaan, levykaupan tärkein piirre minulle on se, että asiakas voi tehdä sieltä oikeasti hyviä löytöjä, tällaiset Pedron kaltaiset liian tosissaan olevat levymyyjät ovat minulle punainen vaate. En sitten ostanut mitään, fiilis meni, teki vielä sanoa lähtiessä myyjälle jotain ikävää, mutta hillitsin kiukkuni ja liukenin hymyillen paikalta.



Ok, Platten Pedroon jäi Bob Segerin kaikki 70-lvun alkupään albumit, sieltä löytyi melkein kaikki levyt paitsi tuota Parachutea. Niin, jos se olisi heti löytynyt, niin jälkimakukin kaupasta olisi varmaan ollut erilainen.

Tää oli tässä, Berliinin reissun platat oli jäädä alle kymmeneen, mutta vielä ennen lähtöä löysin kirpparilta Specialsin ja Talking Headsin levyt yhteensä vitosella ja kasan 70-luvun sinkkuja kahdella eurolla, muun muassa Bostonin: More Than a Feelingin(76). Melkein voisin siteerata loppuun Seppo Rädyn sanoja, mutta oikeastihan Berliini oli oikein mukava kaupunki, mitä nyt levymyyjät olivat vähän liian tosissaan levyjensä kanssa, vai olinko minä sittenkin liian suurin odotuksin liikkeellä?