Knipi - Knipi

Katkoviivoja aloittaa levyn hyvinkin egotrippimäisin tunnelmin. Vakuuttava aloitusbiisi, väittäisin että tuleva popklassikko, joka menee samaan sarjaan kuin Asvaltin Pinta, Matkustaja ja Valtatie, joka on sitä samaa tiellä kulkemisen tunnelmaa, niin että maestro itse oli jopa huvittunut tästä usein toistuvasta tematiikasta biiseissään.

1986 on albumin seuraava radiohitti. Nostalginen, tunnelmallinen, edelleen samassa pehmeässä popvirrassa uiva biisi kuin edellinen. "Tämä laulu on sulle, missä ikinä meet." Empaattinen kädenojennus hukkaan joutuneille ikätovereille, mutta ehkä myös omaelämänkerrallinen tuotos. Knipi onnistuu sanavalinnoissa huomattavasti paremmin kuin vaikka Pauli Hanhiniemi uudella Kolmannen Naisen levyllään. Knipin sanat sopivat paremmin biisin tunnelmaan ja ovat syvempiä sekä uskottavampia kuin Hanhiniemen vastaavat, jotka kliseenomaisesti toistavat vanhoja "kolmasnainen" fraaseja.

Sotku on kappale joka kirjoitettu käsittääkseni alun perin kolmannessa persoonassa, mutta biisin tehoa lisätäkseen, lauluntekijä muutti kappaleen minäkertojamuotoon. Olen rikkonut hänet, enkä ehjäksi saa, tätä en voi korjata. Sinänsä lyyrisesti ei mennä tässäkään kovin tuntemattomille vesille, mutta jokainen sana on harkittu ja toimiva. Hölösuu jatkaa rauhallisena balladina, jossa minä kertoja kertaa virheitään.

Menneestä ajasta on komea kappale ja kulkee vauhdikkaammin kuin pari edellistä veisua. Kaikin puolin nautittava ja hyvin sanoitettu biisi: Tulet menneestä ajasta, olet kasvot valokuvassa, muttet itseäs tunnista, olet joku muu. Simppeli, syvällinen ja hieno, ehkä oma suosikkini levyllä.

Seinäruusu ja kynnysmatto. Mitä sanoisin? Laatua on taas tarjolla. Kun jäljellä on vain me kaksi, kun kaikki muut on lähteneet, tanssiaisen kummajaiset. Oih, ihanasti sanottu. Hieno kohtaamisen merkitystä ylistävä kappale. "Kun jäljellä on vain me kaksi ja kun sydän halkeaa, tulla saa vaikka maailmanloppua, aivan sama, miten vaan."

Se on menoa nyt on lyyrisesti levyn parhaimmistoa: herään eteisestä vaatteet päällä ja mietin miten olen päässyt tähän pisteeseen. Epäonninen minäkertoja kaivelee sormustaan taskustaan ja miettii syntyjä syviä. Melodia toimii taas.

Musta aukko on taas nopeampaa kamaa. Toimii. En pyristele vastaan. Laatu pysyy ja jatkuu Maitojunan kautta levyn päättävään herkkään ja moni-ilmeiseen Värejä kappaleeseen, joka paketoi hienosti tämän esikoisalbumin. Todellakin, vasta esikoisalbumin, vaikka Knipille Egotripin riveissä lättyjä on tullut kymmenkunta sekä tämän lisäksi hän on tehnyt lukuisia kappaleita muille artisteille, kuten Anna Puulle ja Mariskalle.

Knipin esikoista voisi sanoa hyvinkin tekijänsä näköiseksi, sellaiseksi mitä tältä lahjakkaalta lauluntekijältä saattoi odottaa. Yleisilme on rauhallinen, mutta ei unettava. Jossain biiseissä mietin,  että miltä tämä kuulostaisi Mikki Kausteen laulamana, osana seuraavaa Egotrippi-levyä? Varmaan hyvältä. Mutta Knipin oma ääni kantaa koko levyn mitan ja varmasti niitä uusia laadukkaita biisejä syntyy Mikin laulettavaksi tulevaisuudessa. Sitä odotellessa nautin tästä pienestä suuresta levystä, jonka pinnan alla kuplii paljaaksi riisuttu nostalgia ja menneiden vuosien kaihoisat sävelet. Otan ne ilolla vastaan.

Eniten harmittelen sitä, että menin ostamaan Kolmannen Naisen uusimman levyn ilmestymispäivänä, enkä tätä Knipin täyteläistä herkkupakettia. Virhe täytyy korjata pikimmiten.

Amerikan tuulinen ääni - Neko Case, Tavastia, Helsinki. 23.11.2013

Neko Casen lauluilmaisussa on jotain tuulista ja juurevaa, kuin nainen olisi itseään suurempien lauluvoimien vietävänä. Vai onko kyse vain taitavasta äänenkäytöstä, sen tehokkaista maneereista, kuinka naulitaan kuulija siinä hetkessä paikoilleen. Ajoittain mietin, että tuoko Nekon ääni hänen lauluilleen lisäarvoa vai viekö se sitä pois, kuinka hyviä nämä laulut loppujen lopuksi.

Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.

Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.

Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.

Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.