Field Music: Flat White Moon

Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.

Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi  suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.

Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1

Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)

Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista. 

Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni. 

Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.

https://www.youtube.com/watch?v=gFdUFVz5Z6M

Lokakuu avaa latua pimeään

Loivasti alas viettävä mäki, piiloutuva aurinko, pakastearkun verran arktista voimaa. Laulut ja laulajaiset, pienet kitarapeikot ja möreät kuiskaajat. Helmiä arjen arvattavuudessa, kulunutta farkkukangasta, sohvalle vääntyvää miesselkää, parempia ja pahempia biisivalintoja.

Syksyn sakeassa ilmanalassa ei ole monikaan musiikillinen kutsu äitynyt elämää suuremmaksi. Kiire ja keski-ikäinen puuhakkuus, ilmeinen ja arvattava sellainen, on hakannut vaikkutappia korvaan ja hukannut monta laulua ja levykokonaisuutta. Kiireellisestä ilmanalasta huolimatta muovinen äänitemateria on sinnikkäästi suorittanut hämmästyttävää, suorastaan ilmestyksenomaista lisääntymistoimintaa. Jonkin verran harvat ja harmaantuvat korvakarvat ovat rekisteröineet mielenkiintoisia veisuja olohuoneen ilmanalassa.

I know you gonna hate this song, tunnustaa Roger Daltrey The WHO:n uudessa kierrätysrokissa All This Music Must Fade. Minä en vihaa lainkaan, vaan imen itseeni kaiken 75+ setämiesten vitaalisuudesta. Sitä on jäljellä yllättävän paljon. Uusi levy The WHO tulee ulos sopivasti ennen joulua.

Wilco laukkaa, Tweedy naukuu, välillä soolona, tarpeeksi usein bändinäkin. Uusi levy Joy on otettu...hmm...ilolla vastaan. Yhden juoksulenkin perusteella sanon, että levy on ihan ookoo kamaa. Riittääkö ihan ok?

Knillsson, Schmillsson, Midnight Cowboy tunnarin jumalainen tulkki Harry Nilsson julkaisee haudan takaa uuden albumin Losst and Founnd jonka nimikappale on jo eetterissä. Kappaleen alusta tulee mieleen erehdyttävästi The Smithereens yhtye ja sen edesmennyt laulaja Pat DiNizio. Se ei ole huono asia. Tämä vähän ennen Nilssonin kuolemaa valmistunut albumi saa päivänvalon noin 25 vuoden panttauksen jälkeen.

Field Music on lienee tämän ajan paras XTC:n perinnön vaalija, älykkään ketterää poprokkia. Uusi albumi on tulollaan tammikuussa. Kanadan profeetan Bruce Cockburnin tuorein albumi on instrumentaalilevy Crowing Ignites, joka on täynnä herkän kitaranäppäily synnyttämää mystistä voimaa. Pukin konttiin.

Nick Cave and The Bad Seedsin Ghosteen on saanut kauttaaltaan hyvät arvostelut. Se ei ole huono levy laisinkaan. Se voi olla vain vähän liikaa, sillä Caven perhetrauma häilyy vahvana taustalla ja kuulijan tulkintalinjat on lukittu, vaikka kyseessä monella mittapuulla mitattuna varsin komea ja syvämietteinen levy.

Uusi tuttavuus Sandro Perri tarjoaa väliin eksoottisempaa rytmiikkaa ja varsin mukavan kuuloisen kappaleen Wrong About The Rain, joka on ottanut vahvan sijan tämän syksyn parhaiden biisien soundtrackissani. New Pornographers jatkaa laadun tiellä. Noel Gallagherin Evil Flower yllättää positiivisesti, sillä kuvittelin kuuntelevani Michael Kiwanukan uutta biisiä ja mielessäni ylistin biisin kekseliästä rakennetta. Hemmetti Noel, eka kerran vaikutuin täysillä soolotuotannostasi.

Soittolista rauhoittuu ja kansamusisoituu, Lankum nimisen orkesterin kappale Irish Rover on kuta kuinkin nimensä kuuloinen, eli pitkä irkkufolkhymni, jossa viulu vongahtelee ja totisen kuulas laulu johdattaa meidät nummien sumun lävitse. Viimeisenä kädenojennuksena ja musiikillisena hyväilynä käy australialaisen Paul Kellyn popkaunokki Every Day My Mother's Voice. Ja elämä taas voittaa, lokakuu sysimusta ilta saa kuulaan sävyn, ajokoira haukahtaa remmissään kaukana, pienet hiiret kulkevat pitkin selkäpiitä ja luovat hetkeen merkityksellisyyttä. Mitä olisin jos minulla ei olisi musiikkia? Olisin kyllä se mikä olisin, mutta musiikin kaiken täyttävästä tunnelmasta ja sen suorastaan kiitollisuutta synnyttävästä energiasta jäisin paitsi. En halua jäädä.

Field Music - Open Here

Relevantit nykyrocklevyt ovat usein taidokkaita useiden eri musiikillisten vaikutteiden sulaumia. Aivan liikaa kuulee luomuisaa folkrockia Nick Drake/ Dylan - viitteineen. Myöskään mikään rock- tai perusrock ei voi millään tavallaan enää yllättää. Eniten rock-arvoa kai annetaan pienellä budjetilla ja suurella intohimolla ladatuille artisteille, kuten meillä esim. Jukka Nousiaiselle ja Litku Klemetille. Harva enää keksii pyörää uudelleen, milloin onkaan viimeksi keksinyt?  Itseasiassa olen viime aikoina miettinyt vakavasti ja vähän murhemielisesti kuinka kaukana hyväkin rockmusiikki on siitä, mitä tässä ajassa kuunnellaan tai arvostetaan musiikin kentällä. Rock on kuollut. Noh, se tapahtui jo kauan sitten. Mutta siitä huolimatta pikkupoika minussa haluaa uskoa, että rokissa on vielä tulevaisuutta. 

Välillä onneksi esiin pullahtavaa uudehkoja ja kiinnostukseni herättäviä rockpumppuja, joista uusimpana on Englannin Sunderlandista ponnistava Field Music. Bändi nivoutuu mukavasti ns. älykkörokin ohuehkoon genreen. Taustalta voi poimia sellaisia nimiä kuin 10CC, Sparks , Supertramp, XTC tai vaikkapa Nits. Näistä ja muistakin popin ceeveen laatuaineksista Field Music on marinoitunut omaksi, vähän oudoksi ja kulmikkaaksi, helposti sulavaksi popmusiikiksi.

Tilasin uusimman levyn Open Here(18) jokin aika sitten postimyynnistä(käytän nyt tätä termiä, koska en kehtaa kertoa tilanneeni levyn Amazonilta). Kahden veljeksen, David ja Peter Brewisin kipparoima bändi vuodesta 2004 alkaneella urallaan on julkaissut 7 täysipitkää ja tarvittavat laatukriteerit täyttävää albumia. 

Levyn kappaleet ovat tarttuvia ja sopivasti outoja. Lyriikkapuolella mennään arjen kuvastoissa ja pienissä detaljeissa, kuten levyn ns. sinkkubiisissä: Count It Up, arjen yksityiskohtien alleviivaus tekee tästä kaikesta vähän merkityksellisempää: If you can go through day to day without the fear of violence, count that up, if people don't stare at you pn the street because of the colour of you skin, count that up.

Huolellisista ja ajatuksia herättävistä sanoituksista huolimatta levyä vaivaa jonkinmoinen pikkunäppäryys. Homma toimii vähän liiankin sulavasti, vaikka kulmaa löytyy sekä musiikista, että sanoituksista. Voi olla, että huolellisempi levyyn tutustuminen poistaa tämän harmin. No King, No Princess funkkailee princemäisissä tunnelmissa. Parin livevideotsekkauksen perusteella bändi toimii muuallakin kuin studiossa. Laulaja-kitaristi David Brewisissä löytyy riittävästi karismaa, ehkä? Paikan päällä keikalla sen voisi lopullisesti tsekata, mutta Field Musicin kaltaista marginaalisempaa bändiä tuskin voi odotella Suomeen, ellei sitten tulevan kesän Sidewaysiin tai Flow-Festivaliin?

Levyn loppupuolella kuullaan hieno Daylight Saving, albumin koskettavin ja aidontuntuisin kappale, jossa elämän hetkellisyyttä kuvaavaa lyriikkaa täydentää kaunis jousilla koristeltu melodia. Tässä kohtaa musiikinrakastaja minussa käy klikkaamassa bändin facebook-sivuja ja suunnittelee myös edellisen Commontime(16) tupla-vinyylin hankkimista, jonka saisi rapiat kympillä monesta paikkaa. Mietin kuitenkin vielä hetken.