The Rainmakers - Keskilännen myrskyä ja korvaa hiveleviä rokkiralleja

Yksi elämäni suurimpia konserttimissauksia on The Rainmakersin keikka Oulun Kuusrockissa vuonna 1989. Aika jolloin yhtye oli vitaalisimmillaan, samoihin aikoihin olin juuri löytänyt rokin kuuntelun ihanuuden koko laajuudessaan, olin herkkää ja neitseellistä maaperää, valmiina Bob Walkenhorstin ja kumppaneiden rokkihirnuntaan. Siellä minun olisi pitänyt olla, se olisi ylevöittänyt herkän nuoruuteni, ehkä saanut astumaan askeleen jos toisenkin, uskaltaa ja nähdä jonkun kauniin tyttösen vierelläni. Mutta unelmat murenivat pelkuruuteen ja pikkukyläläisyyteen: 

- Eikai sitä kukkaan nyt kuusrokkiin lähe, on niin kaukanakin! 

Oispa voinut lähteäkin. Kaveritkin petti, kukaan ei lähtenyt mukaan Kuusrockiin. Kysyinköhän edes ketään?

Jos saisin valita mikä artisti olisin, niin olisin juurikin Rainmakersin laulaja/biisintekijä Bob Walkenhorst. Sielukasääninen kaveri jolla keskimääräistä laadukkaampi lauluntekemisen lahja. 

Missourilaisen The Rainmakersin ensimmäinen levy oli oikeastaan kaksi vuotta ennen virallista esikoista ilmestynyt Steve, Bob & Richin: Ball (84) albumi, jolta löytyi useita esikoisalbumin: The Rainmakers (86) iskusävelmiä, kuten jättihitti Let My People Go-Go, Big Fat Blonde ja Nobody Knows. Esikoisalbumi sai kaikkinensa oikein hyvän vastaanoton ja myyntiluvutkin olivat oivallisia. Etenkin Let My People Go-Go antoi bändille heti kärkeen ison hitin. Nyt kuunneltuna levy on kestänyt hyvin aikaa ja biisit potkii kuten 80-luvun kultavuosina ellei jopa paremmin.

Kakkoalbumin: Tornadon (87) piti sitten räjäyttää pankki. Näin ei tainnut käydä, paitsi jonkin verran täällä Pohjoismaissa, Jenkkilässä Tornadon myyntilukemat pysyivät maltillisena ja The Rainmakers ei ponnahtanut ns. isojen poikien kertoon. Olisiko ollut rahkeita? Minun mielestä kyllä. Tornado (87) on riehakasta esikoista itsevarmempi, biisillisesti hivenen monipuolisempi ja snadisti tuotetumpi, mutta vain snadisti. Tornado rokkaa yhtä riemukkaasti kuin edeltäjänsä, mutta sävyjä on enemmän. Aloitusraita Snakedance on pysynyt keikkabravuurina näihin päiviin asti, juureva The Wages of Sin kritisoi jenkkilän ahdasmielistä uskovaisuutta, Small Circles on helkkyvä kaunis poppis pitäen sisällään pienen ihmisen rakkaustarinan, vähän kuin Springsteenin River. Suosikkini Rainmakesin tuotannossa. 

Rainmakersin sanoituksen olivat 80-luvun Cokis-Levis-MTV aikaansa peilattuna varsin sisältörikkaita, jopa ironisia. Walkenhorst ei ole lyyrikkona lainkaan huonoimmasta päästä. 

The Rainmakers julkaisi vielä albumin, juurevan The Good News And The Bad News (89), ennen kuin jäi pitkälle levytystauolle. Tuo levy on myös ihan pätevää kamaa, tosin biisimateriaaliltaan ei ihan niin vahva kuin edeltäjänsä. Reckoning Day, Spend it On Love ja Johnny Reb ovat levyn parhaimpia biisejä. 

Viisi vuotta tästä eteenpäin, niin ilmestyi levy: Flirting With The Universe (94). Levyä on ollut tosi vaikea saada ja sain sen hommattua itselleni vasta muutama viikko sitten. Yksi syy lienee se, että levy on julkaistu vain Norjassa. Erittäin hyvä levy tämäkin, joka jatkaa Rainmakersin hyviksi havaittujen albumien ketjua. Another Guitar, Fool's Gold ja etenkin väkevä slovari Mystery Road  tarttuu silmäkulmaan ja elävöittää sisimpäni nostalgiamettä.

Tuonkin jälkeen yhtye on julkaissut muutaman levyn, joista viimeisin on 2010-luvulta, mutta enimmäkseen bändi on toiminut projektiluontoisesti.

Tässä kohtaa päädytään blogissa esiintyvään tyypillisimpään johtopäätökseen: näitäkin levyjä löydät euron kahden laareista pilvin pimein. Se on totta. Kaikkea noita kolmea ekaa levyä tarjoillaan tasaisin väliajoin naurettavan halvalla ja naurettavan hyväkuntoisina. Ilmeisesti tämä hyvä pöhinä Pohjoismaissa sai levykaupat tilaamaan aikoinaan levyjä pikkaisen liikaa. En tiedä voisiko nykynuoriso löytää bändiä? Onko tällainen rouhean kompakti pop/rock enää ihmisten mieleen? Onko tässä liikaa luonnetta tai liian vähän autotunea? Eikä tää oo liian lo-fi kamaakaan, muuten kyllä hyvin pätevää ja svengaavaa rouhimista. Sano sää!

Roy Harper: Folkjokeopus

Useimmiten se levy, jota on pitkään metsästänyt, joka on mielessä kasvanut elämää suuremmaksi keräilyn kohteeksi, osoittautuukin pienen luokan pettymykseksi. Näin ajattelin kun vihdoin ja viimein sain hommattua itselleni Roy Harperin klassikkoalbumin: Folkjokeopus(69).

Roy Harper (s. 12. kesäkuuta 1941 Manchester) on englantilainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikki on lähellä folkia ja englanninkielisen laululyriikan parhaimmistoon kuuluvat tekstit lähes poikkeuksetta yhteiskuntakriittisiä.(Wikipedia)

Tämän vuoksi onkin varsin mukava todeta, että ihan täysiverinen klassikkohan tämä onkin. Levyä olen pyöritellyt tasaisen varmasti perhe-elämän pienissä ja siunatuissa välitiloissa, ruuanlaiton, leikittämisen, iltasadun lukemisen ohella. Lyriikoista en ole vielä saanut sen isompaa otetta, vaikka sitä pidetäänkin Harperin vahvimpana puolena, mutta itse musiikki vaikuttaa monipuolisella laadullaan.

Aloituskappaleessa Sgt.Sunshine yhdistyy jännällä tavalla Dylan ja Beatles ja biisi on muuhun herran tuotantoon nähden erilaista kamaa. Hieno kappale. Mutta ei läheskään niin hieno kuin seuraava kappale: She's The One. Tässä ollaan heittäytyvässä ja taianomaisessa folk-tunnelmassa, jonka vain Harper taitaa. Laulu kaikuu muiden instrumenttien kanssa viattoman levyn kuuntelijan sisäavaruudessa, viekoitellen ja nauliten musiikkimakuni pitämään näitä säveliä ja tätä hetkeä elämää suurempana. Aivan upea, läpeensä vaikuttava biisi.

Välinoottina voin sanoa, että tätä levyä ja näitä kappaleita et löydä Spotifysta, Youtubesta tietty löytyy kaikki, mutta kuten tiedämme, niin se ei korvaa tätä Libertyn originaalin lp-levyn tuottamaa uniikkia nautintoa. Levy pitää sisällään 8 vahvaa biisiä(jenkkipainos 9). Pääpaino on kiehtovassa ja hienosti kitaralla soitetussa folkissa. Uskoisin levyn olevan aika iso vaikuttaja useammallekin nykymuusikolle. Harper onkin tunnettu enemmän muusikkopiireissä, kuin isomman kaupallisen yleisön keskuudessa. Väitetään, että Harper on kaihtanut suurempaa menestystä ja tehnyt asiat levy-yhtiöiden kiusaksi oman pään mukaan.

Levy huipentuu liki 18-minuuttiseen pääteokseen McGoohan's Bluesiin. Lähin vertailukohta tässä biisissä ja osittain koko levyssä on Bob Dylan. Pitkiä, rönsyileviä ja sisältörikkaita kappaleita sillä erotuksella, että Harperin tekstit ovat enemmän ja avoimemmin yhteiskuntakriittisiä kuin Dylanin tekstit. Muun muassa Jethro Tullin Ian Andersson pitää Harperia ehkä parhaimpana lyyrisena englanninkielen taitajana. Niin, tähän nähden en voi kun ihmetellä kuinka hienosti musiikin magia välittyy ilman herran kehutun lyriikan sen syvällisempää ymmärrystä. Eipä silti, tämäkin herkullinen tutkimustyö on edestä löytymässä.

Tässä näyte miehen kitaransoiton ja omintakeisen laulun taiasta. Youtube-videon alta löytyy tieto(?), että tämä ja pari muuta biisiä on purkitettu vuonna 1969 Norjan televisiolle. Harper ei itse muista, että olisi tehnyt nämä biisit Norjan televisiolle, paikallinen promoottori Morten Nilssen kommentoikin asiaa linkin alla: No wonder Roy can't remember when and where, there was a lot of smoke in the air in those days.