Juuri sillä hetkellä kun loppuvuoden levylöydöt olivat melkein tyydyttäneet kyltymättömän muovinnälkäni, nin eiköhän vaan tamperelaisen Radio-kirppiksen legendaarinen vinyylilaari nr. 51 oli ladannut alapesään laatikollisen oivaa muovia hintaluokassa: 0,5 - 2 euroa.
Aivan ensimmäinen löydöistä löi polveni veteläksi, saakeli soikoon, sehän oli Bruce Cockburnin : Nothing but a burning light (91), aivan maginen levy ja aivan tolkuttoman kallis vinyylimuodossa, nimittäin Discogsin aika hyvän hintamittarin mukaan siitä saisi maksaa halvimmillaan 45 euroa ja kalleimmillaan 134 euroa. Radion laarista levy lähti mint-kuntoisena kahdella eurolla. Vähintäänkin täydellinen päätös erittäin intensiiviselle Bruce Cocburn syksylleni, jonka kruununa oli tietenkin oiva keikka Lahdessa lokakuulla sekä Cockburnin alkupään tuotannon kartuttaminen sopuhintaan em. Discogsin kautta.
Eipä silti etteikö vajaan 20 levyn nippuuni olisi mahtunut muitakin varsin päräyttäviä löytöjä. Amerikkalaisen funk-rockin pioneerin Mother's Finest toka levy: Mother's Finest(76) lähti 50 sentillä. Eräätkin Chili-pippurit ovat imeneet paljon vaikutteita tästä bändistä ja jollain tavalla bändistä lähtee juonteita myös amerikkalaiseen southern rock-bändiin Molly Hatchettiin. Kahden euron löytöni Victoria Williamsin : Swing the Statue(90) on yksi näitä kadotettuja alt-kantriklassikoita. Huojuvaäänisen Williamsin musiikin voisi sanoa olevan aika läheistä sukua Neko Caselle.
Eurolla tai alle lähti Nils Lofgrenia, Tom Kimmelia(what?), Ultravoxia, Doll By Dollia, Mick Jaggeria, Michael McDonaldia, Manfred Mannia, John Wesley Hardingia ja Loggins & Messinaa. Selkeästi tämä Radio-kirppiksen myyjä ei hirveemmin arvosta 80-luvun lopun harvinaisempaa singer-songwriter-kamaa eikä 70-80-luvun jenkkirokkia. Nämä taas putoavat allekirjoittaneen musamakuun erinomaisesti, good for me! Mutta jos Radio-kirppiksen myyjä luet tämän, niin älä hemmetissä mene niitä levyjä kallistamaan, koska Tampereella on ehkä 1-2 Bruce Cockburnia ja Nils Lofgrenia kuuntelevaa miestä. Sinne ne levyt laariin jäävät pyörimään.
Tässä vielä em. aliarvostettu ja usein Elvis Costelloon verrattu(Tämän vuoksi siis aliarvostettu) John Wesley Harding, joka on vuosien varrella julkaissut useita täysipainoisia pop/rock-albumeja, tänään lähti radion laarista kahdella ekellä se ihka ensimmäinen Here Comes The Groom(90) ja vielä avaamattomana muoveissa. Jiihaa!
Kuten hyvin tiedetään, Bob Dylanin ääni ei ole vuosiin ollut entisensä. Nykyisin se kuulostaa lähinnä soran liikkeeltä metallilieriössä. Ei silti, tuskin kukaan Dylania miksikään erinomaiseksi laulajaksi on tituleerannut, ansiot löytyvät näistä jumalattoman hienoista biiseistä, joita herra Dylan väsännyt iloksemme tonneittain. Iloinen uutinen Dylanisteille on tietenkin se, että vanha koukkunokkamme on ollut studiossa vääntämässä uutta levyä. Nii’in, toivottavasti mukana on myös karheaa yleisilmettä pehmentäviä taustakuoroja, kuten Leonard Cohenin uusimmalla: Old Ideas(12) – platalla. Tai sitten äänihuuliin on ruiskutettu pehmentävää botoxia, joka tekee Bobbelin äänen muhkeaksi ja hunajaiseksi.
Vahvasta äänikritiikistä huolimatta herra Dylanilla on ollut myös laulun lahjoja. Varhaisimmista folk-albumeista löytyy paljon korkeaoktaanista nasaalia, jopa kuunneltavaa sellaista. Todellinen yllätys Dylanin tuotannossa on hajanaisista ylijäämäbiiseistä koottu albumi nimeltään: Dylan(73). Ensinnäkin levyllä on ehkä noin kaksi Dylan-originaalia ja muut ovat cover-biisejä. Myös ajankohta edusti Dylanin taiteellista notkahduskohtaa, tuoreessa muistissa oli vasemmalla kädellä tehty(mutta yllättävän kuunneltava) tupla-albumi Self Portrait(71).
Ostin Dylanin(73) levymessuilta joskus viime vuoden aikana. Liki kaikki muut keskeiset Dylan albumit löytyivätkin hyllystä, mutta tämän sillisalaattilevyn ostoa olin empinyt pitkään. Odotukset levyyn olivat nollassa ja parin kuuntelun jälkeen pidinkin levyä aika turhana ostoksena. Pikku hiljaa levy alkoi löytää tiensä yhä useammin levylautaselleni, huomasin että tätä kiekkoa on mukava kuunnella. Perusteluja!
Ensinnäkin huomasin, että Dylanin ohut ja vähän määkivä laulutapa toimii tällä levyllä. Aloitusbiisi Lily Of The West alkoi kuulostamaan koko ajan paremmalta, jopa niin kuluneet cover-biisit kuin Mr.Bojangles ja Big Yellow Taxi toimivat mainiosti Dylanin käsittelyssä. Levyä voisi kuvailla vähän meksikolaistunnelmaiseksi ja helpoksi keskipäivän levyksi, laulu ja soitanto etenee karhein mutta selkein kielin. Yllättäen Dylanin lauluääni miellyttää korvaa. En tiedä, onko levylle tietoisesti kerätty tällaista Dylanin laulullista flow:ta, onnistuneimpia kiekaisuja? Olisi tämä myös levyn salainen teema: Bob laulaa oikeasti ja hyvin! Levy loppuu erinomaiseen Dylan-originaaliin: Spanish Is The Loving Tongue, jonka useamman kuuntelukerran myötä voisin nimetä yhdeksi kadonneeksi Dylan-klassikoksi.
Dylan(73) on myös niitä lp-levyjä joita voi löytää mitä yllättävimmistä paikoista originaaliversiona ja vähän soitettuina. Omani on hyvin säilynyt jenkkioriginaali ja vinyylisoundi on samanaikaisesti lämmin ja selkeä, toisin kuin esimerkiksi Dylan-platoissa: John Wesley Harding(68) ja New Morning(70) joiden vinyylisoundi epäselvä ja tunkkainen . Ehkäpä paremmin soivia vinyyliversioita löytyy näistäkin albumeista?
Videoklippiä tuolta ajalta oli yllättävän vaikea löytää, tässä seuraavan albumin: Planet Waves(73) helmi Forever Young, tosin 90-luvun päivityksellä.
