Tuolloin albumi Henkilökohtainen ennätys (15) oli kuumaa valuuttaa ja edelleenkin se on Samaen tuotannon kärkialbumeja. Tätä seurannut Hillitön elämä (17) taisi saada heikommat arviot ja pitkään uskoin kriitikon sanoihin. Nyt kuunneltuna levy vaikuttaa edeltäjäänsä yritteliäämmältä, monipuolisemmalta ja paremmin tuotetulta. Maidstone (19) oli akustishenkinen levy ja pitää sisällään useita laadukkaita kappaleita kuten rivien välistä Sipilän hallitusta roimiva Kaikki on perseestä (paitsi sä) ja tällä O'Connellsin keikan encorena kuultu herkkä: Kukaan miestä ei oo täällä liian pitkään.
Keväällä ilmestynyt albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin (24) sai kohtuullisesti palstatilaa julkaisuhetkellään. Kyseessä on puhtaasti protestialbumi, jossa Samae varsin suorasanaisesti kritisoi yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa vahvasti poliittisesti kantaa. Tuolta levyltä keikallakin soitetut kappaleet Nyt on normaalia olla natsi ja etenkin Haistakaa persettä olivat yleisön mieleen. Voi tietenkin todeta, että keikkayleisökin oli poliittisen puolensa valinnut.
Uuden levyn protestihenkiset kappaleet taltioivat hyvin ajankuvaa, mutta toisaalta mietin niiden kestävyyttä, että lauletaanko näitä lauluja vielä vuosien jälkeen? Tavallaan toivetilahan on, että niitä ei laulettaisi enää, vaan maailman tilanne olisi muuttunut humaanimmaksi ja pientä ihmistä puolustavammaksi. Samaen musiikin toinen puoli on arjen pienistä asioista kertovat toiveikkaat kappaleet, kuten keikan aloittanut upea Keltaista ja loppupuolella kuultu instant-klassikko Hyvä päivä. Tätä positiivisempaa puolta kuultiin varsin laajalti keikan aikana. Olin liki täysin unohtanut keikalla kuullun Samaen joulubiisin, omaperäisesti nimetyn: Hyvää joulua kappaleen. Kerta kaikkiaan ehjä ja sydämeenkäypä kappale, joka saisi soida radiossa näinä päivinä. Ehkä se soikin?
Samaen tunnin ja kymmenen minuutin mittaiseen soolokeikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Se mitä kahdeksan vuotta sitten toivoin Telakan keikalta, oli huumori, nyt tätä huumoria riitti lennokkaiden välispiikkien muodossa. Samae oli entistä rennompi ja satojen soolokeikkojen varmuus näkyi ja kuului esiintymisessä. Keikalla kuultu ihan uusi kappale Laulu kaikille meille jatkaa vahvojen Samae-veisujen linjaa ja voi(si) olla hyvä silta seuraavaan albumiin.
Oli oma tunnelmansa kävellä marraskuussa räntäsateessa Helsingissä. Vettä vihmoi ja pieni sateenvarjo meinasi antaa periksi. Alkulämmikettä iltaan toi kierros levykauppa Keltaisessa
jäänsärkijässä, josta mukaan lähti pari pikkukivaa vinyyliä, Deacon Blue: A New House (14) ja Lapinlahden Linnut (85). Sen sijaan laariin jäi Joan Armatradingin parin vuoden takainen arvostelumenestys: Consequences (21).
Ei enempää levykaupoista tällä kertaa, vaan sukelletaan suoraan illan liveaktien tarjontaan. Kanadalainen Daniel Romano
bändeineen toimi tällä kertaa lämppärinä ruotsalaiselle Blues Pillssille.
Asetelman olisi ehdottomasti pitänyt olla toisin päin, sillä Romanon poppoo pesi ruotsalaiset kuusnolla. Blues Pills esitti veti varsin pätevän puolitoistatuntisen keikan, jossa huomionarvoista oli naislaulajan varsin laaja ääniala.
Blues Pillssin keikka ei ollut missään tapauksessa huono, mutta Daniel Romanon vain 35 minuutin mittainen lämppärikeikka oli silkkaa ruutia. Suurin osa kappaleista löytyi alkuvuonna ilmestyneeltä Outfit-levyltä: Too Hot To Sleep (24). Kyseinen levy vahvistaa Romanon ilmaisun rokimpaa puolta
Fields of ruins oli ärhäkkä
aloitusbiisi, josta jatkettiin soittoa keskeyttämättä seuraavaan kappaleeseen.
Koko keikka oli vähän kuin yhtä katkeamatonta biisiketjua. Uuden levyn biisien lisäksi erotin ainakin Modern Pressurelta (17) löytyvän Sucking the Old World Dry:n ja Finally Fee (18) albumin helmen Empty Huskin. Tämän lisäksi oli mukana myös uusia levyttämättömiä kappaleita, kuten bändin basistin vetämä todella hyvällä sykkeellä kulkeva kappale. Setin lyhyydestä johtuen kuulematta jäi monia keikkabravuureja, kuten Toulouse, Roya ja When i Learned Your Name.
En tiedä oliko edellisten Suomen keikkojen vähäinen yleisömäärä saanut Romanon karttelemaan Suomeen tuloa, sillä muita Pohjoismaita hän kyllä bändeineen aktiivisesti kiertää. Kahdeksan vuotta on pitkä aika edellisestä keikasta, etenkin kun siinä välissä Romano on julkaissut reippaasti yli kymmenen studioalbumia, suurin osan niistä koronasulun aikana. Vaikka materiaalia on paljon, niin musiikin laatu ei ole erityisesti notkahtanut, vaan Romano on ottanut haltuun levyillä monenlaisia populaarimusiikin suuntauksia. Viimeisin Too Hot To Sleep (24) on räjähtävää, mutta myös melodista punkrockkia, parin vuoden takainen psykedeelissävytteinen teema-albumi: La Luna (22) oli yhtä katkeamatonta biisiä.
Daniel Romanon keikasta jäi vahva näläntunne: tätä livenä lisää ja pian! En tiedä milloin seuraava mahdollisuus tarjoutuisi. Daniel Romano bändeineen sopisi mainiosti seuraavan kesän festareille. Tästä festarinjärjestäjille iso Vink Vink!
Yli-ikäisenä fanipoikana uskaltaudun kysymään artistilta nimmaria ostamani Dandelion (20) albumin kanteen. Sellaisen lopulta sain muutaman käänteen jälkeen ja pääsin vaihtamaan muutaman myötämielisen sanan bändin jäsenten kanssa. Basistilta kuulin, että hänen laulamansa kappale tulee uudelle Outfit-lätylle, joka ilmestyy joskus ensi vuonna. Tätä odotellessa.
Joskus
musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita
hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15)
Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta.
Leon
Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa
aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City. Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua
lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää?
Levy oli
hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden
levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu
halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta
korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua.
Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden
parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä
monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset
rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.
Ihan mukava,
varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu
siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti?
Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John
Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti
keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing
makes the time stop like you walking in a room.
Simplicity haikailee yksinkertaisen
elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen
nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja
särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin
biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn
nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle
on miksattu linnunlaulua.
B-puolen
aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never
Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla.
Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden
kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että
biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful
Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko
kestävää laatua?
Vaikka
rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän
tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin
tilanteeseen.Täydellinen
tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy.
Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia,
joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden
ja kuunnella levyä vielä lisää.
Ivy toka puoliskon lopulla yllättää
koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa
Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla
sanoilla:
Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you
God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään
selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno,
vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder.
Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta
ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.
Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.
Viime kesän keikoilla Arppa bändeineen esitti taajaan uutta puhelaulunomaista kappaletta, yksinkertaiselta kuulostavaa lallatusta, jonka olisi luullut syntyneen improvisaationa esiintymishetken aikana. Tämä toistoihin luottava biisi nosti hymynkareen suupieleen ja toiveen: toivottavasti kappale ei mene jatkoon? No meni se ja siitä tuli uuden, juuri ilmestyneen Muovipussi kummittelee (24) albumin nimikappale.
Arppa on julkaissut viimeisen neljän vuoden aikana koko tähänastisen levytetyn tuotannon, esikoisalbumin Laavalamppuja (20), hitikkäämmän Kinovalon Alla (21), sekä arvostelu- ja yleisömenestyksen, aidosti kovan albumin: Valeria (23). Tämän albumin jälkeen Arppa ja bändinsä ovat olleet lähes koko ajan kiertueella. Mietin vaan, että missä vaiheessa he ovat kerenneet laittaa uuden albumin narulle? No ovat sen kerenneet tehdä, mutta nyt nouseekin kysymys, että olisiko levylle pitänyt antaa kypsyttelyaikaa? Toisaalta minulla on suuret sympatiat näin luovan ja taiteelleen omistautuneet bändin meiningistä, että tehdään uusi levy joka vuosi ankaran kiertämisen ohessa, vähän kuin Eput, Popeda, Julietit, Juice ym.tekivät 80-luvulla.
Keväällä ja kesällä ilmestyneet levyn pilottisinkut: Kavereita, Hilma ja Kerran Turussa, ovat kuukausien saatossa osoittautuneet varsin oivallisiksi kappaleiksi, voisin jopa kutsua niitä Arpan tuotannon kärkibiiseiksi. Kavereita Hilman falsetinomainen vokaalinosto biisin alussa ja väleissä kohottavat tämän lyriikaltaankin ehjän kappaleen levyn kärkikastiin. Kerran Turussa on myös hieno kappale, jossa on aitoa tunnelmaa, hienoa kansanmusiikinomaista valssaamista. Pieni suuri lyriikka tässäkin, josta osumia löytyy: "Noin vain yritän kävellä pienenpienestä neulansilmästä".
Jätin vielä vinyylin ostamatta ja olen ottanut uuteen Arppaan tuntumaa suoratoiston kautta. Yhdeksän biisin ja 27 minuutin kokonaisuus vahvistaa ajatusta, että nyt on pitänyt vaan saada levy kasaan ja ulos, vielä tämän vuoden aikana. Aloituskappale Hyvä päivä kellottaa ajan 1.41. Pidän kappaletta vähän referenssinomaisena introna aiheeseen, en paljon muuna. Johtotähden olen kuullut myös pari kertaa keikalla. Sananmukaisesti johtotähdestä, eli Mersusta kertova kappale on kelvollinen ja uskoisin siinä olevan vielä kasvuvaraa.
Nimikappaleessa on niin iso pokka, että sitä ei voi kuin kunnioittaa. 2.31 on biisin mitta ja se pitää sisällään enimmäkseen yksiäänistä puhelaulutoistoa ja todella sähäkän kitarasoolon. Hymyilyttää, mutta tämä on samanaikaisesti jotain uskaliasta ja erilaista, mitä moni muu tekee tänä päivänä. Vasenta kaistaa muistuttaa jotain Jukka Nousiaisen kappaletta, mutta en saa päähän mitä? Jossain vanhemmassa kappaleessaan Arppa mainitseekin, että esikuvina on Litku ja molemmat Jukat. Veikkaan, että Nousiainen on toinen näistä.
Missä sä oot on hyväntuulinen ja tarttuva biisi, jossa on tuttua Arppa-charmia. Hyvin soitettu, hyvin hengittävä biisi, jossa on paljon herkullisia soitannollisia yksityiskohtia. Ehdottomasti albumin kärkikastia. Levyn päättää sen pisin kappale: Hannu. Yli viiden minuutin mittaan ehtivää kappaletta olen kuullut myös useasti keikoilla. Luulen, että biisillä on jokin Arpan ja hänen faniensa välinen syntytarina, niin, että kappaletta on rakennettu yhdessä keikoilla. Korjatkaa jos olen väärässä? Joka tapauksessa levytetty versio Hannusta on yllättävän toimiva. Kappale luikertelee hitaalla kompilla eteenpäin ja luo jännän tunnelman. Mieleen tulee amerikkalainen desert-rockbändi Giant Sand. Hieno onnistuminen.
En ole lukenut vielä yhtään arvioita Muovipussi kummittelee (24) levystä. Ehkä sellaista ei ole vielä tullut. Jengi on joko pähkinöinä tai Arppa palautetaan maan pinnalle, että levy olisi vaatinut lisäaikaa syntyäkseen. Vaan onko se sittenkin täydellinen tällaisenaan? Sitä en osaa vielä itse arvioida, mutta on tää karkeasti arvioiden ainakin sellainen kolmen ja puolen tähden levy. Kasvaako se kuuntelussa? Sen aika näyttää. Toisaalta miksi ei saisi tehdä kolmen ja puolen tähden levyjä? Entisaikaan levyt pistettiin kasaan vähemmistäkin aineksista. Kun tälläkin levyllä on oman arvioni mukaan 4-5 erinomaista kappaletta, niin kyllä sen perustan päälle uskaltaa laittaa vähän kevyempiäkin vetoja. Ei kaiken tarvitse aina olla niin täydellistä. Sen Arppa bändeineen osoittaa, vaikka soitto ja hengittävä tuotanto ovatkin ajoittain hyvin täydellisen kuuloista.
TTT-Klubilla oli tarjolla erityistä herkkua, kun kaksi ketterää artistia tarjosivat reilun puolentoista tunnin verran laadukasta singer/songwriter-kamaa. Pekka Nisu on näistä itselleni se tutumpi ja hänen alkuvuodesta ilmestyneestä Lauhanmaa (24) albumista olen sauhunnut tänne blogiin aiemmin, kuten tämän Telakan keikan muodossa: https://homesickhounds.blogspot.com/2024/02/pekka-nisu-telakka-1622024.html
Nisu aloitti illan Lauhanmaan valikoiduilla helmillä, tai itseasiassa soitti seitsemän albumin albumin yhdestätoista kappaleesta. Jotain täs on pakko tehdä aloitti setin väkevästi, biisi johdatti korona-ajan pysähtyneeseen tilaan ja mahdollisesti hyvinkin omakohtaiseen lyriikkaan. Se aika ei palaa vaati yleisön vihellyksen taustalle ja hyvinhän se meiltä onnistui. Tämän maaseudun autioitumista käsittelevän teema-albumin ehdoton helmi on: Jatkaja. Huomionarvoista oli kuinka hyvin kappale toimi akustisesti pelkällä mies- ja kitaraotteella. Väkevä ja vahva kappale tekstiä myöten.
Yhtälailla muutkin Pekka Nisun kappaleet toimivat erinomaisesti akustisina versioina. Kohtalokas kopautus kitaran kaikukoppaan Huittisten hirvenpäässä tuo mainion lisätehon biisiin. Lauhanmaan ehkä tarinallisimman kappaleen Haaveissani Eloise löydän nykyisin jo esiteini-ikäisen tyttöni soittolistalta. Uuden levyn kappaleiden lisäksi Nisu esitti omassa setissään esikoisalbuminsa Papillonin (21) voimabiisit Soihtu ja Uusi Maa, joista jälkimmäinen äityi liki riehakkaaksi rockabillyksi.
Nisun setin loppupuolella lavalle astui myös Elias Gould, jonka tuotantoon olin aiemmin tutustunut vain muutaman hajanaisen irtobiisin verran. Gouldilla on plakkarissa kaksi koko pitkää albumia ja kasa sinkkubiisejä. Kärkeen Nisu ja Gould esittivät tuoreen duo-biisinä Hei kuski. Tunnelmallinen ja kiireettömästi soljuva kuulostaa biisiltä jonka kuuluisi soida kaikkialla radioasemilla ja soittolistoilla. Myös Elias Gouldin oma materiaali kuulosti todella hyvältä, etenkin kun artistin laulutaidot ja lavakarisma ovat tuolla tasolla.
Uran alkuvaiheen sinkkubiisi Huvilakatu oli varsin iskevä, kuten esikoisalbumin Jos sä lähet, joka kolahti todella lujaa, etenkin kun Gould oli enemmän kuin kappaleen sisällä. Upea kappale joka avasi kuulijassa uusia ja vaimennettuja sydämen virtoja. Gouldin kappaleissa ja esiintymisessä on jotain menneiden vuosikymmenien kaikua, mutta freesillä otteella ryyditettynä. Menevä Ikuinen heinäkuu nousi esiin yleisön toiveesta. Viime keväänä ilmestynyt Raitis mies pitää sisällään vahvaa hittipotentiaalia ja striimausluvut lähentelevät miljoonaa, eikä turhaan, sillä biisin kertsissä on vahvat yhteislaulun ainekset.
Keikan loppupuolella molemmat artistit olivat lavalla ja esittävät lisää tekemiään kappaleita, kuten Pimeyden esikoisalbumin Muut on jo menneet (13) tykkiraidan Elämä kiinnostaa. Duo Gould & Nisu toimi kaikkinensa erinomaisesti yhteen. Lauluäänet ovat sopivan erilaisia ja tukevat hyvin toisiaan. Näkisin tässä hyvinkin potentiaalisen singer/songwriter-duon ainekset. Hei kuski kappaleen lisäksi kaverukset olivat tehneet alkuvuoden kiivaissa sessioissa kokonaiset kuusi kappaletta 24 tunnin aikana. Keikan lopussa kuultiin toinenkin kappale näistä sessioista, vielä julkaisematon "Terveen miehen merkit" Tämä ja Hei Kuski ennustavat hyvää mahdollista yhteisalbumia ajatellen.
Bee Gees ei ole tässä ajassa mikään puheenaihe, liekö menneinäkään vuosina? Mitä muistat kyseisestä bändistä? Oletan, että Saturday Night Feverin diskohitit: Stayin Alive, Night Fever ja How Deep Is Your Love. Itselleni Bee Gees on yhtä kuin trion vanhimman veljeksen Barry Gibbin sietämättömäksi yltynyt falsettilaulanta, ellei jopa kimitys. Tämän falsettilaulannan huipentuma tai kökköytymä on diskon kultakauden kliimaksi: Spirits Having Flown (79). Yritin kuunnella levyä jokin aika sitten, mutta luovutin puolessa välissä. Liikaa korkeaoktaanista ja korville käyvää falsettia joka syö musiikinkuuntelun nautinnon. Sinänsä hämmästyttävää, että levy on bändin yksi myydyimmistä.
Tästä antipatiastani huolimatta tartuin Bob Stanleyn kirjoittamaan elämänkertaan Children of the World (23). Syy niinkin yksinkertainen, kirja on nostettu viime vuoden parhaaksi rock/popelämänkerraksi monissa yhteyksissä. Stanley on kirjoittanut muitakin ansiokkaita rockkirjoja vuosien aikana ja kolumneja useisiin brittiläisiin musalehtiin, kuten Record Collectorin.
Kirjan alussa Stanley käy läpi laajemmin saman synninpäästön kuin itsekin tämän jutun alussa, miksi kirjoittaa niinkin epäkiinnostavasta ja kaikkea muuta kuin rockuskottavasta bändistä kuin Bee Gees? Pohjalla on tietenkin Stanleyn salafanitus uskottavuuden menettämisenkin hinnalla. Kyllähän The Stone Roses tai jopa Oasis-elämänkerta ois nannaa itse kullekin, mutta entäpä Bee Gees? Maistuisiko?
Kirja kuvaa kronologisesti Gibbin veljesten tarinaa aina lapsuudesta uran viimeisiin hetkiin. Se missä Stanley onnistuu, on innostava ja kiinnostava tarinanjuoksutus, sekä Bee Geesin materiaalin hieno hallinta. Liki jokainen julkaistu Bee Gees-biisi saa maininnan ellei jopa pienen analyysin, eikä se tunnu lukijan päässä lainkaan liialliselta, vaan biisimaininnat on ympätty hyvin luontevasti mukaan tekstiin.
Kuvaavaa Gibbin veljesten tarinassa on juurettomuus. Myös muusikkona toimineen isän Hugh Gibbin seilailu perheensä kanssa Australialista britteihin ja takaisin on mielenkiintoista luettavaa. Isoveli Barry ja kaksoset Robin ja Maurice eivät ole kiintyneet oikein mihinkään paikkaan lapsuudessa. Koulunkäynnistä ei oikein tullut mitään, mutta pojat keksivät tavan viihdyttää itseään laulamalla pienessä tilassa ja kehittävät sitä kautta liki täydellisen veljesten keskinäisen stemmalaulannan.
Poikien ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtui jo 50-luvun lopulla, eli lapsuudessa. Levyttämään he pääsivät jo vuonna 1963, jolloin Barry oli 17-vuotias ja kaksoset Robin ja Maurice 14-vuotiaita. Ensimmäiset singlet ja kaksi ekaa albumia julkaistiin alkuun vain Australiassa. Bee Geesin kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1967 kappaleella Massachusetts. Alkupään levyt olivat vielä tunnustelevia, mutta eivät vailla ansiota. Horizontal (68), Idea (69) ja etenkin miltei kokonaan unohdettu teema-albumi Odessa (69) nostivat bändin arvoitusasteikolla muiden tuon ajan suuruuksien joukkoon. Vai nostivatko? Veljekset itse kokivat albumin syntyneet tuottajan painostuksesta, mutta ajan saatossa se on saanut gloriaa ja tähtipölyä päällensä. Odessa on edelleen melkoinen kokemus, kuvitteellinen tarina Mustallemerelle uponneesta laivasta pitää sisällään useita Bee Gees - klassikoita, kuten kappaleet First of May ja nimikappaleen Odessa (City on the Black Sea).
Odessan jälkeen bändi hajosi reiluksi vuodeksi. Robin Gibb lähti soolouralla ja Barry ja Maurice jatkoivat Bee Gees nimen alla ja kerkesivät tehdä kaksistaan vain yhden albumin Cucumber Castle (70), kunnes Robin palasi jo ruotuun saman vuoden aikana julkaistulla albumilla: 2 Years On (70). Kirjassaan Stanley nostaa esiin vuodet 1969 - 1974, aika ennen Bee Geesin lopullista läpimurtoa ja diskovaihetta. Tuolloin veljekset loivat useita kiinnostavia albumeita, joista mainittakoon ainakin Trafalgar (71) ja Mr. Natural (74). Jälkimmäisessä noista albumeista saimme jo tuta Barry Gibbin falsettilaulusta, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Main Course (75). Tällöin veljeksiä enemmän kohti ajanhenkeä luotsannut tuottaja Arif Mardin oli kysynyt Barry Gibbiltä, että pystyisikö hän karjumaan tunessa? Homma oli napsahtanut heti hyvin jengoille ja Main Coursen enimmäkseen falsettiin nojaavat kappaleet nostivat bändin uudelle tasolle.
Saturday Night Fever (77) soundtrack oli tietenkin suuri menestys, kuten myös em. Spirits Having Flown (79). 80-luku piti sisällään paljon tuottamishommia ja soololevyjä. Robin Gibb julkaisi kolme sooloalbumia ja Barry Gibb kunnostautui tuottajana/biisintekijänä ainakin seuraaville artisteille: Barbara Streisand, Dionne Warwick, Diana Ross ja Kenny Rogers. Bee Geesin ura jatkui yllättävän työteliäänä ja katkeamattomana aina Maurice Gibbin ennenaikaiseen kuolemaan vuonna 2003. Myös hänen kaksoisveljensä Robin Gibb kuoli terveysongelmiin kymmenen vuotta myöhemmin.
Elämänkerta pitää otteessaan ihan loppusivuille asti. Se mitä elämänkerta ei saa aikaiseksi: se ei tee Stanleyn esiin nostamia Bee Gees-levyjä korvissani juurikaan sen paremmaksi kuin ennen, vaikka välillä tiettyjen levyjen erinomaisuus on hyvin uskottavasti perusteltu. Yhtenä esimerkkinä on levy: One (89), joka saa paljon nostetta Stanleylta, kuten loppuvaiheen levyt: Size isn't Everything (93) ja Still Waters (97). Edelleen, avoimin mielin ja Stanleyn hyvän argumentoinninkaan jälkeen en saa näistä levyistä paljoakaan irti. Vähän ne ovat sliipatun kuuloisia. Sen sijaan 60-70-luvun kadonneissa vuosissa on paljon mielenkiintoista kuunneltavaa, kuten tämä melkein jämälevyksi mainitun: Life in a Tin Can (73) albumin helmi, jossa veljesten stemmalaulanta tulee hyvin esille, tämä aikana paljon ennen autotunea.
Jälleen oli Nitsin aika. Edellisestä keikasta olikin kulunut jo kaksi vuotta. Tuolloin tämä Hollannin kansallisaarre heitti Tampereen G Livelabissa hienon ja emotionaalisesti koskettavan keikan, sillä vuoden 2022 keväällä bändin pitkäaikainen kotistudio tuhoutui tulipalossa, vieden mukanaan lähes kaikki bändin soittimet ja masternauhat. Tuon keikan bloggauksessani toivoin uutta levyä ja uusia Suomenkeikkoja. https://homesickhounds.blogspot.com/2022/09/nits-192022-g-livelab-tampere.html
Toiveeseeni on vastattu, sillä tuon keikan jälkeen Nits on julkaissut peräti kaksi uutta levyä, tasapainoisen Neon (22) albumin sekä nyt alkuvuodesta ilmestyneen ep-levyn Tree House Fire (24), jonka katalysaattorina oli tuo kyseinen studiopalo.
Tällä kertaa keikkapaikkana toimi Tampereen Tavara-asema. 50-vuotisjuhlakeikan ensimmäisellä puoliskolla kuultiin kyseisen uuden ep:n kaikki kuusi biisiä. Rohkea ja kunnioitettava valinta bändiltä, jotta uskaltaa noin voimallisesti tuoda uutta levyä esiin. Tree House Fire (24) eroaa edukseen sitä edeltävästä albumitrilogiasta: Angst (07), Knot (09) ja Neon (22). Jos edeltävät levyt olivat maalailevaa ja seesteistä taiderockia, niin uudella ep:llä on ripaus enemmän tunnetta. Myös Tavara-aseman illassa uuden levyn kappaleet kuulostivat ja tuntuivat kouriintuntuvan vahvoilta.
Ensimmäinen puoliaika kesti 45 minuuttia ja piti sisällään yhteensä kymmenen biisiä. Uuden levyn biisien lisäksi huippukohtia olivat etenkin aivan huikea versio kappaleesta A Touch of Henry Moore. Aivan kuin kappaleeseen olisi tuotu jotain lisää, kuin se olisi kasvanut alkuperäisestä versiosta tai saanut lisää väriä. Myös Giant Normal Dwarf (90) levyn päätösraita Infinite Shoeblack kuulosti erityisen hyvältä. Setin päättävä Nescio sai yleisön lämpimäksi, mutta mielestäni se ei ollut paras kuulemani versio kyseisestä veisusta, vaikka hyvä veto olikin.
Keikan alkupuolen Henk Hofsteden lausuma kunnianosoitus Soundin edesmenneelle toimittajalle Jussi Niemelle nosti palan kurkkuun. Niemi oli haastatellut Nitsiä jo vuonna 1982 bändin ensimmäisellä Suomen reissullaan. Oli erityisen koskettavaa, että Niemen kovasti diggaama bändi muisti häntä keikan alussa.
Yleisön joukosta oli erotettavissa muitakin ehtoopuolen kulttuurivaikuttajia, aina Seppo Pietikäisestä Rockadillo levy-yhtiön perustajaan Tapio Korjukseen. Jos yleisöä saisi ja pitäisi määritellä, niin näkisin paikalla olleen keski-iän tuolle puolen ehtineitä ja hyvän maun omaavia kulttuurin suurkuluttajia. Huomasin, että yleisön joukossa ei ollut juurikaan nuorempia musiikinkuluttujaa. Onko niin, että Nits on jäänyt vähän unholaan uusilta sukupolvilta?
Toinen puoliaika oli pitempi, reilun tunnin mittainen, mutta ei niin intensiivinen ja ehjä kuin eka puoliaika. dA dA dA (94) levyn nimibiisi avasi rennon hyväntuulisesti toisen puoliajan. Two Skaters jatkoi vahvasti, mutta sitten vaivuttiin vähän tylsähköön taiderockailuun. Yellow Socks & Angst piti sisällään valloittavan intron Henkin mummusta ja hänen pakkomielteestään kutoa sukkia, mutta biisi itsessään ei tuonut juurikaan lisäarvoa tälle tarinalle, koska se ei ole mielestäni kovin mieleenpainuva kappale. Samaa voin sanoa myös Neon (22) albumin Beromunster kappaleesta, joka sisältää hienon tarinan tuosta myyttisestä radioasemasta, mutta kappaleena on auttamattoman tylsä. Tosin saatan edustaa vähemmistöä mielipiteeni kanssa.
Nitsin biisit saattavat lähteä liikkeelle yksinkertaisesta pianon pimputuksesta, periaatteessa aika vähistä aineksista, mutta kasvavat matkan varrella hienoksi musiikiksi. Näin ei aina käy, joskus kappaleet jäävät vaan pyörimään uskaliaaseen lähtökohtaan, että tulisiko tästä ja tuosta äänestä mielenkiintoinen kappale. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin bändin tuoreilla levyillä, joissa välillä biisien ainesosat eivät yksinkertaisesti riitä niistä tekemään omaan makuuni riittävän mielenkiintoisia. Toki uudemmassakin materiaalissa on kerroksia ja hienoja musiikillisia yksityiskohtia, mutta kovin hyvin ne eivät jää mieleen.
Vaikka ehkä keikan toisella puoliskolla intensiteetti laski, niin siitä huolimatta mukana oli hienoja ja valloittavia vetoja, yksi niistä oli Omsk (83) albumin instrumentaali Walter & Connie. Jälleen kerran osoitus bändin liki telepaattisesta yhteydestä, Rob Kloetin monipuolisuudesta rumpupallin takana, Robert Jan Stipsin koskettimien taiasta ja Henkin kitaroinnista kera vihellysten. J.O.S. Days toimi myös, Henkin harputtelu ja irtonainen yhteissoitto toimi hyvin. Settilistan vikana kuultiin Ting (92) albumin helmi: Cars & Cars. Tuossa vaiheessa jouduin jo lähtemään kotiin, mutta sain tietää, että encorena kuultiin vielä kolme kappaletta: Sketches of Spain, Dutch Mountains ja Adieu Sweet Bahnhof.
Ehkei se paras Nitsin näkemäni Nitsin keikka, mutta ei millään muotoa huono suoritus näiltä veteraaneilta. Kolmikko oli edelleen hyvässä terässä, Henkin laulu lähti kauttaaltaan hyvin, Stipsin koskettimissa oli tarkkuutta ja taikaa, Rob Kloetin rumputyö rakensi musiikkielämyksen kokonaiseksi. Jos vielä Nits päättää tulla Tampereelle, niin vastaan kutsuun mielelläni. Toiveenani olisi, että Nits päättäisi tehdä vielä ripeämmän ja popimman levyn, sellaisen jossa olisi vähän samaa henkeä kuin tässä klassikkokappaleessa:
