Muistan 70/80-luvun vaihteen jolloin isoveli soitteli mopomökissään mopon korjailun ohessa erilaisia kokoelmakasetteja. Mieleeni jäi tuosta ajasta isoveljeni hyräily: - "Tää taitaa olla niitä hasardihommia vaan..." Meni vuosia, vuosikymmeniä jopa ennen kuin yhdistin biisin Mikko Alataloon.
Vähän aikaa sitten löysin kirpparilta kolmella eurolla Mikon älppärin Hasardi(76). Löytämisen tunne ei välttämättä ollut riemullinen, ehkä enemmän hämmentynyt ja vähän häpeilevä, kehtaako viedä kotiin Mikko Alataloa, eihän sitä kukaan vakavissaan kuuntele? Samalla rikon myös blogini nippa nappa aisoissa pysyneen musiikillisen linjan. Mutta ajattelin tehdä sukelluksen, musiikillisen itsekidutuksen, aion kuunnella levyn alusta loppuun, tietenkin kerta sen ostinkin!
Millainen levy on kyseessä? Kansi on suorastaan hauska, neljä tyyppiä poseeraa peliautomaatin luona esittäen jonkinlaisia erilaisia sosiaaliluokkia, olettaisin? Värit ja tunnelma ovat Niin 70-lukua kuin olla ja voi. Levyn sanat on painettu sisäpussiin, olisiko ollut tarpeellista? Niin, Mikkohan levytti Love-recordsille 70-luvulla Juicen, Hectorin, Daven ym. ohella, oikein uskottavat Love-leimat näyttää olevan.
Nimibiisin ensimmäinen rivi menee näin: ”Me leikimme ylijäämäihmisten osapäiväfiksaajaa kabareessa, joka täynnä oli ihmistenkuoria”. Hämmentävää. Lyriikat - tai miksi näitä nyt kutsuisi - ovat Mikkomaisen hämmentäviä, rohkeita ja joskus jopa osuvia. Biisissä ”Että jotain tuntisis” Mikko kuorii nahkaansa auki: ”Mä löin sua turpiin, et lyönyt takaisin, sun kauhus tahdoin nähdä että jotain tuntisin” Melodian taju tuntuu olevan kohdallaan, niin ja lyriikat menee 50/50 Mikon ja Harrin Rinteen kanssa. Rinnehän on käsittääkseni ihan tunnustettu kynämies!
Jätin tietoisesti nettilähteet väliin ennen levyn kuuntelua, että voisin kohdata levyn puhtaalta pöydältä. B-puolisko alkaa Mikon euroviisusuoraa ennakoivalla ja musiikkielämää herjaavalla rallilla ”Heikki, Mä haluun sut”. Heh ja heh, täähän on suorastaan hauskaa matskua. Puoliskon edetessä lievä oksennuksen tunne nousee kurkkuun: ”Tuhkimo”, ”Sinä olet sade”, ”Meri jota seilaan”, voiko nämä olla hyviä biisejä? Niin, avoimuudella ja valmiilla Mikko-sympatialla pääsee pitkälle, jopa kuunteluelämykseen. Em. Sinä olet sade biisissä soi tex mex haitarit ja melodia on ihan hyvä, lyriikasta en tiedä: ”Sinä olet sade, joka leikkii hiuksissani kuin villi lapsi” Niin, tuota…
Mikko Alatalon musiikillinen kritiikki on suorastaan itsestään selvää, toisin väittäjät ovat pelkästään amatöörikuuntelijoita, joille riittää vähäinen laatu. Onko todellakin näin? Muutamia vuosia sitten ”hurahdin” noin kahden viikon ajaksi Mikko Alatalon tuotantoon. Kyllä vaan, näin kävi. Yksi suurimpia musiikillisia häpeän aiheita, niin miksi? Ehkä Mikon musiikin puhtaan naivi ote on vaan aivan liikaa vastaanotettavaksi, jos on tottunut vaatimaan musiikilta kestävyyttä...tai vaikeutta, miten sen sitten määritteleekään? Mikko on vaan päästänyt innostuksissaan itsensä aivan liian helpolla. Onko näin todella: ”Sä haastoit minut kuoppiin, vaikka tuskin juosta jaksan…” Mitä tähän nyt sanoisi?
En pysty sanomaan lopullista arviota levystä, onko se hyvä vai huono? Joka tapauksessa se on toinen omistamani Mikko Alatalo- levyni. Niin, mikä onkaan se toinen?
Niin, mutta tää biisihän on puhdas klassikko ja ah mikä falsetti:)
3 kommenttia:
On se voimakasta taidetta! Alatalo on minusta parhaimmillaan lastenlauluissa, niissähän sitä naiviusmaustetta ei tarvitse pihtailla. Muistaakseni joskus vuonna 1980 en muuta kuunnellutkaan kuin jotain poppalooraa ja känkkäränkkää.
olisko Välikausitakki se toinen?
Kyl se toinen Mikko-levyni on just toi Rokkilaulaja(77). Paitsi, että olen hukannut sen jonnekin!
Lähetä kommentti