Dion - Bronxin enkeliääni

Muistat Paul Ankan, Gene Pitneynkin, mutta muistatko Dionin? The Wanderer, yksi ensimmäisistä ja kuolemattomista popveisuista, joita useat artistit ovat coveroineet, aina Status Quosta lähtien. Amerikanitalialainen Dion DiMucci on yksi suurista ja ensimmäisistä poppareista. Ura juontaa jo 50-luvun puolelle jolloin ensimmäiset Dion And The Belmonts - yhtyeen levyt ilmestyivät. Tyylilajina oli tuolloin doo-wop. Dion siirtyi soolouralle vuonna 1960 ja siirtyi doo-wopista enemmän R&B/pop-tyyliseen musiikkiin. Vuodesta 1960-luvun alussa Dionin menestyshittejä olivat em. The Wandererin, lisäksi Runaround Sue, Lovers Who Wander, Ruby Baby ja Donna the Prima Donna. Dion on edelleenkin relevantti artisti, uusi albumi Girl Friends (24) ilmestyi juuri. Dionin musiikillinenura on kestänyt jo reippaasti yli 65-vuotta ja tulevana kesänä mittariin tulee 85-vuotta. Tähän nähden uusi albumi on yllättävän elinvoimainen ja laulu kulkee edelleen vaivattomasti.

Laulu on avainsana. Dionilla on oma ylväs soundinsa, Amerikan Pepe Willberg ilman Pepen paatosta ja tenoria. Mietin, että olenko koskaan kuullut yhtä hyvää versiota Joni Mitchellin klassikosta Both Sides Now kuin Dionin esittämän version hänen omaa nimeään kantavalta sooloalbumilta vuodelta 1968. Tuskin olen. Kappale on kuin pyhä holvikäytävän henkäys, jota kuljettaa puhdas ja kantava ääni, mutta ei missään tapauksessa liian kliini, enemmän sielukas ja vapaa. Tarinan mukaan Dion on oppinut laulutyylinsä naapurustonsa juutalaisilta kanttoreilta Bronxissa. Jotain ylvästä ja jopa ylimaallista Dionin laulussa kieltämättä on. Tuon levyn suurin hitti oli Abraham, Martin & John, josta Neil Young on sanonut, että ei ymmärrä mistä kappale kertoo.

Tuota vuoden 1968 albumia, kuten muitakaan Dionin 60-70 luvun vaihteen studioalbumeja on kohtuullisen vaikea löytää ainakaan paikallisista levykaupoista tai kirppareilta. Discogsin sormet ulottuvat Atlantin toiselle puolelle, josta albumeja voisi raijata Suomeen, mutta sittenkään ei, koska kalliit postikulut. Pienellä tuurilla saattaa löytää levyn sieltä ja toisen täältä. Studioalbumeja vuosien varrella on ilmestynyt n.35-40. Yli 65-vuotta kestäneen uran aikana se ei ole aivan mahdoton määrä, enemmänkin niitä olisi voinut ilmestyä. Julkaisua ovat hidastaneet etenkin Dionin vaikea huumeongelma 60-luvun puolivälissä, jolloin ura oli hetken sananmukaisesti katkolla. Yhtälailla 80-luvun alussa Dion teki Dylanit ja alkoi tekemään uskonnollisia levyjä, jotka ovat tasoltaan yllättävän hyviä. Näitä uskonnollisia levyjä on löytynyt alelaareista sopuhintaan.

Itse tutustuin Dioniin comeback-albumin Yo Frankie (89) kautta. Levyä buffattiin komealla esiintyjäarsenaalilla, aina Lou Reedin ja Bryan Adamsin kautta Paul Simoniin. Levy noteerattiin hyvin, mutta myynti taisi olla aika kehnoa, koska levyä löytyy tasaiseen kahden euron laareista. Jos osuu silmiin, niin kehotan tarttumaan. Kyseessä on oiva levy, tarttuva kappaleita riittävällä intohimolla ryyditettynä. Tämä levyn avausraita King of The New York Streets iskee heti kultasuoneen.

Dionin yksi merkittävimmistä levyistä Born to Be With You (75) syntyi Phil Spectorin tuottamana. Levytyssessioista on monenlaisia tarinoita, kuinka humalainen ja kaikin puolin arvaamaton Spector oli uhannut aseella artistia. Levy julkaistiin aikoinaan vain Britteissä ja se floppasi pahasti. Ajan myötä levy on kasvattanut arvostustaan ja sitä pidetään nykyisin yhtenä parhaimmista Dion-levyistä sekä Phil Spectorin viimeisimmistä onnistuneista tuotannoista. Myös tätäkin levyä on erityisen vaikea saada sopuhintaan minkäänlaisena fyysisenä äänitteenä.

Loppuvuodesta ilmestyy Dionin elämänkerta The Rock and Roll Philosopher (24) joka kertonee miehen urasta kaiken. Romanttisen ja dramaattisen katupopin/rockin lisäksi Dion on levyttänyt useita blueslevyjä, joista pidetään parhaana levyä nimeltään: Son of Skip James (07). 

New Yorkin Bronxissa varttuneen kauniskasvoisen artistin yllä leijui tähtipölyä jo uran ensimmäisissä hetkissä, sillä ihan ensimmäisen julkisen esiintymisen aikana tytöt olivat alkaneet kiljua kesken kappaleen, se oli selvä merkki ja lähtölaukaus Dionin pitkälle uralle.

Saimaa - Vol.6

Tämä levy on tuunattu täydellisesti tähän maailman tilaan sopivaksi. Mitä muuta me nyt tarvitaan kuin kunnon luomuleipää, viihteellistä rieskaa aidosti soitettuna ja laulettuna. Tämä musiikki kuulostaa korvassani varsin luonnonmukaiselta. Tässäkö on sellainen levy, jossa kunnianhimo ja soittamisen riemu peittoaa tekoälyn...ja autotunen. Toivottavasti korvani eivät valehtele.

Matti Mikkolan sävelkynä vaikuttaa ehtymättömältä. Uutta levyä on tiedotteen mukaan äänitetty hartaasti viime vuosien aikana. Lopputulos on tässä. Mikkola on saanut avukseen kolme naislaulajaa ja yhden mieslaulajan.  Kokoonpano on suuri, ehkä suurempi kuin koskaan aikaisemmin Saimaan uralla. 

Avauskappale Pää räjähtää on nimensä mukaisesti räjähtävä viihdeavaus levylle. Lyriikka viittailee heti bändiin itseensä, kuinka Saimaan pinta värähtää. Tietoisen taitavaa. Levylle on valjastettu riittävän hyvät lyyrikot ja kieltämättä sanoituspuoli toimii oivallisesti, vaikka se on samanaikaisesti hivenen oletettua ja turvallista. 

Muistan sen niin on myös aikamoista viihdelaulantaa, ehkä liiankin oletettu lyriikka ajan käsistä valumiseen, haikailua maailmaan jossa kaikki oli paremmin, kun aikaa ja läskisoosia oli enemmän. Mutta, sittenkin, laulu koskettaa. Taisin odottaa tätä sanomaa, vai olisinko itse halunnut tehdä tämän lyriikan? Pidän naislaulajan äänestä, joka on oma ominaisvärinsä. Kolmoskappale Äiti on tehty itkettäväksi balladiksi ja siinä onnistutaan varsin hyvin. Melodia on tutunkuuloinen, mutta hyvin paikkansa minussa löytävä. Soitto on silkkaa rautaa, putkivahvistimen ja hammondin tuhinaa. Vai mitä lie soittimia? Myös erittäin hyvä ja aidonkuuloinen(lue: autotunevapaa) laulusuoritus jälleen kerran.

Kolmiosainen Kivi jota vierittää kappale on silkkaa Pepe & Saimaata, äänessä on Pepeä muistuttava, mutta nuorekkaampi miesääni. Kappale voisi tunnelman, sisällön ja soiton puolesta löytyä joltain 70-luvun Pepe & Paradisen levyltä. Kolmiosaisuus kääntyy lopulta voitoksi ja pidän kappaletta yhtenä albumin keskeisempänä teoksena. 

Rokkaamaan pyrkivä Yksi flirtti on kyllä epäilyttävän tutunkuuloinen, kuin Virve Rostin Sata Salaman julkaisematon jatko-osa. Ei ole suosikkejani tällä levyllä. Pitkii päivät jatkaa haikailun linjoilla, se on tuunattu  selkeästi perheelliseen ja keski-ikäiseen makuun. Tavallaan koskettava, mutta sanomaltaan tuhanteen kertaan kerrottu. Vaan voiko lyriikka olla sittenkin riittävän terävä jotta se nousisi tavanomaisuuden suosta? Aika näyttää. Melodia on jälleen kerran onnistunut.

Matkalla tutkalla on kuin tehty kesähitiksi. Kulkeva ja itseensä viittaileva biisi: Matti Hurisee...ilmiö on Saimaa. Käsissä on onnistunut biisi, rento ja kulkeva. Vaikka osa levyn biiseistä yskittää, niin tämä putoaa saman tien. On jäänyt jo korvamadoksi. Levyn viimeinen kappale Totuuden rappio on vielä liian iso pala purtavaksi ja analysoitavaksi. Parempaa huomistahan siinä toivotaan.

Levylle ilmestyy elokuussa jatko-osa: Vol.7 (24), joka tehty samoissa sessioissa ja on tekijöiden mukaan tasavahva edeltäjänsä kanssa. Odotukset suunnan muutoksesta ovat kai turhia, sillä jotain äkkivääryyttä ja särmää tähän olisin toivonut. Urheilu-Suomi (16) ja Pyhimys & Saimaa (19) levyt ovat edelleen ylittämättömiä teoksia. Vol.6 on viihteellisyydestä onnistunut, sisältörikaskin, mutta ehkä vähän liian pliisu minun makuuni. Eittämättä levy täyttää Ultra Bra:n kokoisen aukon, ja kysymys herää: tätäkö kansa nyt haluaa, kohottavaa yhteishoilausta kaikilla Suomen festareilla? Ei se huono toive ole, mutta levy ei mahdu vielä korvieni väliin tai se valuu sieltä liian nopeasti pois. Voi olla, että aika tekee hyvää tälle albumille, sillä olenhan sen vasta kuunnellut noin neljä kertaa läpi.

Daniel Romano's Outfit - Too Hot To Sleep

Ikisuosikkini, kanadalainen elohopea, Daniel Romano on julkaissut juuri uuden, noin  kahdennenkymmenennen studioalbumin. Romano aloitti uran kantrilaulajana ja loi ihan menestyksekästä uraa jenkeissä, ainakin mitä voin näiden kantribiisien striimausmääristä perustella. Vuonna 2016 julkaistu Romanon  Mosey (16) albumi laajensi musiikillista palettiaan enemmän rokin suuntaan. Tuo levy oli ensikosketukseni artistiin ja samana vuonna näin Romanon onnekkaasti Tampereella klubikeikalla. Ohessa bloggaus tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Korona-aikana Romano äityi erityisen tuotteliaaksi, saldona oli kymmenen julkaisua, joista suurin osa kokopitkiä studioalbumeja. Koronavuoden 2020 sadon helmi on ehdottomasti: Vision of The Higher Dream (20), jota olen auliisti kehunut tässäkin blogissa aiemmin: Subterranean Homesick Hounds: Daniel Romano's Outfit - Okay Wow

Jotta tämä kirjoitus ei olisi pelkkää viittailua aiempiin bloggauksiini, niin otetaan käsittelyyn Romanon ja Outfit bändinsä uunituore rieska: Too Hot To Sleep (24). Edellisestä La Luna (22) teema-albumista oli kulunut peräti puolitoista vuotta, joka Romanon asteikolla on varsin pitkä julkaisutauko. Toki viime vuonna julkaistiin muutama ns.arkistojen aarre vinyyli, mutta se on taas oma tarinansa.

Too Hot To Sleep (24) poikkeaa aikaisemmista Romanon soololevyistä siinä, että tämä uutukainen on täyttä rokkia alusta loppuun. Vähän punkahtava, sopivan rosoinen, riittävän melodinen ja erittäin tiukalla otteella soitettu levy suorastaan huutaa kuulemaan nämä kappaleet livenä. Sellainen tilaisuus tulee marraskuun alussa Tavastia-klubilla Helsingissä. Bändin keikkakalenterissa näyttää olevan viikko löysää ennen seuraavaa, niin voisi kuvitella, että keikkapäiviä vielä lisätään tuonnempana, ehkä Turku ja Tampere!?

Vähän yli 27 minuuttisesta uutuuslevystä ei löydy heikkoja lenkkejä. Kymmenen biisin kokonaisuus rokkaa oikein kunnolla. You Can Steal My Kiss lyö heti luun kurkkuun, nyt mennään eikä meinata. Kakkosbiisi Where's Paradise on vielä rullaavampi kuin eka ja tuo keskiöön Danielin veljen, Ian Romanon huikean rumputyöskentelyn. Vaikka paketti on tiukka ja punkahtava, se sallii myös löysempää rollausta. State of Nature on juuri sellainen keskitempoinen, karismaattinen kappale, jota tekisi mieli verrata johonkin muuhun artistiin, mutta mieleen ei tule yhtäkään. Biisin loppupuolella kappale kiihdyttää tahtiaan ja muuttaa sen paremmaksi.

All Oh Thee Above on rivakka ja hivenen erikoinen kaahaus. Vaikka biisit ovat pinnaltaan rokkibiisejä ja yhdessä soiton helmiä, niin pinnan alla kuplii monenlaisia vaikutteita, jotka nostavat ne ylös tavanomaisuuden vaarasta. Tämä kappale on juuri sellainen, kiehtova ja mukaansa tempaava, josta ei täysin ota selvää. A-puolen päättää kiivas That's Too Rich, joka kellottuu aikaan 1,23. Vaikka kappale on lyhyt ja nopeatempoinen, niin sen keskellä saadaan upotettua hidastempoisempi osio. Tämä ja seuraava kappale Chatter on jälleen täynnä Ian Romanon kiivasta rummutusta, jota pitäisin varsin keskeisenä levyn yleissoundin tekijänä.

Levyn pilottisinkku Field Of Ruins on tutunkuuloista powerpop-Romanoa, joka potkii edelleen punkisti eteenpäin, levyn yleisilmeestä kiinni pitäen. Kappaleesta on julkaistu myös hauska video, jossa Daniel poseeraa hämmentävässä "kirjastotätilookissa". Daniel Romanon back-kataloogista löytyy iso liuta vaikuttavia ja osittain hämmentäviäkin videoita, artistin taiteellinen näkemys laajenee helposti videoilmaisun ja kuvataiteenkin puolelle. Levyn loppupuolen kappaleista You Saw Me In Sunshine on mukavaa keinuntaa ja levyn nimikappale jatkaa samalla vähän rauhallisemmalla linjalla. Loppuun säästetty Generation End tekee ehkä kaikista suurimman vaikutuksen. Kappale on silkkaa 70-lukuista powerpoppia punkilla twistillä. 

Käsissä tiukka ja varsin kuunneltava levy. Romanon levyt ovat usein aika täyteen ahdetun kuuloisia, vaikka se ei välttämättä ole koko totuus, vaan enempi havainto hyvin voimakkaasta ja pidättelemättömästä soittamisen ja ennen kaikkea laulamisen intensiteetistä. Tällä levyllä, tämä joskus aika hengästyttävä intensiteetti, on hyvässä tasapainossa riittävän vaihtelevan ja rennosti rokkaavan materiaalin kanssa. Levy menee Romanon listalla ehkä jopa Top 5:seen, joka on tämän fanin suusta sanottuna paljon.