Rickie Lee Jones - Last Change Texaco

Huomaan jääväni Rickie Lee Jones diggailuni kanssa usein yksin. Ymmärrän kyllä hyvin jos tällainen persoonallinen jazz-rockääni ei varauksettomasti vakuuta. Pitkäpiimäiset, osin jollottavat kappaleet riipivät korvia ja tarjoavat kovin vähän kertosäkeitä ja koukkuja. Kuin olisi jääty suohon kiinni joikhaamaan, on ollut liikaa aikaa kynäillä tylsiä ralleja, kuka nyt tällaista musiikkia haluaisi kuulla?

Näin myönnän itse välillä ajattelevani kuunnellessani Rickie Leen musiikkia. Tuotanto ei kauttaaltaan vakuuta, paljon löytyy tylsää kelausta, lauluja ilman fokusta,  tarpeetonta ja pitkästyttävän kuuloista musiikkia. Mutta vastapainoksi löytyy riittävästi helmiä, uskomattoman intiimiä vokalisointia, taikaa, selittämätöntä ja kahlitsematonta musiikkia. Näiden helmien vuoksi jaksan vuosi vuoden jälkeen kaivaa Rickien levyjä hyllystä levysoittimeni timanttineulan alle. 

Olin onnekas kun pääsin kaksi vuotta sitten artistin keikalle Tavastialle, juuri ennen tätä riipivää kulkutautiaikaa. Tuolta keikalta kirjoitin oheisen bloggauksen, josta löydät lisää määritelmiä  Rickie Lee Jonesin musiikista...ja tietty hyvän(uskallan väittää) keikka-arvion:  http://homesickhounds.blogspot.com/2019/11/rickie-lee-jones-tavastia-helsinki.html

Viime syksynä ostin Rickie Lee Jonesin elämänkerran: Last Change Texaco (21), jota tietääkseni ei ole vielä käännetty suomeksi...ja tuskin tullaan kääntämäänkään.  Ja kuinka tarpeellista on edes kääntää rockelämänkertoja tässä maailman ajassa, jossa nykynuoriso kasvaa suvereeniin englannin kielen käyttöön. Tietty me vanhemmat ikäpolvet tarvitsemme käännöksiä ja apuja(puhunko vain omasta puolestani?), sillä onko kukaan Rickie Lee Jonesin musiikkiin syvällisesti perehtynyt suomalainen huono englannissa? 

Tämä elämänkerta kisaili vahvasti viime vuoden parhaan rockelämänkerran tittelistä, monet musalehdet noteerasivat Last Change Texacon kirjaäänestyksissään ihan terävimpään kärkeen. Minun itse oli vaikea päästä ns. kirjan selkään. Se tuntui alkuun jotenkin liian intiimiltä ja jutustelevalta, paljon tarpeettomia yksityiskohtia lapsuudesta. Tämä on usean elämänkerran helmasynti tai ominaisuus, jäädään kelailemaan lapsuusajan asioita turhankin tarkkaan. 

Niinpä unohdin kirjan pariksi kuukaudeksi, kunnes taas joulun alla palasin sen pariin uudelleen. Aloitin kirjan lukemisen sen mielenkiintoisimmasta kohdasta, eli rakkaussuhteesta Tom Waitsin kanssa 70-luvun lopulla. Mutta himmasin saman tien(koska halusin säästellä tuota kohtaa) ja hyppäsin noin puoliväliin, teinivuosiin, joissa oli jo paljon Rickien musiikillisen tien löytämisen eväitä. Ei silti, kyllä ihan alkupään ns. suvun orpotarinatkin olivat loppujen lopuksi kiinnostavia. 

Rickie kertoo hyvin valaisevasti siitä, mitä on olla muusikko, trubaduuri ja kuinka vain kaikista hurjapäisimmät meistä valitsevat tämän tien. Uran alkuun pääsemissä oli monenlaisia käänteitä, jotka kerrotaan kirjassa seikkaperäisesti. Päihteet ovat näytelleet varsin isoa osaa artistin alkuvaiheessa, etenkin kakkoslevyn Pirateksen aikaan ja sitä seuranneelta kiertueelta. Myös päihteet oli syy hänen ja Tom Waitsin suhteen päättymiseen, jota Jones kuvailee elämänkerrassaan varsin laveasti. 

Rickie Lee Jonesin kieli kerronnallista, vetävää ja sanoisin myös, että laadukasta. Hyvin kirjoitettu englanninkielinen kirja saa minut lukijana paremmin tempautumaan mukaan. Näin silloin kun kirjoittaja löytää tavallaan saman aaltopituuden kanssani. Rickie löysi. Näin kävi aiemminkin Everything But The Girl yhtyeen laulajan Tracey Thornin mainioiden elämänkerrallisten kirjojen kanssa.

Yhdessä tarinallisessa kohdassa kirjassaan, Rickie kertoo kohtaamisesta Van Morrisonin kanssa Irlannissa jossain "maalaisfestareilla", jossa Van esiintyi. Van kehui myös Piratesia, mutta yhtälailla sai yllättävän raivarin, jonka purki Jonesin päälle. Kirjasta löytyy muitakin herkullisia muusikkokohtaamisia. Esimerkiksi Little Featin Lowell George on näytellyt isoa osaa Rickien uran alkuvaiheessa. Lowell levytti Jonesin kappaleen Easy Money omalle sooloalbumilleen: Thank's I'll  Eat It Here (79). 

Last Change Texaco on musiikkielämänkerraksi yhtä aikaa intiimi ja viisas. Eletyt vuodet, peittelemätön reflektointi oman uran monista (kivuliaistakin) vaiheista nostaa sen lukemieni elämänkertojen kärkipäähän. 

Sitä vaan mietin, että jäänkö edelleen Rickie Lee Jones-fanituksen kanssa yksin. Neljästä ensimmäistä levystä minulla on kaksois- tai kolmoiskappaleet, jos vaan kohtaan ihmisen joka on löytänyt saman musiikillisen aarteen äärelle, niin mielellään lahjoitan muovikiekollisen verran tätä laadukasta ja erittäin omaperäistä Amerikan ääntä. Ja jos pitäisi suositella erityisesti jotain levyä Rickie Lee Jonesin tuotannosta, niin sanoisin, että se on kakkoslevy: Pirates(81). Joka on myös erolevy Tom Waitsista.

Tämä kappale taas löytyy erinomaiselta: Flying Cowboys (89) levyltä. Sen alta löytyy spotikka-soittolista artistin parhaista biiseistä.

https://open.spotify.com/playlist/5Zcat4cblZHI0xCUurIk8T?si=f631dc37bafe467f

Rickie Lee Jones - Tavastia. Helsinki. 5.11.2019.

Rickie Lee Jones on kahlitsematonta ja svengaavaa naisääntä, mielenkiintoisia jazz-vaikutteisia kappaleita, lapsenomaisia kiljahduksia, muotista lipeämistä, pitkästyttävää keskipäivän tunnelmaa, joka musiikillisesti on kaikkea muuta kuin ikävystyttävää. Neljänkymmentä vuotta kestänyt levytysura on pitänyt sisällään nousuja ja laskuja. Nousuhetket koettiin uran alkuvaiheessa, jolloin hän kahmi useita "uusi tulokas palkintoja" ja poseerasi monen merkittävän musiikkilehden kannessa.

Itselläni ensi kosketus Jonesin musiikkiin tuli kakkosalbumin: Pirates (81) kautta, joka on ehkä Jonesin uran tasapainoisin ja biisimateriaaliltaan vahvin albumi. Miten kuvailisin tätä albumia? Se on musiikkia jota Joni Mitchell olisi halunnut tehdä, mutta musiikillisen uran terävin kärki oli Jonin osalta jo 80-luvulle tultaessa saavutettu. Mitä Jonilta olisi voinut tulla Hejran (77) ja Mingusin (79) jälkeen, ehkä tällaista läpeensä svengaavaa jatsrokkia kera vielä svengaavamman naisäänen.

Rickie Lee Jones on koko uransa ajan julkaissut tasaisen harvakseltaan laadukkaita albumeja kera hyvän säestysjoukon. Etenkin Steely Dan - mies Walter Becker on ollut monella Jonesin levyllä mukana ja välillä avittanut biisinteossakin. Piratesta seurasi melkein yhtä hyvä: Magazine(84) ja tästä viisi vuotta, sekä yksi lapsi myöhemmin, ilmestyi myös erinomainen Flying Cowboys (89), jonka vinyyliversio tulee kovin harvoin vastaan. Traffic From Paradise (93) ja Ghostyhead (97) olivat molemmat tinkimättömiä albumeita, mutta jälkimmäisen kokeellinen ote taisi mennä hieman yli.

2000-luvulla Jones on julkaissut vuoron perään coverlevyjä ja omaa tuotantoa. Laatu ei ole juurikaan päässyt notkahtamaan. Ehkä Rickien ääni on iän myötä menettänyt hivenen falsettimaista notkeuttaan, mutta ääni on edelleen vaikuttava lapsenomaisessa voimassaan. Todella erikoinen ja aito ääni, joka ei välttämättä myötäile oikeaoppisia sävelkulkuja.

Mikä parasta, tänä iltana tarjoutui tilaisuus päästä kyseisen mamman keikalle, tosin kuin kolme vuotta sitten Savoyn keikan esteeksi muodostui ulkomaanmatka. Kysymys kuuluukin, oliko kesän 2016 Savoyn keikkaa lainkaan? Sillä minkäänlaista keikka-arviota en ole löytänyt tuosta keikasta?

Tavastian keikka alkoi tasan yhdeksältä, jolloin Jones astui bändeineen lavalla. Nelihenkinen bändi muodostui Jonesin lisäksi charmikkaasti hymyilevästä rumpalista, hyvin nuorenoloisesta kitaristista ja myös nuorekkaasta urkuri/basistista. Jones itse soitti akustista ja sähköistä kitaraa, sekä välillä istahti pianonsa taakse. Pian 65 vuotta täyttävä Jones oli aikalailla ikäisensä näköinen ja oloinen, ilman turhaa koreilua. Tämä hyvin tavallinen ja alati sympaattisesti virnuileva nainen sai olon yleisössä olotilan jotenkin kotoisaksi, kuin hän olisi voinut olla kuka tahansa meistä.

Puolitoistatuntinen setti koostui enimmäkseen Jonesin neljän eka levyn materiaalista ja muutamasta poiminnosta tuoreemmasta matskusta sekä noin viidestä uuden: Kicks(19) coveralbumin biiseistä. Näistä coverbiiseistä Johnnie Rayn Cry toimi hyvin ja vielä paremmin Nagasaki, jonka alkuperäiseksi esittäjäksi Jones mainitsi Mills Brothersin 1930-luvulta. Tässä tuota liki sadan vuoden takaista tyylinäytettä.



Jonesin eka (ja ainoa?) hitti Chuck E's In Love toimi keikalla täydellisesti. Todennäköisesti sadat ellei tuhannet esiintymiskerran ovat hioneet tuosta laulusta keikkatimantin, kuin mikään sen esittämisessä ei voisi mennä pieleen. Rickie Lee Jonesin aistikas ja hyvin persoonallinen ääni oli vähintään yhtä kuin levyillä, vuodet eivät olleet juurikaan himmentäneet sen elastista olemusta. Jonesin ilmaisu oli välillä lähellä lausuttua runoutta tai jonkinmoista rappia, mutta aina hyvällä svengillä ja cooliudella silattuna. Jo tämä video osoittaa, että tietty coolius on ollut ehkä sisäänrakennettua.

Keikka eteni hyvällä dynamiikalla eteenpäin. Hitaimmat numerot olivat vallitsevana, mutta väliin tuli riemukkaita hittejä, kuten JukeBox Fury ja oma suosikkini Satellites albumilta: Flying Cowboys (89). Sen sijaan tuon albumin nimikappale ei oikein noussut lentoon ja oli ehkä keikkaillan esityksellisesti heikointa antia. Jonesin osin mumisevakin, naurahteleva, sympaattinen ja hyvin erikoinen vokalisointi oli joka hetkessä nautittavaa seurata. Harvalukuisella, mutta hyvin lämmenneellä yleisöllä oli selvästi artistin back-kataloogi hanskassa. Huomaan, että itselläni oli suuriakin aukkoja esimerkiksi Jonesin debyyttialbumien biisien muistamisesta, puhumattakaan laulujen lyriikoista, jotka olivat täynnä hienoja tarinallisia yksityiskohtia.

Keikan huippuhetki koettiin kun Rickie Lee Jones asettui pianon ääreen esitti Pirates (81) albuminsa nimikappaleen ja huikean version Living it Up biisistä. Tässä kohtaa huomasi kuinka yksityiskohdiltaan rikasta ja nautittavaa Jonesin musiikki onkaan. Tässä kohtaa voisi puhua jonkinmoisista jazzrock-teoksista.

Encorea saatiin taputtaa ihan tosissaan. Settilistoja katsoessani, encore ei ole mikään itsestään selvyys Rickie Leen keikoilla. Monilla keikoilla sitä ei ole ollut. Hurmostilaan itsensä ajanut Tavastian yleisö taputti hurjasti jo soimaan laitetun taustamusiikin päälle, niin että maestron oli myönnyttävä encoreen. Jotenkin tämä lavalle paluu näkyi naamasta, että pitiks vielä tulla? Mutta kun musiikki alkoi, mikään ei ollut puolivillaista. Bad Companyn yhtyeen debyyttialbumin nimikkobiisi Bad Company päätti liki täydellisen keikkaillan. Seitsemän minuuttiseksi venynyt versio nosti keikan laatutasoa vielä pykälän, etenkin nuoren kitaristin nälkäiset soolot olivat nautittavaa kuunneltavaa, puhumattakaan Rickie Lee Jonesin miltei maagisesta läsnäolosta.

Kannatti lähteä yön selkään Lempäälästä ja palata pikkutunneilla takaisin. Tämä päivä on mennyt silmät puolitangossa, mutta parin tunnin automatka laatumusiikin äärelle oli sen väärtti.