Bruce Springsteen - Streets of Philadelphia Sessions

90-lukua pidetään kohtuullisen vaimeana luomisjaksona Springsteenin uralla. Vuosikymmenen alussa tuli kädenlämpöisen arvion saanut aikuisrocklevy: Human Touch (92) sekä samaan aikaa ilmestynyt rootsimpi ja arvostetumpi sivujuonne: Lucky Town (92).  Tälle vuosikymmenelle mahtui vain yksi albumi lisää, Steinbeckin Vihan Hedelmien synnyttämä, arvostettu teema-albumi The Ghost of Tom Joad (95). Springsteenillä 90-luvulla lapset olivat pieniä ja syrjässä oleminen parrasvaloista oli ymmärrettävää. 

Tänä kesänä, myytti luomisvoimaltaan heikosta 90-luvusta murtui, kun Springsteen ilmoitti peräti seitsemästä julkaisemattomasti albumista. Tuo 9 lp-levyn(5 normaalilevyä ja 2 tupla-albumia) boksi Tracks II: The Lost Albums (25) ilmestyi kesäkuun lopulla. Pitkään mietin, että onko järkeä maksaa 300 euroa tuosta paketista. Erään tunnetun kotimaisen levykaupan tuplaleimatarjous ratkaisi tilanteen ja sain boksin tilattua itselleni reippaasti alle kolmensadan. Se oli paljon rahaa edelleenkin. 

Boksi pitää sisällään albumit: L.A. Garage Sessions '83, Streets of Philadelphia Sessions, Faithless, Somewhere North of Nashville, Inyo, Twilight Hours ja Perfect World. Näistä levyistä Streets of Philadelphia, North of Nashville ja Inyo on ysärillä tehtyjä julkaisemattomia levyjä. Seitsemän albumin kuunteleminen lyhyen ajan sisällä varmaan halkaisisi pääni, niimpä olen aloittanut kuuntelun em.listan kahdesta ensimmäisestä albumista. 

Streets of Philadelphia Sessions on tämän bloggauksen kohteena. Levy oli jo tällaisenaan valmiina vuonna 1995, mutta Boss jätti levyn julkaisematta. Kaksi edellistä albumia: Tunnel of Love (87) ja Human Touch (92) olivat molemmat olleet parisuhdetta käsitteleviä levyjä, niimpä kolmannen samaa tematiikkaa käsittelevän levyn julkaiseminen ei ollut tuntunut oikealta ratkaisulta. Etenkin kun levy on yleistunnelmaltaan varsin tummasävyinen ja se ei osunut yksiin Brucen tuonaikaisen onnellisen perhe-elämävaiheen kanssa. Monet kappaleista ovat elämän rajallisuutta käsitteleviä sekä ero- tai eroa ennakoivia biisejä. 

Streets of Philadelphia kappaletta ei levyltä löydy. Biisi löytyi Philadelphia elokuvan soundtrackilta vuodelta 1994 ja toi Brucelle Grammy-ehdokkuuden. Sen sijaan Greatest Hits (95) kokoelmalla aikoinaan julkaistu Secret Garden löytyy myös tältä levyltä.

Hypnoottisten rumpulooppien päälle on soitettu kitarat, bassot ja kiipparit. Konsepti toimii yllättävän hyvin. Blind Spot toimii onnistuneena aloitukseni albumin mietteliäässä ja tummasävyisessä biisinipussa. Maybe i Don't Know You jatkaa samaa parisuhteen epäilyn linjaa, kun jotain kauhistuttavaa häilyy idyllin yllä. Something in The Well syventää teemaa, kuinka siellä kaivon pohjalla pilkistää jotain pahanenteistä: Things can seem so safe and sure, but you never really fell, there's something in the well.

Levyä kuunnellessa ja siihen syventyessä ymmärtää varsin hyvin, että miksi Bruce jätti levyn julkaisematta. Se olisi ollut täydellinen ristiriita silloiselle auvoiselle perhe-elolle. Ehkä Brucen täytyi pusertaa taiteeksi ne kaikki perhe-elämään kuuluvat pelot ja menetyksen tunteet. Tällaisena dokumenttina Streets of Philadelphia toimii onnistuneesti.

Levyn toisen puoliskon avaava We Fell Down kappaletta kuljettaa toiveikas sävelmä, mutta lyriikkaa kuvastelee jälleen kerran parisuhteen kariutumiseen liittyviä pelkoja. Kaunista ja surumielistä yhtäaikaa. Sen sijaan One Beautiful Morning onkin ripeästi kulkeva, läpeensä toiveikas kappale, kuin raikastava sade tumman sekaan. Levyn katkeransuloinen tunnelma säilyy ihan viimeiseen kappaleeseen The Farewell Party asti, jonka nimi jo kuvastaa paljon edetesssä.

Olen kuunnellut levyä säännöllisesti kesän aikana ja mielestäni se  on levy, jonka olisi voinut aikanaan julkaista. Biisien laatu on sitä luokkaa, että ei ole lainkaan syytä hävetä. Ehkä sellaisia yksittäisiä Bruce-klassikoita levyltä ei löydy, vaan kappaleet ovat lähtökohtaisesti tutunkuuloisia, lähellä jo julkaistuja Bruce-biisejä, mutta kokonaistunnelmaltaan levy nousee kiitettävälle tasolle.

Guns N' Roses. Ratina. Tampere. 7.7.2025.

Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.

Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää."  Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi

Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin. 

Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.

Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle. 

Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.

Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.

Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja.  Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.

Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.

Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.

J.Karjalainen. Laukon Kartano. Vesilahti. 4.7.2025.

J.Karjalaisen näin viimeksi livenä alkuvuodesta 2019,  Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkkarikeikalla Tampereen Pakkahuoneella, josta bloggasin tällä tavalla: https://homesickhounds.blogspot.com/2019/03/jkarjalainen-pakkahuone-tampere-2822019.html

Tuota Sä Kuljetat Mua (18) albumia pidän yhtenä Karjalaisen myöhäistuotannon parhaana. Pelkästään kappaleet Sä kuljetat mua, Sirkka Lautamies, Tummansininen seuralainen ja Tule kesäyö kertovat paljon levyn tasosta. Noiden ilmeisten iskusävelmien lisäksi löytyy muitakin laadukkaita albumiraitoja kuten Gunpowder cha cha ja arvoituksellinen Luulei. Koronan lopussa puristettu, poikansa Väinön tuottama Soulavaris (22) on myös pätevää kamaa, mutta ehkei ihan edeltäjänsä tasoa. Toki levyllä on vahvat kappaleensa, kuten Aurinko nousee ilman sua, Oulu, Wisconsin ja levyn päättävä ilmava Tuulella ratsastajat. Sen sijaan biisit Punainen keinutuoli ja Eddie-Boyd polaroid olisi voinut huoletta jättää levyltä pois. Jälkimmäisessä kappaleessa on hieno tarina, jossa nuori J.Karjalainen kohtaa Suomeen pesiytyneen bluesmuusikon Eddie Boydin, mutta mielestäni biisi ei tuo lisäarvoa tälle hienolle tarinalla, jonka Jii kertoi tänäkin iltana Laukon Kartonon runsaslukuiselle yleisölle. Punaisen keinutuolin mukamas yleisöä laulattavaa rompotirompoti-loilotusta en voi sietää. Sori Jukka, mulle biisi ei putoa, mutta aika monelle muulle yleisön joukossa tuo varsin kulkevasti vedetty kappale upposi. Ehkä ne tiesi.

Viileässä ja tuulisessa Vesilahden illassa tavattiin hyvässä iskussa oleva Karjalainen. Tarinoita ja kaikenlaista intoilua kuultiin paljon biisien välissä. Karjalaisen tuotannosta löytyy paljon vähän vasurilla ja suurella pokalla tehtyjä kappaleita. Vilpitön ja jopa naivi ote synnyttää myös helmiä, kun rima on tarpeeksi alhaalla ja usko omaan tekemiseen tapissa, niin tällainen tekemisen nappaa kuulijankin mukaansa. Arpassa on jotain samaa kuin J.Karjalaisessa, molemmat katsovat musiikkiaan lapsen silmin, uteliaasti ja uskaliaasti, tulee huteja ja helmiä.

Laukon kartanon keikka alkoi kolmella uuden levyn biisillä. Oma mittarini ei juurikaan värähtänyt, vaikka etenkin albumin toinen sinkku Sineadin laulu oli tehnyt levyllä kuultuna suuren vaikutuksen. Keikan alkupuolta minun mielestäni vaivasi lievä miksausongelma, sillä Pekka Gröhnin urut oli miksattu liian pintaan ja ne ottivat tarpeettomasti tilaa varsinkin näissä kolmessa ensimmäisessä biisissä. Yksi syy voi olla, että pienimuotoinen ja lähes kokonaan akustinen uutuuslevy Suomalaista muotoiluu (25) ei ehkä taitu suoraan bändi-ilmaisuun. Tuore albumi on vielä itselläni kuuntelun osalta ns.työn alla. Edellä mainittu Sineadin laulu ja levyn eka sinkku Mary Ann ovat tulevia J.Karjalaisklassikoita. Muusta levystä en ole niin varma. Esimerkiksi kappaleet Uskomaton Jimmy Landola ja Takapenkillä vanhan Cadin ovat välispiikkien perusteella artistille tärkeitä kappaleita, mutta kovin isoiksi biiseiksi ne eivät ole korvissani kasvaneet, ainakaan vielä.

Uuden levyn kappaleiden lisäksi Jukka bändeineen esitti varsin vaikuttavan ja ei niin arvattavan katsauksen omasta tuotannostaan. Klassikkokappaleiden ohella kuultiin aimo kasa vähemmin kuultuja, liki unohdettuja biisejä, kuten Villeiltä Lupiineilta (94) löytyvä harmiton koirasta kertova Tuolla se menee, Sinulle Sofia (15) albumin Kaksi lusikkaa ja Karjaisen eka sinkku Mustat lasit, sekä sen b-puoli Enkeli, jotka molemmat löytävät myös esikoisalbumilta: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (81). Liki 45-vuoden mittaiseen levytysura pitää sisällään n.25 studioalbumia, eli oli vara valita mitä biisejä soitettiin. Toki monta levyä jäi sivuuttumatta, vaikka yli kahden tunnin keikkaan mahtui paljon tavaraa.

Kahteen osaan jaettu keikka parani loppua kohden. Ensimmäisellä puoliskolla kuullut lievät miksausongelmat hälvenivät keikan edetessä. Toinen puolisko keikasta oli varsin vakuuttavaa Karjalais-tykitystä, vaikka hittikimaraa ja varmoja valintoja hämmensivät mukaan ripatut oudommat vedot. Pitkään Karjalaisen uraa seuranneelle kuulijalle keikka oli varsinainen runsaudensarvi. 

Niitä Mustat Lasit aikaisia hittejä säästeltiin ihan viimeiseen asti- Lopulta kärsivällisyys palkittiin ja loppuun kuultiin komeat versiot kappaleista Sekaisin, Doris ja Viimeinen laulu. Mielestäni keikan  loppupuolella kuultu, Sinulle Sofia (15) albumin tarinallinen helmi Stindebinde veti kovimmat pisteet: Viimeinen kuva Stindestä, siluetti auringossa, Stindebinde Bindemayer, mitä tapahtui? lauloi karjalainen Vesilahden laskeva aurinko paistoi juuri sopivasti artistin silmiin. Enemmän kuin täydellistä.

Seuraavia pyöreitä vuosia jo uhkaavasti lähestyvä Karjalainen oli kaikkinensa hyvässä lyönnissä. Lauluenergiaa riitti ja ote oli mukavan irtonainen. Joitain hetkellisiä blackoutteja tuli pariin otteeseen, jokin lyriikan pätkä unohtui, mutta ammattilainen taimasi itsensä helposti karavaanin selkään mukaan. Karjalaisen uskolliset soittoniekat em. urkuri Pekka Gröhn, aina tyylikäs kitarisi Mikko Lankinen, basisti Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto hoitivat tonttinsa varmasti, vuosikymmenien ammattitaidolla. Hän biisin spiikissä Karjalainen kertoi, että paikalla on itseasiassa samat muusikot kuin levytysversiossa ja aikalailla samat kitaratkin. Kyse on Menneistä miehistä, laulunteon ja musiikin käsityöläisistä. Yhtälailla uuden levyn nimikappale pyrkii tiivistämään Karjalaisen luovan työn perusagendan: Hallittuu, palkittuu, juhlittuu, Suomalaista muotoiluu, sitäpä se Karjalaisen ura aikalailla on.

Kuva.1. Tommi Natri.

Tour de vinyl - Kööpenhamina, Bremen ja Bryssel

Eurooppaan suuntautuneen perheautomatkan ohessa tarkoituksena oli pöyhiä kolmen suuren kaupungin levykauppoja. Tässä aikeessani onnistuin aika hyvin. Automatkan ensimmäinen etappi oli Kööpenhamina, jonne ajoimme Viking Linen aamulautalta saman päivän aikana, yli 700 km:n matkan. Kaupungissa olen käynyt kerran aikaisemmin, vuonna 2016, jolloin otin jo tuntumaa paikallisiin levykauppoihin: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/06/koopenhamina-muovimatkailijan-silmin.html

Jos tuo yhdeksän vuoden takainen Köpis-reissu oli vähän tunnusteleva, niin tällä kertaa painettiin urku auki ja nyt ei ollut 2-vuotiasta lasta vaunuissa ilmoittamassa tarpeistaan, ihan yksin sain remeltää muovimaailmassa. Aikaa ei ollut nytkään kuin se noin 3-4 tuntia, jonka aikana nuohosin neljässä levyliikkeessä nokka syvällä muovissa.

Kööpenhamina

Ensimmäinen kohteeni oli discogsistakin tuttu Soundstation. Moneen huonetilaan jaettu laadukas levykauppa sai keräyskuumeeni nousemaan. Suuntasin heti käytettyjen vinyylien huoneeseen, jonka seinille oli aakkostettu kaikki musagenret runsaalla otannalla. Keskellä huonetta löytyi laareittain halvempaa kamaa, 25 kruunun (3,35€) levyjä. Äkkiä keräsin itselleni kymmenen levyn satsin, josta löytyi muun muassa seuraavat herkut: Jethro Tull: Warchild (74), Tom Petty: Full Moon Fever (89), Bon Jovi: New Jersey (88), Chic: Risque (79) ja Ringo Starr: Time Takes Time (92). ym. Nokitin vielä kasaani 100kr arvoisella Neil Youngin: Eldorado (89) ep-levyllä ja Pulpin tuoreella: More (25) vinyylillä, hinnaltaan 200kr. 

Jätin liikkeen taakseni hyvin mielin ja seuraava kohteeni oli Köpiksen vanhin levykauppa: Accord, jossa vierailin myös yhdeksän vuotta sitten. Accordissa käytettyjen levyjen osuus oli odotettua pienempi. Viime kerralta muistamani alelaarikellari oli muotoutunut omaksi liikkeekseni, josta kerron pian lisää. Accordin emoliikkeen varsin vaikuttavasta second-hand osiosta napsin muun muassa seuraavia 50kr.n helmiä: Fairport Convention: Full House (70), Thin Lizzy: Johnny The Fox (75) ja Jethro Tull: Aqualung (71). Levykasaani täydensin Frank Zappan: 200 Motels (71) tupla-albumilla hintasan 75kr sekä hienon singer/songwriterin Anna Calvin (11) debyyttialbumilla hintaan 85kr.

AccordISH Lagersalg oli syvemmältä Köpiksen turistikohteista löytyvä secondhand-levyjen myymälä, joka piti sisällään sekä vinyylejä, että cd-levyjä. Rajallisesta peliajasta johtuen keskityin pelkästään vinskyihin. Pelin nimi oli seuraava: levyjen päiväkohtainen hinta laskee sitä mukaa kun kuukausi etenee, nyt oltiin vasta päivämäärässä kesäkuun seitsemäs ja hinta oli 36kr/levy (kun osti 10 levyä). Kuukauden lopussa hinta tulee olemaan 5kr/levy. Mutta tuollakin 36kr:lla napsin kassiini reissun ehkä laadukkaimmat levyt, joista iso osa vielä muovitettuja, eli soittamattomia lättyjä. Näistä laareista löysin muun muassa seuraavat aarteet, vielä itseltä löytymätön ja todennäköisesti alkuperäinen painos levystä: Rod Stewart: An Old Raincoat Won't Ever Let You Down (69). Muita herkkuja olivat: Rolling Stones: It's Only Rock'n' Roll (74), Procol Harum: Shine On Brightly (69), Little Feat: Sailin' Shoes (72), The Kinks: Sleepwalker (77) ja pitkään etsimäni Eurythmicsin eka levyn: In The Garden (81).

Köpispäivän viimeisti levyliike nimeltään: Mint Records. Ihan nimensä mukainen liike ei ollut, sillä alelaarin kuntoluokitus ei ollut ihan Accordin tasoa, mutta kauttaaltaan hinta/laatusuhde oli varsin hyvä. Alekellarin 10kr:n laareista otin muun muassa levyt: Steppenwolf: At Your Birthay Party (69), Pretenders: Get Close (86) ja Debbie Harry: Koo Koo (81). 

Myös hintahaarukassa 20-25kr napsin edustavia albumeja, kuten: John Lennon: Rock'n' Roll (75), Jethro Tull: A (80), Duran Duran: Duran Duran(81), Kinks: Low Budget (79), Johnny Winter: Guitar Slinger (84) ja The Band: Cahoots (71). Alelättyjen lisäksi tein yhden isomman löydön, nimittäin Rollareiden Bridges To Babylon (97) originaalina vinyylinä hintaan 350kr.(n.45€) Tuon summan maksoin mieluusti, sillä levyn hinta heiluu helposti sadan euron tuntumassa. Jälkeen päin tarkastellessani Mint-recordsin hinta-laatusuhde oli Euroopan reissun parhain. Tosin, Soundstation myyjä totesi, että tarvitset 2 viikkoa tutustuaksesi kunnolla Kööpenhaminan levykauppoihin. Niimpä, toisella kertaa sitten ilakoidaan perusteellisemmin Köpiksen levymeressä, vaikka pieni ei ollut tämänkään tihkusateisen lauantain saalis.

Bremen

Kööpenhaminassa ostin aika holtittomalla otteella levyjä, koska ennakoin sen etukäteen reissun parhaimmaksi mestaksi ja olin siinä aikalailla oikeassa. Autoreissumme seuraava kohde, Saksan Bremen oli tarjonnaltaan selkeästi köykäisempi, jopa osin huvittavan niukka hinta-laatusuhteeltaan. Tämä päti etenkin ensimmäiseksi käymässäni levyliikkeessä: Hot Shot Records. Osastoja ja levyjä oli paljon, mutta laatu oli heikkoa, sellaista viihde/slaager-osastoa ja pop/rock-klassikot olivat selkeästi ylihinnoiteltuja. Yhden löydön tein, Joan Armatradingin laadukkaan esikoisalbumin: Whatever's For Us (72) 2:lla eurolla.

Kaupungin toinen virallisempi levyliike Black Plastic Bremen oli tarjonnaltaan ja tunnelmaltaan paljon enemmän minun makuuni. Heti kaupan edustalta löysin makoisat kolmen ja viiden euron vinyylilaarit. Mukaan tarttui muun muassa seuraavat levyt: Kate Bush: The Kick inside (78), Talking Heads: Stop Making Sense (84), George Thorogood: Move it Over (78), Procol Harum: Grand Hotel (73) ja Allman Brothers Bandin tupla-albumi: Eat a Peach (72). Noin kymmenen vinskyn lisäksi ostin kymmenkunta seiskatuumaista 50 sentin kappalehintaan, joukossa kasarihelmiä tyyliin A-Ha, Chris Rea ja Kim Wilde. Mukava ja tunnelmallinen kauppa, jossa voisi käydä uudestaan. 

Bryssel

Brysselin levyretkeni alkoi suurenluokan pettymyksellä. Helteisenä lauantai-iltapäivänä ratsasin noin seitsemän levykauppaa. Tehtävä oli sinänsä helppo, koska kaupat sijaitsivat lähellä toisiaan, Brysselin turistikeskittymässä. Moni näistä kaupoista oli saanut viittä tähteä arvioissa. Halvempaa muovia näistä kaupoista oli vaikea löytää, jos sitä oli, niin muovin laatu oli varsin alhainen. Levyjen hinnat olivat kauttaaltaan varsin korkeat. Netissä kehutussa Caroline Musicissa oli oma yläkerta käytetyille levyille, jonne ei saanut ottaa omaa laukkua mukaan, vaan se piti jättää alakerran tiskille. No jätin sen sinne. Mutta yläkerta huusi kyllä laaduttomuuttaan. Miksi noin heikkotasoisen käytetyn levyn ympärille oli perustettu oma yläkertansa? Paha pettymys. Ihan samantyylisiä olivat muutkin ydinkeskustan paikat. Kallista, kovin kallista. 

Melkein meinasin heittää levynkerääjän kirveeni kaivoon ja jättää Brysselin sikseen, mutta onneksi en jättänyt. Seuraavana päivänä sisuuntuneena kaivoin Brysselin päivittäiseltä Jeau De Balle megakirppisekseltä kivan siivun muovia, muun muassa Mike Oldfieldin, Rick Nelsonin Garden Partyn ja Rupert Hinen levyn kahdella eurolla. Ei mikään täräyttävä alku, mutta jotain kuitenkin. Satuin eksymään isolta kirppikseltä antiikkiliikkeisiin, jossa myytiin myös levyjä ja Ka-Boom! Jo tärähti. Löysinkin varsin mukavan varsin iäkkään pariskunnan pitämän Chez Alex nimisen antiikkiliikkeen, jossa lattiarajassa oli komeat viiden euron laarit, josta nostin muun muassa seuraavat lättyset: Dusty Springfield: A Brand New Me (70), Steeleye Span: Hark! The Village Wait (70), Camel: The Single Factor (82) ja The Rascals: Freedom Suite (69) tupla-albumi.

Bryssel sai arvoisensa päätöksen levymatkalleni kun löysin pienen, mutta tunnelmallisen Circle Story levykaupan. Alelaareissa oli malttia ja laatua. 4-5 euroon sai muun muassa platat: Bee Gees: 2 Years On (70), The Ozark Mountain Daredevils (73), Slade: In Flame (74), Billy Idol: Vital Idol (85), Isaac Hayes: Don't Let Go (79).

Kaikkinensa ostettujen käytettyjen keskihinta pyöri noin neljässä eurossa. Voisin sanoa, että mentiin hivenen maltillisimmissa hinnoissa kuin Suomessa, mutta ei välttämättä kovin paljon halvemmissa. Viimeisen 5-10 vuoden aikana käytetyn lp-levyn hinta on vähintäänkin kaksinkertaistunut.

Näistä löydöistäni puuttuivat esimerkiksi sellaiset klassikkonimet, kuten Beatles, Led Zeppelin, Pink Floyd ja David Bowie, joista saa kaikkialla maailmassa maksaa arvoisensa hinnan, näitä ei hyväkuntoisina(tai edes välttävän kuntoisina) viiden euron laareista enää löydä, puhumattakaan 80-luvun hevistä tai vaikka Black Sabbathista. Tietyistä nimistä saa aina pulittaa pitkän pennin. Näin se menee.

Tällaisen vinyylipumppauksen jälkeen on hyvä ottaa taukoa ja tehdä muita asioita...tai kuunnella nämä levyt läpi. Iso ostamistani levyistä on kaksoiskappaleita ja menevät jatkomyyntiin tai kavereiden levykokoelmiin. Noin 20% tavarasta menee omaan hyllyyn. Levynkeräykseni on väistämättä muuttunut vuosien varrella levymyynniksi, joskus jopa harmittavan paljon, sillä usein (miltei aina) levyä hypistellessäni mietin, että mikä on sen jälleenmyyntiarvo?

Onneksi diggailuunkin on vielä aikaa...ja sitä pitää olla jatkossa enemmänkin. Reissulta ostamani Pulpin: More (25) on ollut tehokuuntelussa, kuten hyvin soundaava Rollareiden: Bridges To Babylon (97) vinyyli. Seuraavaa levyseikkailua odotellessa.

Saving Grace featuring Robert Plant & Suzi Dian. Tampere-talo. 18.5.2025.

Laitetaan talteen tämäkin musiikkielämys: Robert Plant nähty ja ennen kaikkea kuultu Tampere-talossa toukokuisena iltapäivänä. Keikka = Helvetin kova. En olisi uskonut, että näinkin kova.

Kelataan vähän vuosissa taaksepäin, mutta ei mennä ihan Zeppelin-vuosiin. Robert Plant esiintyi edellisen kerran Tampereella aikalailla tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 2004. Tuo konsertti jäi osaltani valitettavasti väliin, kuten vuoden 2015 Pori Jazzin keikka. Molempiin oli mahdollisuus päästä, mutta jäi menemättä. Harmi sinänsä, koska nuo kaksi edellistä keikkaa oli settilistaltaan hyvin ledzeppelinpainotteista.

Saving Grace on bändi, ei niinkään Plant soolona jota muut myötäilee. Plantin mukaan bändi on vielä sen verran tuore, että nettisivuja, t-paitoja ja muita oheistuotteita ei vielä löydy. Lauluvastuuta illan aikana jaettiin myös muille jäsenille. Suzi Dian lauloi useimmiten samaa ääntä Plantin kanssa, oli tukena lauluharmoniossa ja esitti soolona kappaleen Orphan Girl. Vaikka lauluvoimaa oli jaettu bändin kesken, myös toiselle kitaristille, joka lauloi vakuuttavasti vanhan bluestandardin Soul of a Man, niin Robertin ääni oli hallitsevin ja edelleen yllättävän voimallinen. Käheällä äänellä juonnetuissa välispiikkeissä kuuli eletyn elämän, mutta kun tuli musiikin aika, ääni lähti edelleen siitä zeppelinmäisestä voimalähteestä, avoimena ja vahvana, välillä korkeampia taajuuksia hipoen.

Käsittääkseni Saving Grace on ollut kasassa jo viitisen vuotta ja koko sen ajan Plant poppoineen on tehnyt keikkoja. Tämän kyllä huomasi bändin liveotteesta, sillä porukka oli hyvin hitsautunut yhteen. Soitto ja musisointi oli ns. maailmanluokkaa. Kahdesta kitarasta ja kumisevista rummuista vapautui ilmoille useimmiten zeppelintyylistä tunnelmaa, jota kolmen alkuperäisjäsenen kautta ei välttämättä kuulla enää livenä, vaikka edelleenkin liikkuu huhuja jopa uudesta Led Zeppelin-levystä.

Konsertissa kuultiin Zeppelin-kappaleet: Four Sticks, Ramble On, Friends ja Gallows Pole. Näistä etenkin Ramble On toimi erityisen hyvin. Muuten pitkälti cover-kappaleista koostuneen keikan huippukohta oli jo edesmenneen Low-yhtyeen kappale Everybody's Song. Tässä kappaleessa jokainen musiikillinen elementti oli kohdallaan, myös Plantin ja Suzi Dianin yhteisvokalisointi toimi erinomaisesti.  Kappale on myös löytyvä tulevalta Saving Grace-levyltä, milloin ikinä se sitten ilmestyykään.

Loppukesästä jo 77-vuotta täyttävän Robert Plantin laulusuorituksesta välittyi kokemus ja tekemisen ilo. Tuli edelleen varsin selväksi, että Plant on nimenomaan laulaja, taitava sellainen ja on sitä varmaan aina ollut koko uransa. Ei ihme, että Jimmy Page 60-luvun lopulla rekrytoi tuolloin nuoren Plantin New-Yardbirds kokoonpanoonsa, josta pian muodostui Led Zeppelin. Yhtyeen alkuajoista pyörii parasta aikaa aikaa elokuvateattereissa elokuva: Becoming Led Zeppelin. Tuon elokuvan näkeminen on seuraava tähtäimeni. Tässä vielä yksi herkkupala Tampereen konsertista:

Rod Stewart. Nokia Arena. Tampere. 25.4.2025.

Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.

Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.

1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.

Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa. 

Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.

Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.

Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon. 

Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää. 

Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.

Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.

Jukka Nousiainen. Laterna. Tampere. 11.4.2025.

Laternan keikalla Jukka Nousiainen kertoi vaikuttavan tarinan viime syksyisestä Amerikan reissustaan, jossa hän oli kohdannut menneiden aikojen folklegendan Michael Hurleyn. Artisti, jonka musiikkia on kuvailtu nimikkeellä Outsider folk, aloitti uransa samoihin aikoihin kuin ikätoverinsa Bob Dylan. Hurleyn taideuraan kuului, niin runsas määrä erilaisia folklevyjä, kuin sarjakuvien ja maalausten tekemistä. Hurley kuoli pari viikkoa sitten ja tämän legendaarisen hahmon muistoksi Nousiainen soitti Hurleyn ensimmäiseltä First Songs (64) levyltä kappaleen Tea Song. En ollut aiemmin kuullut kappaletta, mutta Nousiaisen esittämänä se teki suuren vaikutuksen. Kitara millä Nousiainen kappaleen esitti, oli juuri samanlainen malli kuin Hurleyllä uran alkuaikoina. Itseasiassa Nousiainen oli ostanut kitaran tuolta Amerikan reissultaan, tietämättä että hänen fanittamallaan folklegendalla on ollut juuri samanlainen soitin.

Viestikapula on vaihdettu. Ehkä Nousiainen Suomen Michael Hurley, omaehtoinen ja laaja-alainen taiteilija, joka ei ole täällä rikastumassa, paitsi henkisesti hienon taiteensa kautta. Sivulauseessa Nousiainen kertoi, että pitkän studioparran takana oli kolmen albumin saattaminen painoon. Yksi niistä on toukokuussa ilmestyvä Jukka Nousiainen Trion esikoisalbumi, jolta kuultiin keikalla useita vaikuttavia näytteitä. Kaksi muuta levyä ovat todennäköisesti Jolly Jumpersin jo päivänvalon nähnyt komea paluualbumi: Rural Slang (25) ja ensi viikolla ilmestyvä Räjäyttäjien tupla-albumi: The Psychedelic Grey Bag (25). Noissa molemmissa bändeissähän Nousiainen toimii sekä biisintekijänä, että kitaristina ja jälkimmäisessä laulajanakin. Aivan kuin olisin jostain kuullut, että Nousiaiselta olisi tulossa vielä oma ns.soololevy tämän vuoden aikana?

Mitä Nousiaiselle kuului? Jukkaahan oli viime vuosina käynyt ahkeraan katsomassa ja olen myös kirjoittanut keikoista tänne. Edellinen keikka on vuoden 2022 Uusi Tampere festivaaleilta, jossa olin katsomassa Jukka Nousiainen & Kumppanit bändin Matkalla Kotiin (22) albumin tiimoilta. 

Eilinen Laternan keikka alkoi upealla pianosäestyksellä em. albumin biisistä Wonderboy. Keikan aikana Jukka oli ilahduttavan paljon pianon ääressä. Pianon käsittely oli vakuuttavaa ja siitä ulosmitattu äänimaisema hyvin autenttista ja korvia miellyttävää. Tulevan Jukka Nousiainen Trio-albumin kappaleita kuultiin puolisenkymmentä ja ne olivat pääsääntöisesti tuttua jukkanousiaislaatua. Syvältä luotaavat, pienen ihmisen puolesta puhuvat ja edelleen hyvin yhteiskuntakriittiset kappaleet löysivät helposti samaistumispintaa kuulijassa. 

Uusien kappaleiden ohessa kuultiin kappaleita kolmelta edelliseltä levyltä, joista pääosassa olivat Ei enää kylmää eikä pimeää (18) levyn biisit. Voi olla, että tuo levy on edelleen Jukan uran toistaiseksi komein saavutus. Räyhäkäs pianoversio kappaleesta Jukan Tehdas puhutteli, Suuret unelmat toimi hyvin akustisempanakin versiona. Levyn nimikappaleessa Jukka soitti hienosti kitaraa ja pianoa yhtäaikaa sekä osasi viedä kappaleen sen katharttiseen finaaliin soolokeikallakin.

Reilu puolitoista tuntia kestänyt keikka oli yhtä aikaa viihdyttävä ja koskettava elämys. Palataan vielä Hurleyhin, joka oli kertonut Nousiaiselle, että hän ei ole instagrammissa tai muissa palveluissa, vaan viestii ihmisille kuun kautta. Mystistä. Kieltämättä paluumatkalla Lempäälään mietin, että miksi juuri tänään on täysikuu?