Penteleen kiirehtivä aikamme, ihan syyttä suotta unohtelet kelpoja helmiä ruuhkaisen elontiemme ojanpientareelle. Olisiko syytä kerätä muoviroskat pois pientareelta ja tajuta mitä liki koskemattomia helmiä hautautuu helposti aina uuden kevään humuksen alle. Aloitetaan Paul Simonista. Tosiaankin albumi So Beautiful, or So What(11) ilmestyi jo viisi vuotta sitten. Varsin ketterä, hieman Graceland(86) tyyppinen albumi lievin afrikkalaisrytmein, yhtäkaikki omillaan seisova timantinkova suoritus pitkän linjan veteraanilta, Dylanin ikänestorilta(vm.1941).
David Bowien paluualbumia The Next Day(13) tervehdittiin isolla kädellä musiikkimediassa ja aika laajalti se todettiin hyväksi albumiksi. Nyt kun kaksi vuotta on kulunut, niin voitaneen antaa jo lopullinen arvio albumille. Edelleen sanoisin, että levy on aika väkevä. Asettuu luontevasti jonnekin Lodgerin(79) ja Heathenin(02) välimaastoon. Ei mitään välittömästi kolahtavia Bowie-hittejä, mutta useita hienoja aikaa kestäviä biisejä, kuten Love is lost, Where are we now ja upea lopetusbiisi Heat. Niin ja tietenkin yksi hieno Morrissey-cover: You feel so lonely you could die.Ysärin alun ns. laadukkaista indierockbändeistä The House of Love teki hienon paluun albumilla: She Paints Words in Red(13). The House of Love kilpaili aikoinaan laadukkuusmittarilla varsin tasaväkisesti Stone Rosesin ja Happy Mondaysin kanssa. Esikoisalbumi The House of Love(88) tyrmäkkään Christine - singlen kera on yksi britti-indien mahtisuorituksia. Eipä tässä paluu-albumissakaan mitään moittimista, kypsä ja hieno kuuntelualbumi.
Viime vuonna kuolleen Joe Cockerin viimeisin studioalbumi Fire it Up(12) on myös aika tymäkkä paketti. Laulu toimii edelleen. The Strokesin edellistä Comedown Machine(13) albumia pidettiin yleisesti hienona laadunkohotuksena. Itsestäni albumi on hieman tylsä ja turhanpäiväinen, sen sijaan edellinen albumi: Angles(11) on yllättävän kova, pitäen sisällään The Strokesin uran parhaita biisejä: Machu Pichu ja Under Cover of Darkness. Entäs Julian Casablancasin soolot, onko niistä mihinkään? Jostain syystä pidän tästä uusimmasta taiderokkiin flirttailevasta Julian Casablancas + The Voidz virityksestä ja albumista: Tyranny(14).
Kate Bushin umpiylistettyyn 50 Words from Snow(11) en ole täysin päässyt sisällä. Useita pitkiä biisejä, ehkä ilman minkäänlaista johtoajatusta, toisten mielestä vahvaa ja rohkeaa Kate Bush - tuotantoa. Kaiken lisäksi levyn soundi on aika paska, en tiedä mikä siinä on mennyt vikaan. Mutta joo, kyllähän näissä pitkissä biiseissä on oma hieno tunnelmansa, kuten kappaleessa: Misty.
Henkilökohtaisella musa-asteikolla korkeaa sijaa pitävä Paddy McAloonin johtama Prefab Sprout teki pari vuotta sitten yllättävän ja odotetun paluualbumin: Crimson + Red(13). Ehkäpä aivan tolkuttoman hieno poppislevy, joka ansaitusti noteerattiin myös suomalaisessa musamediassa. Levy on täynnä hienoja poppisbiisejä, kuten tämä jopa majesteettinen Adolesence.
Paul McCartneykin suoltaa ehkä vähän liian tiuhaan lättyjä ollakseen jo niin vanha ja niin Beatle. Itsellänikin meni edellinen New(13) aikalailla ohitse. Lievähkö spotikka-kuuntelu paljastaa myös tämän olevan varsin laatuisan albumin. Päätetään katsaus ihan uuteen albumiin, nimittäin Brian Wilsonin: No Pier Pressure(15) plattaan. Toivon, että tämä albumi saa minulta kosolti kuunteluaikaa. Noh, ainakin postimies on sen tuomassa jossain vaiheessa. Haistan, että levyn lopettava The Last Song on nimensä mukainen, eli mahdollisesti Brianin viimeinen levytyskappale!? Ohessa spotikkalinkit ja maistiaisia edellä mainituilta levyiltä kera parin bonusbiisin.https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/1Apbjbv4ftmMLmn8NumdiZ
