Fleetwood Macin perustajajäsenen Mick Fleetwoodin Play On elämänkerta oli varsin mehukasta luettavaa. 70-luvun menetysvaihe oli varsin pulveririkas. Kokaiinia kului valtavia määriä Rumours (77) menestyslevyn synnytystuskissa ja etenkin sen jälkeen, kun noin 40 miljoonan levymyynti yllätti bändin.
Fleetwood käsittelee myös varsin rehellisesti ja kauniisti omia naissuhteitaan. Jokainen siippa saa ylistystä osakseen, vaikka useimmiten Mickillä oli jo uusi mato koukussa, vaikka sen hetkinen siippa ei ollut siitä tietoinen. Häntäheikin seikkailut osat 1-100. Kyllä vain, mutta varsin sympaattisen sellaisen. Fleetwood kyllä ymmärtää tänä päivänä, että omalla päihderiittoisalla käytöksellä oli suuret seuraukset.
Elämänkertojen etu on se, että artistin musiikki saa uutta kulmaa ja perustuotannon alta saattaa löytyä kätkettyjä helmiä. Niin tälläkin kertaa. Play On elämänkerrassaan Fleetwood vähän ihmettelee miksi hänen toinen sooloalbuminsa, varsin pätevät I'm Not Me(83) ei saanut tuulta siipien alle. Sitä ihmettelen vähän minäkin. Kyseessä on hyvin kelvollinen, paljon Fleetwood Macin popimpiin tekeleihin kallellaan olevan levy, jossa on kosolti hyviä kappaleita.
Vierailijakaarista löytyy Fleetwood Macin Lindsey Buckingham, joka on laulanut ja kirjoittanut levyn parhaimmistoon kuuluvan I Want You Back kappaleen. Myös Fletukoiden Christine Mc Vie laulaa taustoja monilla biiseillä. Tällä levyllä enimmäkseen laulutonttia hallitseva Billy Burnette liittyi 90-luvun alussa osaksi Fleetwood Macin, sen kehnoimmalle tekeleelle: Behind The Mask (90).
I'm Not Me on kaikkinensa hyvin sujuvaa ja soljuvaa kuunneltavaa. Vielä tuolloin elintasokokaiinia häpeämättömästi nuuskinut Fleetwood on saanut taustaköörinsä hyvään lentoon. Fleetwoodin päihdehommat loppuivat vasta 90-luvun loppupuolella ja bändihommat ovat jatkuneet aina näihin päiviin asti Fleetwood Macin maailmankiertueiden voimin.
Elton Johnista on tullut jonkin verran kirjoiteltua tähän blogiin. Lähinnä hämmästellen kuinka halvalla artistin levyjä löytää kirppareilta. Niin, löytyi vielä jokunen vuosi sitten. Nyt hinnat ovat kiivenneet ylöspäin. Jopa 70-luvun ns. jämälevyä Rock of The Westiesiä(75) ei löydykään enää euron laareista. Eikä pidäkään löytyä, koska levy laadukas ja hyvä.
Tämä elämänkerta tarttui käsiin kirjaston tiskiltä. Omat odotukset eivät olleet korkealla kirjan suhteen. Elämänkertoja suorastaan tulvii näinä päiviä, rallitähdistä rokkitähtiin. Niihin rallitähtien tai tositeeveejulkkisten elämänkertoihin en koskisi pitkällä tikullakaan. Sori Jari-Matti ja kumppanit. Mutta Elton John. Kyllä se aina vähän kiinnostaa, että kuinka paljon sitä kokkelia meni 70-luvulla? Vastaushan on: - Ihan tolkuttomasti.
Elämänkertaa mainostetaan pursuavan hauskaksi ja armottoman rehelliseksi. Täytyy myöntää, että nämä kriteerit täyttyvät komeasti. Elton John kertoo koko tarinansa aina lapsuudesta liki tähän hetkeen asti (2019). Elton ei todellakaan ujostele kertoa mitä oikeasti tapahtui 70-luvulla ja kuinka tolkuttomasti hän törsäsi rahaa kun rahan makuun pääsi. Kokaiiniviivojen vetämisen lisäksi rahaa paloi aina övereimpiin esiintymisvaatteisiin ja lavarekvisiittaan. Yhden huuruisen päihdeyön seurauksena Elton oli ostanut raitiovaunun, jonka oli sopinut raahattavaksi seuraavalle keikalle. No sehän järjestyi helikopterien ketjukuljetuksen avulla. Ringo Starr oli kaupitellut Eltonille jättimäistä muovidinosaurusta joka vaikeutti hänen asunnonmyyntiä. No Eltonhan tuli tietty hätiin ja osti tuon dinosauruksen.
Päihdehuuruisten seikkailujen ohella kirja pitää sisällään paljon mojovia analyyseja muista starboista. Rod Stewart, John Lennon, Michael Jackson, Freddie Mercury saavat muun muassa osansa Eltonin tarkasta silmästä. Myös kohtaaminen Elviksen kanssa vuodelta 1976 on kuvattu kirjassa hyvin. Hämmästyttävän monen kuuluisuuden kanssa Elton on ystävystynyt, aina em, rokkitähdistä jopa kuninkaallisiin. Elämänkerran mukaan ihan kaikkien kanssa sitä yhteistä säveltä ei löytynyt, esimerkiksi David Bowien kanssa ei synkannut.
Eltonin seksuaalisen heräämisen kuvailu on myös aitoa ja vähän yllättävääkin. Legendaarinen laulajatähti Long John Baldry suorastaan ojensi Eltonia 1970-luvun taitteessa kun hän ei tunnustanut seksuaalista suuntautumistaan. Sittemmin kun Elton tuli ulos kaapista. Kirja kertookin varsin yksityiskohtaisesti ja surkuhupaisasti tähden epätoivoisista miesseikkailustaan, kuten epätoivoisista ihastumisista heteromiehiin.
Vaikka Elton eli varsin päihdevoittoista elämää aina 70-luvun puolesta välistä 80-luvun loppuun, niin varsin energinen tyyppi hän ollut, sillä vyössä on 34 studioalbumia ja hän tekee edelleen keskimäärin yli sata keikkaa vuodessa, tätä vuotta lukuunottamatta.
On myönnettävä, että liki kaikista lukemistani rock-elämänkerroista kiinnostavinta antia on 70-luvun puoliväli, se vastuuttomin ja päihdevoittoisin aika. Kun nämä suuruudenhullut sarjakuvasankarit tekevät mitä hölmöimpiä tempauksia. Niin Eltoninkin kirjassa. Aloitin kirjan puolesta välistä ja kun olin lukenut sen loppuun, niin sitten vasta luin alun. En tiedä, koen suurta viehtymystä näitä rokin pöhövuosia kohtaan...1975, 1976, 1977 kunnes punk räjäytti paketin ja laittoi elitistiset rock-dinosaurukset aisoihin.
Olen sitä mieltä, että Eltonin musiikillisesta tuotannosta melkein enemmän kuin puolet on aika merkityksetöntä kamaa. Tämä ei ole estänyt minua täydellisen Elton discografian metsästyksessä. Vain neljä levyä puuttuu kokoelmastani. Täytyy myöntää, että niitä yhdentekeviä studioalbumeja on aivan liikaa, vaikka jokaiselta levyiltä jotain hyvääkin löytyy. Loppuun vielä oma Elton Johnin albumeiden Top 12.
1.Honky Chateau 2. Madman Across The Water 3. Goodbye Yellow Brick Road 4. Rock of The Westies 5. Don't Shoot I'm Only Piano Player 6. Tumbleweed Connection 7. Caribou 8. Elton John 9. Captain Fantastic and Brown Dirt Cowboy 10. Too Low for Zero 11. Blue Moves 12. Single Man.
Edellisestä livekeikastani oli yli puoli vuotta ja tällaiselle livemusiikin suurkuluttajalle se on paljon. Koronakevät piti allekirjoittaneen poterossaan. Striimikeikat tuli tutuiksi ja alkuun ne olivatkin jotenkin liikuttavia, että sentään jotenkin pystyy osallistumaan. Aika pian tämä striimikeikkojen ensihuuma meni ohitse ja monet hyvin järjestetyt nettikeikat menivät minulta ohitse, kun ei sitten kuitenkaan jaksanut nököttää tietokoneella.
Kesäkin meni ilman livekeikkoja, vaikka jonkinmoista mahdollisuutta olikin ilmassa. Alkusyksy näytti lupaavalta, artistit buukkasivat kalenteriin keikkoja, mutta yhtälailla niitä peruttiin kun syksy eteni. Jotain on onneksi vielä jäljellä. Keikkajärjestäjät tekevät kaikkensa turvavälien ja muiden koronaohjeiden suhteen. Keikkatilat on järjestetty väljiksi, esimerkiksi jokainen asiakas voi saada oman pöytäpaikan. Turvaväleistä, käsienpesusta ja maskeista tiedotetaan tasaisin väliajoin keikkapaikan ämyreissä. Näin tänäkin iltana Tampereen Pakkahuoneella, ennen 22-Pistepirkon keikkaa.
Totta se oli. Piiitkän tauon jälkeen istuin väljähkön Pakkahuoneen pöydässä hanaspitfireä siemaillen. Kuinka se maistui hyvälle, tuo olut ja tietoisuus siitä, että yksi suomalaisen rokin ikisuosikeista astuu pian lavalle. Lirautanko silkasta onnesta jotain pöksyihini? En ehkä ihan vielä.
Kun katson ympärilleni, niin kaikki on melkein kuin ennenkin. Humalaisempi seurue pitää kovaa ääntä pöydässä, tällätyt tädit ja sutjakkaat sedät uskaltavat tanssahdellakin. Mutta harva ottaa kontaktia oman seurueen ulkopuolelle. Ihmiset pitävät turvavälin, ymmärtävät olla tulematta toisen reviirille, ainakin yhdeksän aikaan illalla. Myöhemmästä en tiedä, mitä tapahtuu kun keikka loppuu ja ihmiset jatkavat bailaamistaan. Ne harvat jotka jatkavat.
Kun pari rouvashenkilöä ja yksi tuhiseva herra norkoilee pöytäni vieressä, ajattelen ottaa sen yhden ratkaisevan askeleen, jota olen jo suunnitellut pitkään. Eli kun Spitfire on kadonnut kurkustani alas ja keikan alkuun on pari minuuttia, kaivan takataskustani maskin ja pistän sen naamalleni. Tadaa, tässä sitä ollaan uuden ajan kynnyksellä. Hengitys jatkuu melko vaivattomana maskin alla ja sitä pelkäämääni naamahikoilua ei tapahdu. Maski haittaa yllättävän vähän perusolemista. Sitten voinkin keskittyä itseasiaan, eli jumaloimaani bändiin ja sen ajattomaan musiikkiin. Oih.
Pystynkö olemaan millään tavalla objektiivinen tämän keikan suhteen? Tuskin. Keikkakiimani oli korona-aikana kasvanut valtavaksi, jokainen soluni värisevässä varressani oli valmiina vastaanottamaan Utajärven poikien musiikillista ilosanomaa. Oliko se sitä vieläkin, vuosienkin jälkeen, relevanttia ja toimivaa musaa. Vaikka autossa kuuntelemani Rally of Love(01) kuulosti hivenen mennen ajan musalta, mutta vain hivenen. Kaikki oli niin kuin ennenkin ja ehkä hivenen paremmin. Melkein nyyhkäisen.
Keikka alkaa kappaleella Madness of Speed, joka on on julkaisematon numero Pirkkojen viitisen vuotta sitten kesken jääneeltä levyltä. P-K:n ja Askon yhdessä luoma rauhallinen, mutta uhkaava tunnelma vie mukanaan. Nyt kutitellaan ajan ja ajattomuuden hermoa. Upean kappaleen sinetöi vieraileva naispuolinen sellisti.
Tästä jatketaan rumpali Espen sisääntuloon, joka on vangitseva. Rumpupallin sijasta Espe nappaa käteen mikrofonin ja laulaa luikauttaa komean kappaleen. Vaikuttaa ennen julkaisemattomalta biisiltä. Merkille pantavaa tässä on Espen vuosien myötä vapautunut lauluilmaisu. Vähäeleinen karisma välittyy hienosti ja keuhkoissa on uudenlaista pontta. Mahtavaa Espe.
Jo Espen soolonumerossa sävykkäästi skittaansa näppäillyt PK Keränen päästää seuraavassa kappaleessa kuusikielisensä valloilleen. Harvoin kuultu Coffee Girl on erityisen mieluisa yllätys. Biisi vedetään läpi varmalla otteella kera PK:n erittäin äreiden kitarasoolojen. Nyt näkyy ja kuuluu, että Pistepirkkojen ilmaisukanava on täysin auki. Upea veto tämäkin.
Liki katharttisen alun jälkeen bändi soittaa rennolla otteella Rodeo Heartin, sen jälkeen hyvin kulkevan Space Ridingin, jota jälleen kerran PK:n kitara kuljettaa mallikkaasti. Pian ollaankin jo Birdyn äärellä. Kaikki toimii tässäkin. Vieraileva sellisti taikoo kielisoittimestaan hienoa avantgardiset lintuluraukset laulun suvantokohdassa. Tässä kohtaa yleisökin on jo täpöllä mukana, niiltä osin mitä koronarajoitusten aikana voi olla.
Keikan huippukohta tulee itselleni tuntemattoman instrumentaalin myötä. Koko bändi, aina urkuri/basisti Asko Kerästä myöten rokkaa ja surffaa pidäkkeettömästi. Kappaleesta välittyy vuosikymmenien kokemus ja soittamisen ilo. Espen rummut jyskää vastustamattomasti, Asko tietää miten urkuja vingutetaan ja PK:n kitara iskee keitokseen tulta. Tämä biisi tuo esiin Pirkkojen aidon ja riemukkaan ytimen. Mietin, että jos ulkomainen levymoguli olisi näkemässä tämän esityksen ja koko keikan, niin siinä menis äkkiä joiltain Jack Whitelta tai Rival Sonssilta levydiili. Paitsi, että ne levymogulit varmaan jo tietävät Pirkkojen taian...sillä onhan bändi kansainvälisesti tunnettu.
Frankesteinin kohdalla bändi alkoi ottamaan varsin avoimesti biisitoiveita vastaan. Oletettavasti bändin settilistaa ei ollut lukittu. Askon välihöpsöttelyt ja tuumailut, että soitetaanko tää vai tuo biisi rentoutti mukavasti tunnelmaa. Miehen jutut välillä olivat ihan toiselta planeetalta, niin että hymy karehti bänditovereiden huulilla. Onneksi se oli hymy, eikä mikään muu. Keikan aikana heräsi toiveikkuus, että josko bändi pääsisi vielä levytyskantaan kiinni. Tunnelma vaikutti hyvältä ja keikkakin oli liki eksaattinen ja olen sata varma, että myös bändi nautti hommastaan. Pirkkojen pitkät ja monimutkaiset levytysprosessit ovat oma lukunsa ja se on asia minkä suhteen ei pidä kiirehtiä, eikö vieläkään? Se levy tulee jos on tullakseen, näin uskon.
Keikan loppupuoli sisälsi mahdollisesti vielä yhden levyttämättömän biisin? Jossa laulettiin "Get Over Me" Voisiko olla näin? Espen varmaotteinen Tired Being of Drunk ja pari hilpeää numeroa viimeisimmältä Lime Green Delorean(11) levyltä johdattivat keikkasetin viimeiseen numeroon, eli Texacosoniin. Kyllä. Utajärven säröinen boogiejuna kolkotti läpi pimeän tunnelin, jota koronasyksyksi kutsutaan. Velat muuttuivat saataviksi, tietoisuus kasvomaskista ja muista ikävistä arjen nihkeyksistä häipyivät jonnekin. Tämä ilta oli Pistepirkkojen ja tämä oli ehkä parhain 22-Pistepirkkokeikka jota olen ollut todistamassa.
Kaksi encorea, Quicksand ja I Knew pursottivat vielä kerman tämän kakun päälle. Minä nautin. Kiitos pojat. Toivottavasti tarina saa jatkoa, lisäkeikkojen ja levyn(jen) myötä. Tämän bändin ei ole syytä unohtua ja kadota. Kyse on kuitenkin yhdestä Suomen kansallisaarteesta, täysin omintakeisesta ja vaikuttavasta rockbändistä, jonka vahva materiaali ei ole osoittanut minkäänlaisia haalistumisen merkkejä.
Kotimatkalla autossa soiva Rally of Love(01) kuulosti ajattomalta klassikolta, yhä edelleen.
Oletko nähnyt tämän levynkannen jossain? Ehkä kirpparilla kahden euron laarissa. Vähän Simple Mindsin tai Duran Duranin suuntaan mielleyhtymiä tuova kansi. Jotain tyypillistä kasarishittiä, levyjä joita pyörii kolmetoista tusinassa.
Musiikkimaku on ihmeellinen asia ja musiikin arvostus myös. Ramones, Iggy Pop, Prince tai vaikkapa Lou Reed ovat nimiä joista maksetaan. Tällainen nobody Hoodoo Gurus putoaa iskevän pop/rockin tyhjiöön, kukaan ei tiedä ja jos tietääkin, niin platat on jo siististi hyllyssä.
Mennään aikaan ennen ysärin poppaavia punkbändejä, kuten Greenday tai Offspring. Hoodoo Gurus teki kaiken vain aiemmin ja tyylikkäämmin. Toisaalta on epäkunnioittavaa verrata tätä Australian helmeä noihin höttöisiin tusinarokkaajiin. No jopas.
Olenko nyt sanomassa, että Hoodoo Gurusin Blow Your Cool(87) ansaitsee korskeamman hintalapun kuin kaksi euroa? Kyllä olen sanomassa. Tämä on ainakin seitsemän euron levy, sisällöltään ehkä jopa kympin platta. Mutta tämä sattuu olemaan se bändin levy jolle povattiin läpimurtoa ja painosmäärät olivat todennäköisesti suuremmat kuin muilla bändin levyillä.
Tämä bändin kolmas levy levy sai hyvät arviot aikanaan ja poiki listahitin What's My Scene? Australian listahitin. Dave Faulknerin johtamaa yhtyettä yritettiin sysätä vähän samalle menestyksen tielle kuin INXS:siä. Edelliset platat Stoneage Romeos(84) ja Mars Need Guitars!(85) saavat levymyyjäisissä arvokkaamman hintalapun, kuten tätä seuraavat Magnum Cum Louder(89) ja Kinky(91).
Myönnän, että tämä on kahdes tai kolmas versio levystä jonka omistan. Periaatteeni on, että aina kun mielestäni pätevä rokkiplatta tulee vastaan perin euron laarissa, niin kerään sen talteen. Epäilet, että tuolla miehellä mahtaa olla paljon levyjä ja niiden kaksoiskappaleita. Olet aivan oikeassa. Haluaisitko yhden niistä? Vaikka tämän räyhäkkäästi rokkaavan levyn, jossa on myös svengaavia suvantokohtia. Tältä se kuulostaa:
Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.
Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.
Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.
Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.
American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.
Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.
Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?
Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.
Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani.
Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.
Uutuuslevyt hukkuvat helposti aikaan ja unohtuvat aivan liian nopeasti. Jos levyjä edes jaksetaan julkaista. Ai se julkaisi levyn? No milloin? Ai vuosi sitten. Jota kuinkin näin myös viime vuonna ilmestyneen Beckin Hyperspacen (19) kohdalla. Ei ole ollut vähään aikaan minkäänlaisia odotusarvoja kyseisen herra Beck Hansenin musiikin suhteen. Edellinen Colors (17) meni vähän ohi. Rytmikäs ja viimeisen päälle tuunattu tanssilevy ei puhutellut riittävästi, vaikka sisälsi puhtaan Beck-klassikon: Dreams. Kun taas tätä levyä edeltänyt Morning Phase (14) oli paluuta hyvään ja folkahtavaan suuntaan, jonka lähin verrokki on artistin aikaisempi mestariteos: Sea Change (02). Joka on myös itselleni SE Beck-levy.
Kaikkinensa Beck Hansenin jo kolme vuosikymmentä kestänyt monipuolinen musiikkiura on tarjonnut tällekin kuulijalle lukuisia ilon hetkiä. Paitsi, että mies ja hänen musiikkinsa meinasi kokonaan unohtua viime vuosina.
Tuli kesä ja tuli yksi kirjastokäynti. Musiikkiosaston laarissa pilkisti Beckin uusin levy Hyperspace (19). Noh, annetaan mahdollisuus, ajattelin. Niinhän siinä kävi, kuten useinkin näissä blogijutuissa, että puolihuolimaton autosoittelu paljasti tämän levyn potentiaalin. Täydellinen loppukesän levy, vähän surumielinen, mutta täynnä kuuntelujen myötä kasvavia biisillisiä koukkuja.
Beck, tämä 2000-luvun Bowie, kalpea ja taiteellinen hahmo viitassaan, joka ei kaihda riskejä, mutta tekee kaiken omalla tunnistettavalla tyylillään. Niin tälläkin kertaa. Ostan tämän levyn.
Loppuun kaksi oleellista näytettä tältä hienolta levyltä. Helposti jää näkemättä artistin videot, kuten tämäkin puhutteleva:
Miksi kolme kertaa "back"? Noh, näitä heilurimaisia comebackeja riittää, joka vuosi ja vuosikymmen jokin rokkikukkonen ponnistaa syvästä matalasta ja tekee vielä yhden sirkustempun. Niin Brucekin, tuo surullinen rodeotähti, kuivahtanut Cowboy ilmastonmuutoksen vastaisessa mainoksessa. Ikää pitää olla mielellään 70 tai yli, jotta jotain tapahtuu ja jotta maailma uskoo. Muutos on tulossa, tämä on kirje sinulle eksynyt kansalainen tai kosmopoliitti. On se kirje. Väsynyt sellainen.
Olen vähän ilkeä idoliani kohtaan. Ei saa pilkata jos on vanha. Itsekin olen, kiivaasti vanhenemassa. Mutta en voi sille mitään, että viimevuotinen, ensivaikutelmaltaan oikein mukava soolotyö: Western Stars (19) haukotuttaa, puhumattakaan tästä uudesta E Street Bandin kanssa tehdystä veisusta. En yksinkertaisesti halua kuulla väsynyttä Brucea, haluan takaisin sen intohimoisen, tunnevoimaltaan ylivertaisen preeriasuden. Mutta täytyykö vanhan suden vielä osata ulvaista niskakarvoja värisyttävällä tavalla. Eikai, jos eläkeikäkin on ylitetty. Miksi vaatia sitä nuoruuden epätoivoa ja vimmaa, tai edes aikuisuuden räjähtävää vimmaa.
Jos sitä vimmaa ei enää olekaan. Vanhat rokkarit ovat vaan jatkoajalla ammattiaan harjoittamassa. Miksi edes vaatia jotain elämää suurempaa? Entäs Dylan, Cohen, Bowie, kaikki nämä massiiviset joutsenlaulut. Eikö niissä ole muka vimmaa? Kyllä vanhassakin on voimaa ja järisyttävän suurta karismaa.
Mutta Bruce ei ole löytänyt itsestään sitä viimeisen suoran vaikuttavaa voimaa, joka tulee antamisen, ei yrittämisen kautta. Hän pyristelee ja yrittää olla edelleen suuria massoja liikuttava maskuliininen rockvoima. Kuulen vastalauseen: - Mutta hän on se. Hän saa olla se vavahteleva pappa lavalla, joka saa aallon vielä liikkeelle. Niin. Toivottavasti hän ei yritä sitä seuraavalla kiertueella, pelkään että se ei enää toimi. Onhan Brucella toki soolotyönsä ja kiertueensa, jossa hän pärjää vallan mainiosti omillaan.
Hämmästelen itsekin Bruce-kritiikkiäni, sillä tämä papparainen on suurimpia esikuviani ja useat hänen levyt ja biisit ovat elämäni soundtrackin kärkisijoilla. Mutta miksi nyt ei Boss maistu? Kyse on aidosta pettymyksestä, sillä tämän lokakuussa ilmestyvän albumin Letter To You (20) nimikappale ei väräytä mitään minussa. Ei sitten mitään. Maistuu ylijäämäkappaleelta, kuin sähköistetty versio jostain Western Starsin biisistä. Ennen kaikkea E Street Band soittaa todella valjusti, MISSÄ ON INTOHIMO? Huudan ja päädyn soittamaan Spotikasta Riverin ylijäämäbiisejä.
Mutta kun katson ensi kertaa tämän videon, niin yllättäen liikutun. Kaikki nuo ikääntyneet sankarini, miten rehellisiä he ovatkaan omissa elämän juomuissaan. En voi, enkä halua vihata heitä...koska he ovat vuosikymmenien ajan kohentaneet omaa elämänlaatua tähtitieteellisellä tavalla(jos pikkaisen liioitellaan). Ja onhan tuo biisi...
Ehkä tuleva levy onkin erityinen? Toivon. Ainakin biisilistasta löytyy parikin herran alkuaikojen levyttämätöntä kappaletta, kuten If I Was The Priest ja Song For Orphans. Lokakuuhun on vielä matkaa ja saanhan muuttaa mieleni.
