Tuoreempia suomalaisia naisartisteja

Muutaman viime vuoden aikana on noussut esiin useita mielenkiintoisia naisartisteja, niin että voidaan puhua miltei naisartistien uudesta tulemisesta. Merkille pantavaa tässä on musiikillinen monipuolisuus ja taitavuus. Laura Moisio, Litku Klemetti, Karina, Vesta, kaikki yhtälailla kiinnostavia ja jo nyt merkittäviä artisteja. Näistä Laura Moision uusi artistin nimeä kantava levy: Laura Moisio(18) osuu lähimmäs omia mieltymyksiä. Kyseessä on huikean laadukas, folkrokin perinteeseen hyvällä tapaa nojaava levy, mutta tarpeeksi tässä ajassa pysyvä. Keltaiset Verhot, Puutarha, Kaupungin Harhassa, levy on täynnä vahvoja kappaleita. Erittäin suuri suositus. Tässä on aikaa kestävä tuleva klassikkoalbumi.



Litku Klemetti: Taika Tapahtuu(18) levy on otettu myös hyvin vastaan. Parisen vuotta sitten Soundin vuoden tulokkaaksi nostettu Sanna "Litku" Klemetti on tehnyt vaikuttavaa levy- ja etenkin keikkarintamalla. Litkun albumit ovat laadukkaita, mutta toteutukseltaan jotenkin ohuen kuuloisia. Livenä näkee ihan toisenlaisen ja vielä aidomman Litkun. Klemetin levyt kertovat oudolla tapaa 70-luvun rokuista ja liisoista, kuitenkin olematta suoraan kuvastoa menneisyydestä. Lahjakkuus on ilmeistä, mutta kuinka aikaa kestävästä materiaalista on kyse? Veikkaan, että hyvinkin kestävästä. Toivoisin, ehkä kuulevani vielä sellaisen muhkeammin soitetun ja tuotetun Litku-levyn. Ehkä seuraava albumi on sellainen?

Kanerva: Paritanssi(18) on mukavan muotovalio ja omaääninen Singer/songwriter-levy, jonka laatua ei voi kiistää. Joutomaat toimii levyn iskevimpänä kärkenä. Koko levyn mitassa ehkä hieman ennalta-arvattava parisuhdelyriikka puuduttaa, vaikka tämän musiikillisen paketin toimivuutta ei voi kiistää.
Hieman kypsemmin ja monipuolisemmin saman sopan keittää tamperelainen MirkaKaarina, jonka loppukeväällä ilmestynyt: Maailmalla(18) debyytti on vahva ja kypsä taidonnäyte. Nimikappale on millä tahansa mittakaavalla mitattuna kestävä kotimainen popballadi. Myöskään kappale Valkealta Sohvalta ei jää paljoa tästä jälkeen:

Karinan: Karina(18) levyä on kuvailtu muun muassa nynnycharmin voitoksi. Satuin näkemään Karinan viime syksynä Jonna Tervomaan lämppärinä. Unenomainen, hauras, kaunis, nuorten ihmisten tekemä, ovat ajatuksia mitkä tulevat Karinan musiikista mieleen.

Samasta maastosta ponnistaa taiteellinen Lau Nau, jonka viime vuoden puolella ilmestynyt Poseidon(17) albumi on yksi viime vuosien suomirokin hillittyjä helmiä. Ehkä miesartisti vertailukohtina löytyy sellaisen nimet kuin Paavoharju tai Wojcieck. Yhtälailla Karina ja Lau Nau ovat artisteja jotka hylkivät ajan kiireistä ilmapiiriä. Lempeä ja unenomainen taika vaatii auetakseen kuuntelijalta kärsivällisyyttä.

Vesta: Lohtulauseita(18) on yksi vuoden ylistetyimpiä suomirocklevyjä. Vestalle olen antanut useaan otteeseen mahdollisuuden, yrittänyt kuunnella tarkalla korvalla näitä omaäänisiä kappaleita. Kyllä, oma ja tunnistettava ääni löytyy, se on sinänsä paljon. Mutta miksi ihmeessä tätäkin levyä on koristeltu liiallisella elektronisella säksätyksellä? Ajan trendi näyttää olevan moderni- ja minun korvissa hieman luotaantyöntävä soundi. Esimerkkinä vaikka tämä kohuttu Ruusut - yhtye. Ei vaan pysty kuuntelemaan, koska päälle liimattu moderni soundi käy liikaa korville. Vestan levyltä löytyy tosin akustistakin matskua, kaikki biisit eivät potki vastaan.

Tällaisena jo veteraanirokkikuuntelijana on välillä vaikea samaistua kaks-kolmekymppisten kokemus- ja etenkin parisuhdemaailmaan. Ihan varmasti 18-vuotias voi tehdä hienon rakkauslaulun, joka koskettaa minua ja sellaisia on maailma väärällään, mutta sellaiset kariutuneen parisuhteen ruotimislevyt putoavat helposti osastoon: tää on jo niin kuultu! Ei silti, tääkin on jo niin kuultu, että setä nurisee. Ehkä nykyartisteista sitä valkkaa sellaiset, joiden musa on lähellä omaa tapaani tuntea ja kokea asioita. Suoralta kädeltä voin jättää ulkopuolelle esim. sellaiset artistit kuin Janna, Sanni, Haloo Helsinki ja jopa Jenni Vartiainen. Ei vaan toimi mulle.

Hassua on, että aikoinaan epäiltiin ns. naispuolisten rokkareiden uskottavuutta, tai niitä oli tosi harvassa. Tuntuu, että nykyään on puntit tasan ja naiset rokkaa ihan siinä missä miehetkin.
Näistä aiemmin mainituista naisartisteista olen koostanut oman pienehkön soittolistani, rohtona syksyn pimeyttä vastaan. Naisissa on voimaa, sehän me toki tiedetään.

Topi Saha - Olympia 16.3.2018

Miten helppoa onkaan nykyisin ostaa mobiililippu verkosta ja vilauttaa pientä pdf-tiedostoa ovella. Niin tänäkin onnekkaana perjantai-iltana jolloin pääsin lasten nukuttamisen jälkeen vielä kuuntelemaan laatumusaa Tampereelle. Olympia-kortteli tarjosi kahden oivallisen artistin keikan, uraansa aloittelevan Karinan ja jo vankan jalustan Suomen popkartalle luoneen Topi Sahan.

Karina, tämän kevään popsensaatio, useammassakin päivämediassa noteerattu ja melkein puhkikehuttu bändi. Hesarin viiden tähden levyarviossa Ilkka Mattila nosti esiin Iron & Wine ja Sufjan Stevens vaikutteet sekä vertailukohdaksi itsensä PMMP:n.  Ehkäpä näin, tosin PMMP tästä ei tullut ekaksi mieleen, kama oli paljon hienovaraisempaa. Karinan keikalle kerkesin vasta sen ehtiessä jo puoliväliin. Tunnelma oli heti kohdallaan. Herkkää, lauluvoittoista, välillä myrskyisääkin. Laulut olivat kiinnostavia ja otteessaan pitäviä. Ei siis huonoa sanottavaa. Täytynee tutustua paremmin  bändiin ja sen kehuttuun esikoisalbumiin.

Topi Sahan edellistä albumia Nykyaika(15) olin kuunnellut jo jonkin tovin. Itseasiassa se oli ainut Topin kolmesta albumista jonka olin ottanut kunnolla haltuun. Levyltä löytyy ehkä Topin tunnetuin kappale: Paskainen sydän. Myös Kolme Veljeä(13) levyn löysin jokin aika sitten kirpputorilta.

Näin Sahan Olympiassa myös reilut vuosi sitten soolokeikalla. Itseasiassa tämä varsin pätevä soolokeikka oli sytyke, joka sai minut tutustumaan paremmin Sahan tuotantoon. Topin päällisin puolin aika hillitystä olemuksesta löytyy yllättäviä syvyyksiä. Laulut ovat tarinallisesti vahvoja ja ovat lohduttomuudessaankin hyvin lohdullisia. Sahan lauluääni on komea ja karismaattinen.

Olympian vajaan puolentoistatunnin keikalla Saha esitti hyvän kattauksen tuotannostaan. Mainitsemani Nykyaika (15) levy oli hyvin edustettuna. Keikan parhaimmistoa oli em. levyn vahvatunnelmainen: Minä, Isä ja Musta. Sisällöltään suorastaan häkellyttävän pysäyttävä tsipale: "minun isäni on iso ja vahva, isän pistoolissa on visakoivukahva"

Lopunajan rakastavaiset(18) on Sahan uunituore albumi, jonka julkaisua juhlittiin Olympiassa. Uudelta levyltä saatiin paljon maistiaisia. Uuden levyn biiseistä erityisesti jäivät mieleen vahva aloitus 206 Luuta, tarttuva Punarinta jonka kuulin väärin, ja luulin sitä Tunariksi. 
Pirun Ikävä on Anna Puun kanssa vedetty hieno duetto, jossa on vahvaa radiohitin ainesta. Nimikappale Lopunajan rakastavaiset teki vaikutuksen sekä pysäyttävä lopetuskappale Valo tulee alhaalta, jota väittäisin jo nyt yhdeksi Sahan uran vahvimmista kappaleista, vaikkakin versio tuo mieleen vahvasti Bruce Springsteenin ja epäilen myös, että lauluun on tietoisesti ripattu palanen The Ghost of Tom Joadia. Sahassa on sopiva sekoitus suomalaista mielenmaisemaa ja puhdasta americanaa. Topi Sahan viisimiehinen bändi tuki ja täydensi mainiosti Sahan erinomaisia lauluja. 

Sahan uuden levyn vinyyliversio ei ollut vielä julkaisupäivänä myynnissä, mutta ennakkotilasin vinyyliversion heti keikan jälkeen nettikaupasta. Uuden levyn biiseistä ei löytynyt vielä videoita, mutta tässä yksi yleisön toiveista jonka Topi Saha toteutti välittömästi. Biisi löytyy levyltä: Kolme Veljeä(13).