Syvällä nuuhkeella syksyä kohden

Korvakuulolla, jo vanhenevalla karvakorvallani erotan ja noteeraan sulosävelistä parhaimmat. Karhea kurkku, monipuolinen kitara, sopiva kosketinlurittelu, eeppinen kohta, poljento kohti aavaa preeriaa, tassuttelu, kenties laukka sieluni autiomaahan, näkymättömiin, ehtymättömiin, loputtomalta tuntuvaan ulvaisu taivaanrantani sinerrykseen, koskettavaan musiikillisiin tilaan. Sinne minä saanhan taas mennä.

Tilannehan on sellainen, että tuleva syyskausi tarjoaa erityisen runsaan musiikkisadon. Pitkän linjan, jopa geriatrisen tason artistit pudottelevan viimeisiään, kuten Neil Young, David Crosby, Van Morrison, Paul McCartney, Robert Plant ja unohduttu folk-suuruus: Michael Chapman. ym.ym. Kypsän keski-iän hyvin kypsynyttä pullaa tulevat tänä syksynä tarjoamaan ainakin: U2, Billy Bragg, OMD, Waterboys ym. ym. Keski-ikää kolkuttelevan hipster-sukupolven varmat suosikit. National, Killers, Queens of a Stone Age, Foo Fighters ja Beck tyrkkäävät myös uuden lättynsä meidän ihmeteltäväksi.

Pitkästä aikaa tunnen vahvaa musiikillista innostusta tulevia julkaisuja kohtaan. Linja on vanhaa  ja retroa, uudelleen keitettyä ja synnytettyä vähän eri nimekkeellä ja eri paketissa. Tuttuus hivelee, eheyttää, saa tuntemaan olon kotoisaksi. Surullista, niin surullista, onko tällä musadiggailulla enää mitään tekemistä rokin aidon levottoman ytimen kanssa? Riittääkö pelkkä WW Farkku Golf -musiikki, perheellisen ja keski-ikäisen jantterin lievästi elitistinen musiikillinen itsehyväily.

Mielestäni syksyn kiinnostavimmat platat ovat seuraavat:

The War On Drugs: Deeper Understanding
- Onko tämä bändi jo liian suosittu ja liikaa samaa tyyliä toistava? Ok, Slave Ambient oli tykkiä tavaraa, Lost in Dream vielä parempi, entäs tämä? Eka kuuntelun perusteella, nyt on otettu taas yksi askel eteenpäin.
Hiss Golden Messenger: Hallelujah Anyhow
- Mielestäni tämän hetken laadukkain kevyesti kantraava jenkkiartisti. Tuotteliaalla päällä, vajaa vuosi sitten ilmestyi erinomainen Heart Like a Levee.
Michael Chapman, Ehud Banai: EB=MC2
- Kulttiartisti Chapman on lyöttäytynyt yhteen yhden Israelin suosituimman artistin kanssa, tuloksena makoisa fuusio, jossa Chapmanin hieno kitara on kuitenkin pääosassa.
Neil Young: Hitchhiker
- Neil Youngin kadonnut kokaiinialbumi vuodelta 1976, jonka teon aikana Neil on tunnustanut olleensa enimmäkseen aikamoisessa pöllyssä. Spotikasta jo löytyvä nimikappale kuulostaa kyllä hyvältä.
Van Morrison: Roll With The Punches
- Myös Van Morrison on ollut aika tuotteliaalla tuulella, sillä edellisestä Keep Me Singing platasta on vain vuosi. Maistiainen Transformation kuulostaa tulevalta Van-klassikolta. Tällä levyllä on originaaleja ja covereita sekaisin.
Iron & Wine: Beast Epic
- Aina laadukas jenkkiartisti Iron & Wine pukkaa ulos (vasta) kuudennen kokopitkän, tosin ep-levyjäkin on julkaistu albumien lisäksi kohtuullisesti. Myös Suomen keikka olisi tammikuussa tiedossa.
Killers: Wonderful Wonderful
- Killers ei ole tainnut huonoa levyä vielä tehdäkään. Killersin mormonien taso tuskin vieläkään notkahtaa.
Beck: Colors
- Tämä levy piti tulla aika nopeaan Morning Phasen(14) jälkeen, mutta synnytysprosessi ei ollutkaan helppo. Ensimmäinen maistiainen Dreams tuli jo kesällä 2015. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta lokakuussa platta löytyy kaupoista.
Robert Plant: Carry Fire
- Kolme vuotta edellisesta ja Plantin Roope on taas vauhdissa. Kahden vuoden takaisin Pori Jazz-keikan missaaminen hieman harmittaa ja vielä enemmän harmittaa se Tampereen Pakkahuoneen 2005 vuoden keikan missaus. Tuleeko vielä kolmas tilaisuus?
U2: Songs of Experience
- U2:n edellinen levy Songs of Innocence aiheutti paljon mielipahaa kun se diilattiin Applen koneisiin käyttäjiltä kysymättä. Laadultaan levy oli myös puhki viilattu, valitettavasti. Vielä yhden kerran haluan uskoa U2:seen. Näyttäkää minulle poijjat miten korvakarvani heilahtaa ja sisälläni se suuri tunne aloittaa täyttymisen.

Flow festival. 13.8.2017

Frank Ocean aloittaa keikan vangitsevasti. Solo nimiseksi paljastanut biisi uusimmalta Blond(16) albumilta soinnahtelee viekoittelevana Suvilahden yössä. Frank Ocean on modernisoitua soulia rap-vivahtein. Merkittävältä tuntuva artisti jolla on myös painavaa yhteiskunnallista sanottavaa, näin sanotaan. Pelkästään yhden kappaleen perusteella luon vision täydellisestä Flow-festivaalien päätöskeikasta, jossa ihmiset vaipuvat vähän jo viileässä elokuun yössä yhteiseen hurmostilaan. Keikka josta puhutaan pitkään, olitko silloin katsomassa Frank Oceania? Muistatko kuinka jossain modernisoitu soitto soi sielukkaana läpäisten harmaatunnelmaisen Helsingin yön. Vaan en tiedä miten kävi, sillä ekan biisin jälkeen jouduin kiiruhtamaan metroon ja sitä kautta Onnibussiin kohti Lempäälään.

Vähän aiemmin Angel Olsen ja hänen pukumiehestä koostuvat ryhmänsä piiskaa soittimistaan ja äänijänteistään teltan täydeltä eeppistä musiikkimaalailua. Voimakasääninen, etäisesti Kate Bushia muistuttava Olsen yllättää vahvalla laulun ja soiton intensiteetillä. Tunnistan yhden kappaleen ja kuulen toisen, joka on vielä parempi, pitkäksi venyvä ja jonkinlaiseen hurmostilaan päätyvä. Olsen toistaa samaa epiikan kaavaa ehkä liian monessa biisissä, biisit venyvät aivan liian pitkiksi. Pitkästyn ja käyn hakemaan itselleni jäätelökojulta lakritsijäätelön.

Ennen Olsenia hämmästelin Ryan Adamsin keikan lyhyyttä. Vain tunti. Henkisesti olin valmistautunut pitempään vetoon, mutta jos ei ole illan pääesiintyjä, niin tuntiin on tyydyttävä. Niin väärin, sillä Ryan Adams oli syy ja seuraus miksi lähdin Flow-festeille tänäkin vuonna. Adamsin erittäin muhkea soolotuotanto on tullut tutuksi vuosien varrella, useat hänen albumeistaan majailevat minun all time best albums - listalla, kuten: Gold(01), Cold Roses(05) ja Easy Tiger(07). Ryan Adamsin flow-keikka oli lyhyydestään huolimatta erittäin hyvä ja melkoisen rock. Uudelta Prisoner(17) albumilta soitettiin viitisen biisiä ja kaikki ne kuulostivat melkoisen hyvältä. Keikka alkoi terävästi kappaleilla Do You Still Love Me ja New York New York. Heti näki ja kuuli, että nyt on rockvaihe päälle. Ryanin laulu toimi todella hienosti ja bändi soitti tiukasti. Mukavaa oli seurata Ryanin ja toisen kitaristin jonkinasteista kitarasoolobattlea, jossa kumpikaan ei antautunut komppaamaan, vaan molemmat tuikkailivat vuoronperään makoisia sooloja tehokkaiden rockveisujen lomaan.

Adams oli ulkoisesti hyvin perusjäppisen näköinen jenkkijötikkä, lavaspiikit olivat huomattavan kliseisiä, suorastaan remuaaltosmaisia. Hell Yeah, I'm Gonna Play fucking rock'n' roll jne. Mitään uutta ja ihmeellistä Adams ei tarjonnut, paitsi erittäin pätevän tunnin mittaisen rockkeikan. Jäin kaipaamaan herkempää osastoa, jota tällä keikalla edusti ainoastaan Goldin(01) Stars Go Blue. Keikan paras hetki oli Cold Roses(05) albumin nimibiisi, jossa soittajat pääsivät näyttämään parhaiten taitojaan. Toisaalta tästä keikasta jäi sellainen nälkä, että erittäin mielellään näkisin Adamsin uudestaankin keikalla ja ehkä yksin kitaransa kanssa.

Tullessani Flow-alueelle kuulin ja näin ripauksen Jonna Tervomaata ja kuuntelin melkein koko keikan ajan legendaarista alternative-bändiä: Afghan Whigs. Bändi on yksi nuoruuden suosikkejani. Kuilu Whigsin musiikkiin ja nykytuotantoon on vuosien varrella kasvanut, yksi syy tähän on se, että angstisempi ja volyymilta voimakkaampi rock ei kuulu enää päivieni soundtrackiin. Tästä etääntymisestä huolimatta yllätyin positiivisesti Afghan Whigsin ja etenkin sen pääjehun Gregg Dullin vahvasta intensiteetistä. Laulu oli yhtä komeaa(ellei komeampaa) karjuntalaulantaa kuin Whigsin levyillä. Tunnistin tuttuja biisejä ainakin levyiltä: Gentleman(93) ja 1965(98). Mutta valitettavan vähän pystyin nimeämään kappaleita, aikaa oli kulunut ja biisit koukkuineen huuhtoutuneet muististani. Tästä huolimatta keikka oli vahvaa tekoa. Ainut(ja isoin) miinus oli aivan liian kova musiikin volyymi, nupit olivat tosiaankin kaakossa ja tämän lisäksi Dulli näytti useaan otteeseen mikseripöydän suuntaan etusormeaan kuin kehottaakseen nostamaan volyymia lisää.

Robbie Williams. Tampere. Ratina. 10.8.2017

Mietin Robbie Williamsin lavapreesensiä, erityistä kykyä kuunnella yleisöään ja nopeasti reagoida yleisössä tapahtuviin yksityiskohtiin. Katsomossa oli sentään 30 000 ihmistä, mutta tästä huolimatta Williams kykeni luomaan intiimin tunnelman yleisöönsä. Biisien välissä tai jopa biisien aikana artisti poimi yleisöstä katseita, erilaisia yksityiskohtia, kuten tissejä. Nämä her-kullisuudet  loivat hyvää kontaktia yleisöön ja pitivät suupielet korvissa asti, koko keikan ajan.

Ne vitsit, enimmäkseen kaksimieliset, upposivat täydellisesti suomalaisyleisöön. Helposti Williams sai selville meidän ruotsalaisuusvihan ja huudatti yleisöä täysillä aivan keikan alusta alkaen. Keikan alkupuolella, ehkä pienessä hermostuksen puuskassaan Williams kouri useaan otteeseen pallejaan viehkon kilttinsä alla. Myös peräosastoa näytettiin useita kertoja yleisölle. Pettymykseksi pitää kertoa, että alta paljastuivat mustat, hyvin topatut alushousut.

Williams aloitti shownsa sovitusti klo:20.45 ja lopetti 22.30. Varttia vajaa kaksi tuntia umpikarismaattista rock'n roll showta. Settilistassa ei ollut juurikaan poikkeamia verrattuna kiertueen muihin konsertteihin. Alun kolme biisiä: The Heavy Entertainment Show, Let Me Entertain You ja Monsoon meni vielä vähän lämmitellessä. Tosin yleisö oli heti lämmin ja vastaanottavainen, vaikka Robbien ääni haki hieman vielä linjaansa, niin showmiehen elkeet olivat heti täysillä käytössä, kuten repliikit tyyliin: "I'm Robbie Fucking Williams" ja ne peräpeilin heilahdukset.

Uuden levyn eka sinkku Party Like a Russian oli shown ensimmäinen napakymppi. Hyvin suunniteltu ja liekkitehosteilla ryyditetty kokonaisuus. Myös uudelta levyltä löytyvää Love My Life biisiä tuki Radio Novan kopilta jaetut sydänfiguurit, joita yleisö heilutti Robbien yllätykseksi(?) keikan ajan. Ennen tsipaletta Robbie harrasti hauskaa ja rankkaa itseironiaa omasta laskusuunnassa olevasta urastaan, tätä ironiaa ja nopeaa reagointia yleisöön jatkui tasaisesti koko keikan ajan. Itseironian ja härskien vitsien lisäksi Robbie vakavoitui välillä kertoen terveydentilastaan ja kuinka olo on parantunut koko ajan kiertueen edetessä. Liialliseen vakavuuteen Robbie lavaspiikit eivät kuitenkaan menneet, sillä aina löytyi pilke silmäkulmassa, keventävä läppä tai sitten se tissipari joka veti Williamsin huomion muualle.

Robbiehan ei ollut ihan sellaisessa tikissä kuin uransa alkuvaiheessa. Hieman turvonnut olemus ei kyllä vähentänyt show-miehen karismaa, päinvastoin, hyvinkin tavalliselta brittiläiseltä futisfanilta ulkoisesti näyttänyt Williams tuli hienosti yleisön kanssa samalle tasolla. Se kukkoileva naapurinpoika, jolle on jo siunaantunut pari lasta ja lisäkiloa, mutta karisma kestää, jopa marinoituu.

Itselleni yllättävin hetki oli kun Willliams kutsui isänsä laulamaan duettona Neil Diamondin biisin Sweet Caroline. Tätä aidosti koskettavaa isä-poika esitystä edelsi myös koskettava tarina siitä kuinka Robbie oli tiennyt miksi hän haluaa isona, kun oli nähnyt pikkupoikana isänsä esiintyvän televisiossa. Todennäköisesti tarina, joka on seurannut kiertueen jokaisessa konsertissa, mutta tästä huolimatta tapa ja tyyli millä Williams tarinansa kertoo saa vakuuttumaan kuin hän kertoisi sen meille ensimmäistä kertaa. Upea esiintyjä.

Ennen encoreita kuultiin Feel ja Rock Dj. Encoreiden: She's The One, Angels ja Sinatran My Wayn aikana yleisö oli jo ekstaattisessa hurmostilassa. She's The Oneen Robbie bongasi hienosti naisen yleisön joukosta, johon Williams loi hienon kontaktin, sekä lavalta, että screeniltä käsin. Myös My Way oli hauska, sillä biisin alkupuolella Williams alkoi yllätten kyselemään joltakin yleisöltä; - Oletko Ecuadorista? Boliviasta? Mutta lopetti läpänheiton: "Sorry, i have song to do!" Myös Williamsin lauluilmaisu lämpeni loppua kohden. Sataprosenttinen, suorastaan hävyttömän viihdyttävä show. Robbien viimeisen repliikin: - Be Honest! jälkeen yleisö lauloi vielä pätkän Angelsia, kuin hyvästelläkseen Robbien.

Artistin keikka saa aina kuuntelemaan tuotantoa vähän huolellisemmin läpi. Vaikka Williamsin soolouraa helposti tulee määriteltyä keskinkertaiseksi, on ne pakolliset(runsaat) hitit ja ihan kelvolliset albumit sekä Escapocolyn(02) jälkeen taso on tasaisesti laskenut. Ehkei ihan näin, yllätyin esimerkiksi kuinka hyviltä edelleen kuulostavat Robbie vähemmän tunnetut albumit, kuten: Intensive Care(05) ja jopa pohjanoteeraukseksi tituleerattu: Reality Killed The Videostar(09). Tosin kummaltakaan albumilta ei tullut ainuttakaan biisiä Ratinan konsertissa ja eikä kyllä muillakaan kiertueen konserteilla. Ainut kritiikki keikalle on tämä ns.lukittu settilistä, jonka sisällä Robbie kyllä irrotteli ansiokkaan läsnäolevasti.

Uskon, että moni Williamsiin inhoajakin olisi muuttanut mielipidettään tämän keikan jälkeen. Maanläheisyys, aitous, roisi huumori ja ennen kaikkea uskomaton reaktiivisuus yleisöön päin kertoo kyllä kuinka suuri esiintyjä on Robbie Williams. Vuoden 2017, jo melkoisen muhkealle keikkalistallani tämä menee kirkkaasti kärkeen.