Tässä olen, tätä olen tehnyt tuhat kertaa ja teen sen taas. Elämäni soundtrack, kadonneet kokoelmakasettini, tulevaisuuden soittolistani, tunteideni musiikillinen esitelmä, se jossa on alku ja loppu. Tässäkin vaiheessa kun kaikkeuden biisilaarista on kaadettu muutama rekkalastillinen herkullisuuksia niskaani, niin vanha kehno minussa vaatii alati uutta musiikillista rohtoa, uutta ja hivenen erilaista biisijärjestystä.
Tänä maanantai-iltana kaamoksen syvimmistä ytimessä, on nostettava sormi, on nostettava levysoittimen neula, pudotettava timantti nuhjuiselle pvc-muoville. Kyntäminen alkaa taas, niin kuin se ei olisi koskaan ollut keskeytyneenä. Ei, ei se ole ollut. Aina on musiikki työntänyt minua selästä, avannut rintakehääni, nipistänyt arimmasta paikastani, laittanut miehen liikkeelle.
Löytää uusia vanhasta kasasta, tonkia syvältä vuosikymmenien mutakuopasta, juurevasta ja purevasta musiikillisesta lähteestä. Ihme kyllä, edelleenkin sontiaisen vieressä on toinen sontiainen, kadonneeksi luultu Amerikan serkku, sopivan särmikkäästä kulmasta mieleeni lipuva sävelteos, siis yksi kaksi ja kolme, boom-ah-rokkarollah, tosin enemmän kun be bob a lula.
Asiahan on edelleen niin, että takana vinkuu, elämä, lapset, työt, iiisooot vel-vol-li-suu-det ja ihan kiusalla tavutettuna. On pieni ihme, että tällainenkin pieni musiikillisrunollinen polku on lähtenyt tästä kohden valumaan, jotta arjen Jore otsassa pystyy tiristämään itsestään Guide to Wasteland, rytmillistä kyytiä omaan itseen, sinne joka ymmärtää liikkeen ja kahlitsemattoman, se joka kertoo mitä on se mitä ei kannata nimetä, KUN SAA ELÄÄ TÄYSILLÄ tässä hetkessä, tuntea kuinka juna jyskyttää, kuinka veturilakki vaan kiertyy loivasti vasempaan. Ah-bom-ma-ahhm om uutsabum-bum, joku rytmi joka ei ole rytmi, elintasoturpean länsimaisen lähiösoturin sankarianalyysi, kipakka arjen essee paljouden möhkäiden sorakuopilla. Että saa merkitystä, että ymmärtää itseään, että onkin freesi hahmo keskinkertaisuuden kataloogissa.
Annetaan huurun ja höyryn laskeuduttua, junan kääntyä asemalla jossa lukee nimiä ja järjestystä. Minä järsin tästä, Echo and The Bunnymen (Track 1), silkkaa raastavaa kauneutta, John Stewart (Track 2) uutena tuttavuutena kutittelee heti leuan alta, tää on hyvä. Don McLean (Track 3) on muutakin kuin mister American Pie ja kuka muistaa Chris Thompsonin? (Track 4) Oliks se jokin kymmenottelija? Mutta tänään Chris johdattaa meidät tummien aikojen läpi, seuraavalle taukopaikalle, miten kivasti kutittaakin unohdettu ja popsattu Jethro Tull. (Track 5.) Yes, Yes, Yes (Track 6), tällaista lahjakkuutta ja kevytprogea puskee nyt laarista kuin laarista pikkurahalla, hieno kansitaide, vahva kartonki ja pätevä musiikki. Ostan sen, eurollakin. Elintaso senkun pullistuu ja mallivaimot ympärillä keinuu, silloin paikalle putkahtaa Bryan Ferry ja Roxy Music (Track 7), tanssitaan pois vaan. Rytmittää loppuun Doobie Brothers (Track 8) itsensä tohtorin, niin nauha venyy ja loppuun napsahtaa, saa yö saapua. B-puoli saakoon hetkensä uudessa huomenessa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste amerikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste amerikka. Näytä kaikki tekstit
maanantai 20. marraskuuta 2017
lauantai 23. marraskuuta 2013
Amerikan tuulinen ääni - Neko Case, Tavastia, Helsinki. 23.11.2013
Neko Casen lauluilmaisussa on jotain tuulista ja juurevaa, kuin nainen olisi itseään suurempien lauluvoimien vietävänä. Vai onko kyse vain taitavasta äänenkäytöstä, sen tehokkaista maneereista, kuinka naulitaan kuulija siinä hetkessä paikoilleen. Ajoittain mietin, että tuoko Nekon ääni hänen lauluilleen lisäarvoa vai viekö se sitä pois, kuinka hyviä nämä laulut loppujen lopuksi.
Todellisuudessa tunnen aika heikosti Neko Casen tuotantoa. Läpimurtoalbumi, yhdeksi merkittävimmäksi naisartistin albumiksi rankattu Fox Confessor Brings The Flood (06) on minulle jonkin verran tuttu, ennen kaikkea sen tunnetuimman veisun Hold on, hold on kautta. Ainut albumi minkä omistan on Middle Cyclone(09) joka on varsin pätevää kamaa. Ihan uusin The Worse Things Get, The Harder I Fight, The Harder I Fight, The More I Love You (13) on tuttu kappaleen Man kautta.
Tältä pohjalta lähdin kokemaan ja kuulemaan Neko Casen Tavastian päiväkonserttia, joka oli kiertueaikataulullisista syistä buukattu tähän ajankohtaan. Lauantai-ilta Tavastialla oli jo keretty varamaan sexy-Paulille ja kumppaneille, eli Kolmannelle Naiselle. Päiväkeikka kokemuksena oli vähän ristiriitainen, olo oli hieman outo, että tässä seistään täysissä päiväenergioissaan pimennetyssä Tavastian keikkatilassa. Yleisöä oli paikalla kiitettävästi, melkein loppuunmyydyn keikan verran.
Settilistasta erotin vain kourallisen biisejä, aika ison osan olin unohtanut ja uuden levyn biisejä en vielä tuntenut. Nekon ääntä tuli jo tuossa kehuttua, totta tosiaan se vongahteli komeasti tämän terhakkaan naisimmeisen kitusista, jotenkin ääni oli heti auki, sitä ei tarvinnut houkutella esiin. Taustabändi toi Nekon musiikille tarvittavaa lisäarvoa, kitarat soivat tyylitajuisesti ja varsin mukavan soundin muodostaen. Merkille pantavaa oli myös Nekon ja hänen naispuolisen taustalaulajansa jatkuvat pienet vinoilut bändin äijiä kohtaan, enimmäkseen tämä hulvaton huumori ja pokan ajoittainen repeily meni Jetlagin piikkiin. Helsinki oli Nekon ja bändin Euroopan kiertueen eka keikka ja paikalle oli kai tultu aika suorilta lentokoneesta, mitä nyt bändin jutustelusta ymmärsi.
Keikka oli kestoltaan aika kompakti, tunti ja 20 minuuttia. Biisejä tuli varmaan yli 20, tosin monet niistä olivat yllättävän lyhyitä, alkuperäisversioita typistetympiä. Kohokohtia minulle olivat ne biisit jotka tunsin, eli muutama Middle Cyclonen veto ja em. Hold on, Hold on ja uuden levyn Man.
Voisi sanoa, että keikkana varsin varma esitys. Hyvää laulua ja sävykästä soittoa, mutta edelleen mietin sitä, kuinka hyviä nämä biisit perustaltaan ovat, onko levyillä aina muutama ns. hyvä kappale ja loput ovat tällaista ketterää folkkailua. Vai onko tämä turhaa spekulaatiota, koska kokonaisuus lienee se tärkein elementti. Neko Casen juureva americana on kuitenkin hyvin autenttisen kuuloista ja aidolla tunteella tehtyä, kuin ehjä ja kokonainen mielenmaisema hyvin erityisestä paikasta. Seuraava etappini onkin huolellisempi tutustuminen näihin Nekon laadukkaiksi merkittyihin levyihin.

Tunnisteet:
2013,
amerikka,
fox confessor brings the flood,
hold on hold on,
neko case,
pauli hanhiniemi,
tavastia,
the man
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)