T Bone Burnettin tuottama The New Basement Tapes: Lost On The River -albumi on projekti, jonka takana on tunnettujen muusikoiden kollektiivi: Elvis Costello, Rhiannon Giddens, Taylor Goldsmith, Jim James ja Marcus Mumford. Albumi perustuu vähän aikaa sitten löydettyihin käsinkirjoitettuihin Bob Dylan -teksteihin, jotka Dylan kirjoitti 1967 työstäessään The Basement Tapes –albumiaan.
Albumin kappaleet tehtiin kahden viikon aikana Hollywoodin Capitol studioilla.
Kyllä vaan, Dylanin vanhoihin teksteihin perustuvan kollektiivin Lost On The River on vallan mainio kuuntelulevy. On selkeästi eduksi, että asialla on ollut viisi vahvaa ja sopivan erilaista muusikkoa, jos tämä olisi pelkästään Elvis Costellon säveltämä ja laulama levy, väittäisin että nautinto ei olisi yhtä vahva mitä nyt. Musiikillinen vaihtelu pitää mielenkiintoa yllä, mutta samanaikaisesti on tunne, että tässä soittaisi yhtenäinen bändi. Löyhä ja ehkä lähin vertailukohta on legendaarinen The Band, jonka kanssa Dylan väänsi aikoinaan nämä originaalit, levylle asti ehtineet Basement Tapes-veisut.
Kappaleet ovat, väittäisin jopa, erinomaisia ja kuuntelua kestäviä. Ensimmäisesi tajuntaan iskee Marcus Mumfordin laulama Kansas City. Biisi on hyvin tarttuva ja enkä osaa sanoa onko sen ansio enempi Dylanin tekstissä vaiko Marcus Mumfordin hienossa melodiassa. Saman ajatuksen ääreen tulen melkein jokaisen kappaleen kohdalla, onko biisin hienous Dylanin ansiota vaiko tämän loistavan jatkotyöstön, tekstiaihioista on väsätty väkeviä ja sovituksellisesti rikkaita kokonaisia biisejä.
Mumfordin lisäksi My Morning Jacketin solisti Jim James loistaa kappaleessa Nothing to It ja Taylor Goldsmith(who the hell is that?) tarttuvassa Card Sharkissa. Levyltä löytyy yhteensä 20 kappaletta, 74 minuuttia musiikkia, mutta levy ei tunnu lainkaan ylipitkältä, kiitos musiikillisen vaihtelun. Todella hienoja ovat myös naisartisti Rhiannon Giddensin tulkitsemat veisut Spanish Mary ja Duncan and Jimmy. Oikeastaan levyltä ei ole paljoakaan heikkoja veisuja, vaan se on loppuun saakka varsin nautittava kokonaisuus. Tai noh, Elvis Costellon osuuksista pidän jostain syystä vähiten, Elvarin laulumaneerit lienee tutuimpia ja näin ollen raikas yllätyksellisyyden tunne on vähäisempi.
Levy on ollut itselleni marraskuun pelastus, energiaa pimeisiin ja harmaisiin päiviin. Levy on soinut autossa työmatkoilla, kotona lastenhoidon ohella ja aina se on löytänyt paikkansa. Levy sai minut myös tutustumaan Jack Mumfordin hienojen tulkintojen kautta Mumford & Sons - bändin tuotantoon, joka näppituntumalla tosin häviää tälle plätylle vähintäänkin 6-0.
Käsittääkseni The New Basement Tapes - kollektiivi levytti yli 40 kappaletta, joista nämä 20 valittiin levyllä. Huhujen mukaan kakkososakin olisi tiedossa jossain vaiheessa. Sitä odotellessa.
