Amerikkalaisen Wilco-yhtyeen kokeellinen ja tietoisen epävireinen mauste musiikissa välillä hermostuttaa minua. Että jos kuitenkin sen taustalla kulkevan ja harmoniaa rikkovan vonkuvan kitaran ois voinut jättää pois, kuten tuoreen Cousin (23) albumin avauskappaleella: Infinite Surprise. Kappale kulkee muuten ihan mukavasti. Lyriikka on tuttua Jeff Tweedyä, lyhytsanaista, helppoakin tai sitten painokkaan lyyristä. Sanoitukset eivät ole turhan koukeroisia, mutta lyhykäisyydessään kai merkittäviä? En osaa vielä sanoa. Vai miltäs tällainen biisin aloitus kuulostaa:
Staring
Eye to eye Staring Eye to eye
There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there to see There’s nothing there
Selkeää se ainakin on. Wilcon tuore albumi Cousin (23) oli työn alla jo vuonna 2019. Sitten kuvaan astui korona ja levyn äänitykset tyssäsivät. Alati tuotteliaan Jeff Tweedyn biisipussista löytyi parisen tusinaa biisiä, joiden pohjalta Wilco levytti rennon kantrivoittoisen albumin: Cruel Country (21). Tuo tupla-albumi on yksi rennoimmista ja parhaimmista Wilco-levyistä. Ilmestyessään levy oli pitkään tehokuuntelussa ja uudestaan viime kesänä, kun viimein hommasin levyn fyysisenä äänitteenä itselleni.
Ensikuuntelussa Cousin (23) valui korvien läpi jättämättä suurempia muistijälkiä, ehkä suorastaan vaisun kuuloisena. Nyt kun levyä olen jo jonkin verran pyörittänyt levylautasella, niin mielipiteeni on alkanut (radikaalisti) muuttua. Cruel Countryn (21) julkaisun aikoihin Wilco puhui jo tästä tulevasta levystä ja lupaili kokeellista kamaa. Nyt kuunneltuna Cousin (23) ei kuulostaa mitenkään erityisen kokeelliselta. Kappaleita on maustettu pienillä tehokeinoilla, kuten edellä mainitun avauskappaleen vonkuva taustakitara. Tuottajana on toiminut, myös muusikkona tunnettu, Cate Le Bon.
Kuuntelussa kappaleet ovat alkaneet tarttua kiinni takinliepeisiin, kuin hienovaraiset ystävät, ne kuiskivat korviini melodioita ja melankoliaa. Eka puolen biisikolmikko Levee, Evicted, ja Sunlight Ends kuulostivat alkuun samanlaisilta, mutta kuuntelujen myötä niiden hienovarainen karisma alkaa paljastumaan. Kakkospuolen avaava A Bowl And A Pudding rullautuu jännästi auki, kitara kerii taustalla omaa miellyttävää kertaussäveltään. Jotain mielenkiintoista ja arvoituksellista on tässä kappaleessa.
Tuoreen UNCUT-lehden haastattelussa Jeff Tweedy analysoi hienosti Cousin levyn tematiikkaa, kuinka hän kappaleita tehdessään (ja levyttäessään) hakee sellaista silmäkulmasta nähtävän nopean väläyksen tunnelmaa, kuin näkisi jotain, joka vilahtaa nopeasti horisontin ohitse. Yhtälailla tässä haastattelussa Tweedy syväluotaa kappaleita varsin nautinnollisella tavalla. Uuden levyn, ehkä parhain kappale, rauhaksiin kulkeva ja tunnelmallinen Pittsburgh, on kirjoitettu jo kauan sitten, mutta ei ole löytänyt paikkaansa aiemmilla Wilco-levyillä. Nyt se lepää paikallaan, b-sivun kolmantena biisinä ja tuon haastattelun mukaan myös Jeff Tweedyn yhtenä henkilökohtaisimpana kappaleena, kuten seuraava lyriikkapätkä saattaa paljastaakin:
I've always been afraid to sing That's a little thing
Somehow, that's all I do Strange as that seems I've outlived my dreams
Tweedyn lauluhan ei ole mitään keuhkojen täysimittaista käyttämistä, vaan vähäeleistä ja samanaikaisesti jotenkin haavoittuvan kuuloista. Se jää mieleen tai ei jää lainkaan mieleen. Laulu lähtee jotenkin aina samasta kohdasta, tutunkuuloisena, hyvin harvoin rajojaan venyttelevänä. Tweedyn laulu voi olla se miellyttävä käyntikortti Wilcon maailmaan tai sitten se luotaan työntävä osa. Minua Tweedyn laulu vetää puoleensa. Tämä laulu kyllä määrittelee paljon bändin musiikkia ja lukitsee sen "turvallisesti" omalle paikalleen. Wilco on aina tunnistettavaa Wilcoa, yhtälailla kuin Jeff Tweedyn soolotöistä aina tunnistaa tekijänsä. Sinänsä on yllättävää, että Wilcon musiikillinen tuotanto on edelleen lähestulkoon kokonaan Jeff Tweedyn kappaleiden varassa, vaikka bändissä on lahjakkuutta ja luovaa potentiaalia laajemminkin.
Cousin alkaa asettua omalle paikalleen minussa. Levy on pyöräytetty nyt neljä kertaa läpi. Kuulostaa koko ajan paremmalta. Tuleeko parhain tai kohottavin kappale vasta viimeisenä? Kevyesti poppaava Meant to be hivelee korvia erityisen mukavasti. Todellinen nostatusbiisi, ainakin tässä alt-rock-genressä, toisessa genressä voisi kuulostaa vain aika mitättömältä pikkubiisiltä, joka ei uskalla olla tarpeeksi iso. Mutta juuri nämä hienovaraiset (ja joskus yllättävät) musiikilliset ratkaisut tekevät Wilcosta kiinnostavan bändin. Kun siihen lisää vielä Tweedyn läsnäolevan laulun, niin paketti on valmis. Avaan sen ja nautin.
Edellisen kerran näin Laura Moision keikalla Tampereen muumi-museossa alkukesästä. Ehjä ja intensiivinen soolokeikka teki suuren vaikutuksen. Esittelyssä oli tuolloin juuri ilmestynyt albumi Vieras Maa (23). Napakkaa kahdeksan biisin ja reilun kolmenkymmenen minuutin albumia ei ole mitalla pilattu, mutta eipä sillä ole merkitystä, jos laatu on kovaa. Ja tässä tapauksessa se on kovaa, vaikka levyn kuulin livenä ensimmäistä kertaa.
Tästä meni pari kuukautta ennen kuin hankin kyseisen albumin vinyylinä. Ja siitä vielä toiset kaksi kuukautta ennen kuin kuuntelin levyn. Voi minua, mitä lie kiireitä ollut. Vaadittiin uusi Lauran keikka, jotta pääsin tämän uuden levyn äärelle.
Telakan keikka alkoi aseistariisuvasti Ikuinen valo (15) albumin päätöskappaleella: Kesämetsä. Äkkiseltään kovin helpolta vaikuttava, jopa lapsenomainen kappale omaa mielettömän syvyyden. Se oli myös täydellinen aloitus keikalle. Tämän jälkeen Laura siirtyi uruista kitaraan ja musiikki otti askeleita kohti perinteisempää kitara, basso ja rummut soundia, mutta onneksi Lauran herkän laulun ja biisin ehdoilla, sillä kappaleiden syvä ulottuvuus saadaan kyllä jyrättyä bändisoiton alle. Ehkä yhdessä tai kahdessa kohdassa rummut meinasi ottaa soundillisesti liian ison roolin, vaikkakin bändin rumpali hoiti tonttinsa erittäin mallikkaasti laulujen syvimmän olemuksen huomioiden. Yhtälailla kitaristi ja basisti tukivat ja myötäilivät Lauraa upeasti. Basso etenkin oli tunteellisesti etulinjassa.
Reilun tunnin mittainen keikka meni voimakkaasti plussan puolelle. Uuden levyn kappaleista vaikutuksen tekivät hurmaava Suojelija ja keikan lopussa kuultu painokas ja miltei painostava Salaisuus. Tällä kappaleella Laura asettui taas urkujen äärelle. Myös tällä kappaleessa oli merkille pantavaa muun bändin hienovarainen läsnäolo ja tuki Lauralle.
Mukana oli myös mukava valikoima kappaleita Lauran aikaisemmilta levyiltä. Keikan aikana mietin kuinka ainutlaatuinen ja herkkävireinen laulaja/lauluntekijä Moisio Suomen mittakaavassa onkaan.
Juuri ennen tämän keikan alkua kuulin suru-uutisen, sillä legendaarinen tamperelainen rocktoimittaja Jussi Niemen oli kuollut sairaskohtaukseen. Olen varma, että Jussi olisi halunnut olla juuri tällä keikalla. Näin Jussi kirjoitti Lauran edellisestä albumista Laulaa kun ei voi muutakaan (20). Nämä sanat Laurasta ja hänen musiikistaan allekirjoitan täysin:
"Keskiössä on loistavasta ja ilahduttavan pitkäikäisestä bändistä huolimatta kitaroita, pianoa ja syntikkaakin pelaava Laura, jonka kuulaan äänen läsnäolo ja maneeriton spirituaalinen puhtaus puhuttelee ihan erityisesti. Elegantti tapa näyttää keskisormea systeemille puhuttelee vanhaa vihaista hippiä kovasti.
Hipeistä puheen ollen, sattuvasti nimetty albumi heijastelee 70-luvun sarastuksen singer-songwritermeininkiä parhaalla mahdollisella tavalla. Tunnelmat vain ovat usein paljon tummempia, mutta niin ovat ajatkin. Todellisuuden väistely ei koskaan mitään pelasta. Luonto ja ekologia ovat vahvasti kuvassa." (Jussi Niemi)
Loppuun vielä Lauran tuotannon yksi vahvimmista kappaleista, Puutarha, joka löytyy levyltä Laura Moisio (18).
Olenko kirjoittanut noin sata kertaa googlen hakukenttään: "Rolling Stones new album"? En ole kirjoittanut sataa kertaa, vaan olen kirjoittanut tuhat kertaa, enemmänkin. Useita kertoja päivässä. Kirjoitinko jo edellisenä vuonna? Kyllä kirjoitin ja etenkin sitä edellisenä vuonna ja sitä edellisenä ja...etc.
Hyvin voimakkaasti etsin infoa Rollareiden uudesta levystä 2010-luvun alkupuolella, kun edellisestä Bigger Bang (05) platasta oli kulunut jo melko tovi. Kirjoitin niin paljon, että minun oli kuviteltava seuraava Rollarilevy ja kirjoitettava siitä levyarvio. Levyn nimi oli: Impossible Mission ja ilmestymisvuosi 2015. Tässä bloggaukseni levystä:
Vihdoin odotukseni on palkittu ja uusi, ihka oikea Rollarilevy Hackney Diamonds (23) julkaistaan vajaan kolmen viikon päästä. Albumin nimi, Hackney Diamonds, " on vanha Itä-Lontoon slangilause rikkoutuneelle lasille. Erityisesti se viittaa lasinsirpaleisiin, jotka ovat jääneet rikkinäisistä auton ikkunoista ja näyteikkunoista ryöstön seurauksena." (Why is the new Rolling Stones album called Hackney Diamonds? | Evening Standard)
Albumin pilottisinkku Angry julkaistiin jokunen viikko sitten ja toinen styge, gospel-vaikutteinen Sweet Sounds of Heaven viime torstaina. Otetaan biisit pieneen analyysiin:
Angry. 3.46. (Jagger-Richards-Watt)
Vaikka Mick Jagger toisin väittää tuoreessa Hesarin haastattelussa, niin kyllä vaan hänen ääntään on lievästi autotunetettu tällä kappaleella. Muuten biisiä voi pitää Jaggerin lauluilmaisun voimanosoituksena, kuinka hyvin 80-vuotiaalta mieheltä löytyy keuhkoja ja artikulaation tarkkuutta. Kappale kuulostaa erittäin Rolling Stonesilta, mutta silti enemmän Jaggerin soolobiisiltä, jota Rollarit säestää (elossa olevat rollarit siis)? Kappaleesta kuulee heti, että yksi on poissa, nimittäin rumpali Charlie Watts. Edesmenneen kannuttajan hienovaraista svengiä tulee välittömästi ikävä. Korvaava rumpali Steve Jordan on Charlien valitsema jatkaja ja saavuttanut kannuksensa muun muassa mainioilla Keef Richardsin soololevyillä. Eli hän on se ainut ja oikea jatkaja, mutta silti, jotain puuttuu, se tunne, se fiilis, se keinunta, bääh, i miss Charlie!
Ei Angry silti huono kappale ole. Toki se tuo muistumia monesta monesta rollaribiisistä, kuten Start Me Up:sta ja Undercover (83) albumin kätketyltä helmeltä: It Must Be Hell-biisistä. Angryn musiikkivideo lainailee estotta juuri tuon aikakauden rollariestetiikkaa, jossa auton konepellillä vähäisissä hepenissä keimaileva nainen ohittaa isoja Stones-mainostauluja, jotka luovat (tietoisen) mielleyhtymän juurikin tuonne kasarin alkuun. Undercover-albumilla ja kasarilla yleensäkin Charlien rummut eivät sutineet pelkästään keinuvassa rollarijazzsvingissä, esim. tuon albumin hittisinkku Undercover (Of The Night) tykittää aika epä-Charliemaisesti menemään.
Angryn paikantaisin juuri tuonne kasarin puolivälin ihan hyväksi albumiraidaksi. ei klassikko, mutta ei mitenkään häpeää herättävä kappale. Yhdessä tunnetuimmassa rollarifoorumissa (iorr.org) pohditaan ja väitellään kovasti kimallekaksikon (vrt.Glimmer Twins = Jaggerin ja Richardsin tuottajanimet) panosta tällä kappaleella ja yleensä koko Rollarihistorian aikana. Monet eivät varmaan tiedä, että Mick Jagger on tehnyt suurimman osan tulevan levyn kappaleista...ja oikeastaan ollut kautta historian se tuotteliaampi osapuoli, paitsi bändin uran alkuvaiheessa jolloin biisintekopuntit meni enemmän tasan. Keith on enemmän muusikko ja ehkä myös makutuomari, joka osaa karsia ja jalostaa Mickin ideoita. Tosin kaikki levylle päätyneet Rollari.-klassikot eivät ole aina tarvinneet Keithin apua, esimerkiksi Sticky Fingersin (71) päättävä eeppinen Moonlight Mile on pelkästään Jaggerin käsialaa, eikä Keith soita tuolla kappaleella laisinkaan.
Angryn riffiä pidetään Jaggerin kehittämänä (pöllimänä) ja tietty sanoitus on myös jaggerin käsialaa. Joissain yhteyksissä on nostettu esille Keithin ja Ronnien hienot kitaralicksit biisin loppupuolella. Kyllä ne siellä kuuluvat, mutta jotenkin olisin kaivannut vielä enemmän Keefin ja Ronnien läsnäoloa tähän biisiin.
Arvosana: 7+/10
Sweet Sounds Of Heaven. 7.22. (Jagger-Richards)
Alkuun pidin kappaletta pelkästään täydellisenä silmänkääntötemppuna, kuinka helposti Rollarifanit saatiin samaan vanhaan retkuun, että nytpä vasta klassikkoa pukkaa. Kun mukana on Stevie Wonder pianossa ja Lady Gaga vokaloimassa Mickin kanssa, niin eihän siinä voi epäonnistua, kun tällaiset tekijät ovat mukana. Nyt sanon ikävästi: Sweet Sounds Of Heaven kuulostaa keskiverrolta Mick Jaggerin soolobiisiltä. Sävelmähän ei tuo mitään uutta, ihan kuin Jagger ois päättänyt, että minäpäs laulan vähän gospelia ja se vois mennä vaikka näin. Heti ensi kuulemalta kappale oli tyrmistyttävä pettymys. Ja eniten olin tyrmistynyt siitä, kun en löytänyt netistä yhtään poikkipuolista sanaa, kaikki (no ne fanifoorumit ja esiin nostetut juutuubikommentit) pitivät kappaletta erinomaisena, parhaana sitten 70-luvun isojen Stonesballadien. Mitä ihmettä? Tekoälykö nämä kommentit sanelee vai mikä lie?
Kappaleestahan on kaksi versiota, viisiminuuttinen ja seitsemänminuuttinen. Alkuun kuuntelin tuon lyhkäisemmän ja se ei pudonnut, mutta pitemmässä versiossa Jagger ja Lady Gaga vetävät loppuun mainion vokaalibattlen, jossa Sir Jaggerkin pääsee pari kertaa naukaisemaan kuin nuori poika. Plussat autenttisuudesta, kuulostaa juuri siltä, että kappale on enimmäkseen äänitetty yhdellä otolla. Mutta kappale on varsin keskinkertainen, siitä puuttuu se rollarius, johon olen tottunut. Niin, menisikö tämä läpi ihmiselle, joka ei ole koskaan kuunnellut rollareita?
Sweet Sounds Of Heaven on parantunut kuuntelussa hieman, mutta pidän sitä jopa heikompana kuin pilottisinkku Angrya. Veikkaan, että kappale ei olisi ollut oleellisesti parempi, vaikka itse Charlie Watts olisi ollut rummuissa. Ehkä se olisi tehnyt kappaleesta enemmän rollarimaisen, mutta, kuten sanoin, tää on vähän liikaa soolo-Jaggeria. Pudotan ajattelemastani kuusplussasta sen plussan pois, Valitettava pettymys. Toivon sydämestäni, että kappale vielä kasvaa lisäkuuntelujen myötä täyteen kukkaansa.
Arvosana: 6/10.
Hackney Diamondsin (23) julkaisuun on vielä jokunen viikko aikaa. Odotan levyä edelleen kuumeisesti, vaikka nämä etukäteistsipaleet eivät siis täysin vakuuttaneet. Tulevalla levyllä on kaksi kappaletta joissa Charlie Watts on rummuissa ja yksi jossa on koko alkuperäinen kvartetti: Mick, Keef, Charlie ja Bill Wyman. Ympyrä tosiaankin sulkeutuu. Tulevan levyn lopetuskappale on Muddy Watersin Rolling Stone Blues, jossa Mick ja Keith ovat nokikkain, vastassa vain kitara ja laulu, kappale on myös äänitetty vain parilla otolla. Idea oli tuottaja Andrew Wattin. Tämä nuoren ja kuuman tuottajan vyöstä löytyy monia supertähtiä, kuten erinomainen Iggy Popin Every Loser (23) ja Paul Mccartneyn viimeisimmät soolotyöt.
Nuori tuottaja Andrew Watt on saanut krediitit muutamaan tulevan levyn kappaleeseen, joka on iso kädenosoitus Jaggerilta ja Richardsilta. Vertailuna voi sanoa, että Rollari-kitaristi Mick Taylor ei saanut biisintekokrediittiä yhteenkään 70-luvun tsipaleeseen, vaikka useat tuon ajan klassikot ovat Mick Taylorin kitaran kautta täyteen kukkaan puhkeavia, esimerkkinä eeppinen balladi Time Waits For No One, joka on todennäköisesti Taylorin sävelmä. Kyseinen kappale on myös suurimpia henkilökohtaisia Stones-suosikkeja. Tähän 70-luvun utuiseen ja kaihoisaan on vaikea enää päästä...eikä pidäkään päästä.
Vaan mitä on Stones tänä päivänä? Se on jatkokertomus, se on huikea selviytysmistarina, se on fysikaalisten lakien venyttämistä äärimmilleen. Selkeästi 60-vuotta rokin tähtikartalla ei riitä näille ruttuisille papparaisille. Jagger on lupaillut jo seuraajaa Hackey Diamondsille, kaksi kolmasosaa matskusta on kuulemma jo kasassa. Kyllä. Stones-faneilla on nyt kissanpäivät. Ja kyllä. Uskon, että Hackey Diamonds (23) on odottamisen arvoinen. Sen täytyy olla...Time waits for no one an dit won't wait for me...
