Litku Klemetti ja Antti Autio. 7.7.2021. Tampere.

Olin ostanut jo helmikuussa lipun Litku Klemetin keikalle Tampereen G Livelabiin, mutta sitten tuli koronarajoitukset jotka siirsivät keikkaa, aina heinäkuulle asti. Odottavan aika oli pitkä. Kymmenen kuukautta oli edellisestä livekeikasta, 22 Pistepirkkojen viime syksyisestä vedosta. Ihan piti miettiä, että miten siellä keikalla ollaan? Mitä rajoituksia on päällä ja mihin pöytään saa istua?

Yllättäen G Livelabissa ei ollutkaan mitään merkittyjä istumapaikkoja, eikä ihmisillä maskeja. Apuva! Missä turvavälit ja muut?  Onko homma jo näin vapaata? Nojoo, porukka istui rauhallisesti omissa pöydissään ja käsidesi loiskui entiseen malliin. Niin uskalsin minäkin kainosti istua ihan vieraaseen pöytään. Tosin yskimättä, puhumatta ja etäisyyteni säilyttäen.

Litkun keikka kesti aikalailla tarkalleen tunnin verran. Se alkoi kahdella ennen julkaisemattomalla biisillä, joista ensimmäinen kuulosti tulevalta Litku-hitiltä. Toinenkin uusi styge oli ihan mukiinmenevän kuuloinen. Kolmantena soi uudelta Kukkia Muovipussissa (21) levyltä löytyvä Kateellinen lapsille, joka oli keikan parhaimmistoa. Myös uuden levyn Tour de France soi  menevästi. Oli yllättävää, että uusimmalta levyltä kuultiin vain neljä biisiä, edellisten lisäksi Poikien kyyneleet ja encorena soitettu Mona. En tiedä onko artisti jo hivenen kyllästynyt uusimpaan levyyn?

Kyse saattoi olla toteutuksestakin, että kaikkia uuden levyn diskovoittoista materiaalia ei soitettu, sillä Litku oli tällä kertaa liikkeellä duo-muodossa, vain kitaristi seuranaan. Kitaristin ja Litkun yhteispeli ei toiminut täysin saumattomasti, tuntui että kaikista biiseistä ei saatu sitä parasta irti, erityisesti viimeisenä kuultu Kimalteleva Mekko jäi jotenkin puolivillaiseksi. Kitaran slide-viillot ja Litkun urkusoundi eivät aina kohdanneet. Olin erottavinaan artistin katseista muutamia pahaenteisiä mulkaisuja kitaristin suuntaan. Saattoi olla palaverin paikka keikan jälkeen...tai sitten ei.

Jos Litku-keikka jäi musiikillisesta laadusta huolimatta vähän jähmeäksi, niin saman illan aikana kerkesin vielä Finlaysonin aukiolle seuraamaan Antti Aution ilmaiskeikkaa. Tämä nuori laulaja- lauluntekijä on tehnyt kaksi hyvää folkrock-levyä: Minä tuon mukanani sateet (17) ja Pihalla tuulee taas (19). Kolmas levy on tekeillä ja siltä kuultiin tällä keikalla kolme näytettä. Yhden uuden kappaleen nimi oli: Pihkassa. Biisi kuulemma julkaistaan elokuussa. Tarttuva ja musiikillisesti ketterä ralli.

Aution keikka alkoi Pihalla tuulee taas - levyn nimikappaleella. Sympaattinen ja vähän ujo artisti esiintyi soolona pelkän kitaran säestyksellä. Surumieliset ja varsin syvälliset kappaleet seurasivat toisiaan. Lyyrikkona pidän Autiota keskimääräistä parempana, ellei jopa erinomaisena. Aution keikka oli varsin varmaotteinen, vaikka artisti kertoi jossain kohtaa jännittävänsä. Mutta jännitys ei näkynyt yleisöön päin.

Reippaan tauon jälkeen livekeikat maistuivat yllättävän...ööh...tavanomaiselta. Livemusiikki ei ollut marinoitunut koronatauon jälkeen elämää suuremmaksi. Ja molemmat iltapäivän artistit olivat vasta lämmittelyvaiheessa. Parempia vetoja on varmaan tiedossa tulevaisuudessa, jahka livetuntuma kasvaa sekä myös yleisö uskaltaa voimakkaammin osallistua. Nyt oltiin korrektisti omissa poteroissaan, eikä tanssijalka paljon vipattanut. Tanssikiellon jäljet ovat syvällä meissä. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavia livekeikkoja jos vain koronakehitys pysyy suotuisana. 

https://www.youtube.com/watch?v=mVuvm2lO6DA

Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:

Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.

Pori Jazz 19.7.2018

Pori Jazzin torstai näytti paperilta mielenkiintoisimmalta ja se mukaili eniten omaa musiikkimakuani. Muiden päivien mielestäni keskinkertaisemmat artistit, kuten James Blunt, Katie Melua ja Alanis Morrissette eivät juurikaan väräytä keikkaviisariani. Mieti, Alanis Morrissette, tekeeks se vielä musaa? Onko jotain tapahtunut vuoden 1994 jälkeen? Sori. Ehkä vähän ilkeähköä kuittailua, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksensä ja on hyvä, että yhdelle päivälle oli siunaantuneet liki kaikki omasta mielestä kiinnostavat populaarimmat artistit. Lokkilava ja jatsiosasto on erikseen, Pori Jazzien todellinen luonne ja alkumehu, sinnehän tällaiset länsimaisen populaarimusan pilaamat elintasorokkidiggarit harvoin eksyvät. Pitäisi kai eksyä useamminkin.

Litku Klemetin alkuiltapäivän keikasta kuulin kaksi viimeistä biisiä, joista molemmat taisivat olla uudelta Taika Tapahtuu (18) levyltä. Meno oli vakuuttavaa. Litkun olen nähnyt kerran aikaisemmin Tampereella O'Connels-ravintolassa, silloin hänen livepreesens teki suuren vaikutuksen. Litkulla, kuten monella muullakin karismaattisella artistilla, lopullinen 'taika tapahtuu' vasta livetilanteessa. Tuosta Tampereen keikasta jäi erityisesti mieleen koskettava Kimaltava Mekko.

Kehuttu räppäri Paperi T otti päälavan haltuun kolmen nurkilla. Levy Malarian Pelko(15) oli Paperin läpimurto, viljalti intertekstuaalisia viitteitä vilisevä levy nosti Paperi T:n heittämällä ns. älykkö-räppäreiden kärkikastiin. Malarian Pelko ja muu Paperin tuotanto oli itseltäni aika ohuesti hallussa ja blogin lukijat tietävät, että en ole mikään rapin suurkuluttaja. Tähän nähden Paperin keikka oli positiivinen yllätys. Rankka itseironia ja pilke silmäkulmassa täydensivät Paperin sittenkin aika tavanomaisia parisuhdekiemuroista kertovia kappaleitaan. Lyriikka tosin virtasi hyvin, kielikuvat olivat hienoja, mutta tällaisen 40+ ukkosen on vaikea asettua kertojan kokemusmaailmaan, eli parikymppisten sydänsuruihin ja paisuteltuun parisuhdetotuuteen. Toivon, että Paperi jatkaa valitsemallaan tiellä ja vielä rohkeammin luo omaa lyyrista rap-taidettaan. Eniten pidin uuden levyn Paniikki - kappaleesta, ehkä Kauko Röyhkän Kevät-kappaleen viittauksen vuoksi. Paperin live-esiintyminen oli ainakin toimivaa.

78-vuotias soultäti Mavis Staples on viime vuosina noussut uudestaan parrasvaloihin useilla Wilcon Jeff Tweedyn tuottamilla levyillä, joihin Tweedy on myös pääosin tehnyt biisitkin. Täytyy myöntää, että Mavis Staplesin ja alkuaikojen bändinsä The Staple Singersin tuotanto on huonosti hallussa, vaikka soul-musan ystävä olenkin. Staplesin reilu tunnin keikka jatseilla oli mainio voimannäyttö vielä elinvoimaiselta veteraanilta. Muhkeaa lauluääntä täydensivät gospelmaiset osuudet, joissa puhelaulunomaisesti vietiin seurakuntaa kohti sanomallista ydintä. Gospel-osuuksista tuli mieleen Springsteenin viime vuosien konsertit, jossa pomo on myös omaksunut gospel-musiikin ns. raamatulliset ja yleisön nostattavat piirteet. Staplesin keikan kohokohta oli isänsä Pops Staplesin kynäilemä protestilaulu Freedom Highway. Samaisella protestimarssilla Mavis oli itse ollut nuorena tyttönä mukana.

Illan toka vika päälavan artisti oli legendaarinen Burt Bacharach. 90-kymppisen Bacharachin musiikkia ovat levyttäneet muun muassa Dionne Warwick, Dusty Springfielt, Manfred Mann, The Carpenters ja Tom Jones. Miehen tuotannosta löytyy käsittämätön määrä popmusiikin klassikoita, isoimpina niistä I Say a Little Prayer(for you), Raindrops Keep Falling In My Head ja Walk On By. Keikka alkoi jo kumaraisen Bacharachin pianosuudella, johon liittyi miehen muhkea orkesteri, josta löytyi kolme pätevää laulajaa, viulisti, torvenpuhaltajia, pianistia ja muuta tarvittavaa rytmiryhmää. Bacharach itse näytti soittavan kaikki piano-osuutensa ilman nuotteja, eli pää pelaa vielä hyvin. Heti keikan alkupuolella kuultiin täyteläinen potpuri Bacharachin 60-luvun megahiteistä, mukana myös aiemmin mainitsemani Aretha Franklinin tunnetuksi tekemä I Say a Little Prayer, joka on mielestäni yksi maailman parhaista ellei paras poplaulu. Sinänsä harmi, että se oli vain osa potpuria.

Keikan parhainta antia olivat Bacharachin turinoinnit biisien välissä, jossa hän kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia lauluistaan. Esimerkiksi hän oli yhden kerran yrittänyt kirjoittaa kunnon rockbiisin, tuloksena oli Manfred Mannin levyttävä My Little Red Book, joka oli täydellinen floppi. Myöhemmin sen levytti psykedeliasuuruus Love joka teki levystä ykköshitin muuttamalla sävelmää ja sanoitusta. Se miestä harmitti. Hauska oli myös kuulla Burtin kannanotto maailmanpolitiikkaan, näiden kahden suurvaltamiehen toilailuihin. Trump-hengessä on syntynyt myös ihka uusi, hämmästyttävän hyvältä kuulostava kappale, joka oli nimeltään ilmeisesti With a Voice. Jo edesmenneen aisaparinsa, sanoittaja Hal Davisin kanssa Bacharach on tehnyt hurjan määrän klassikkokappaleita, etenkin keikan lopussa esitetty Alfie, jonka maestro itse lauloi hauraalla äänellään. Myös keikan lopettava House is Not a Home oli koskettava veto. Kuulin, että Bacharachin keikka oli saanut kritiikkiä siitä, että moni hittibiisi esitettiin potpurin aikana ja pääpaino oli tässä melankolisemmassa materiaalissa. Minua se ei haitannut, vaan seurasin pala kurkussa ja ihokarvat pystyssä musiikin legendan ehtoopuolen musiikkimessua.

Tämän Pori Jazzin todellinen messu oli tietenkin Nick Cave & The Bad Seeds, joka sai oman päivityksensä:
http://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/nick-cave-bad-seeds-pori-jazz-1972018_20.html