Field Music: Flat White Moon

Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.

Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi  suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.

Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1

Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)

Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista. 

Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni. 

Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.

https://www.youtube.com/watch?v=gFdUFVz5Z6M

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.