Rod Stewart. Nokia Arena. Tampere. 25.4.2025.

Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.

Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.

1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.

Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa. 

Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.

Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.

Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon. 

Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää. 

Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.

Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.