The The - Ensoulment

Siitä on aikaa kun ostin viimeksi täysihintaisen cd-levyn, ehkä yli kymmenen vuotta? Nyt tällainen teko tuli tehtyä. The The yhtyeen paluulevy: Ensoulment (24) lähti vajaalla 18 eurolla levykaupasta. Ensinnäkin, miksi en ostanut vinyyliä? Olen kyllästynyt odottamaan, että saisin lähtöhinnaltaan reilun neljänkympin vinyylin joskus alennusmyynnistä. Levyjen hinnat eivät putoa entiseen malliin. Tavaraa on rajoitetusti markkinoilla ja nuorempi levynkerääjäsukupolvi maksaa enimmäkseen mukisematta nykyiset kiskurihinnat.

Vinyyliä puolet halvemman cd-levyn ostaminen ei kuulosta enää huonolta vaihtoehdolta. Saa musiikin laadukkaasta paketissa ilman suoratoiston latteaa soundimaailmaa. Kyllä se spotikan virta on minusta heikompitasoista, näin uskallan väittää. 

Cd soi useimmiten paremmin kuin vinyyli, senkin myönnän, vaikka vinyyliveikkoja olenkin perimältäni. Cd-levy antaa mahdollisuuden kuunnella rauhassa levykokonaisuutta, jollaisia iso osa artisteista edelleen tekee. Myönnän, että siitä on aikaa kun olen viimeksi istunut kotisohvalla ja kuunnellut ajan kanssa cd-levyä. Yleensä se on vinyyli. 

The The yhtyeen tapauksessa lyriikat ovat keskiössä. Pitkän, mutta julkaisumäärältään maltillisen uran aikana varsinaisia studioalbumeja on ilmestynyt vain seitsemän. The The on käytännössä yhden miehen bändi. Matt Johnson on luotsannut yhtyettä yli neljäkymmentä vuotta ja vastaa kaikesta sen materiaalista. Viime vuosina Matt Johnson on enimmäkseen tehnyt elokuvamusiikkia. 

Yhtyeen levyistä albumia: Dusk (93) pidän ylivoimaisesti parhaana. Se on edelleen levy joka resonoi täydellisesti tämän ajan kanssa vaikka se on julkaistu jo kolmekymmentä vuotta sitten. Itsensä etsimistä, voimakasta globaalia ajankuvaa, ehkä Irakin sodanaikaista tuskaa. Vaikka levyn suurin sanoma on suunnaton rakkauden kaipuu.

i never found peace upon the breast of a girl

Love is stronger than death

Julkaisuvuonna levy sai täydet viisi tähteä Soundin Jussi Niemen arviossa, edelleenkin tuo tähtimäärä pitää kutinsa. Love is stronger than death on biisi, jonka nimi kertoo jo kaiken. Dogs of lust on huuliharpun sävyttämää bluesrokkia, This is the night on pianovetoinen, kaihoisa balladi. Kappaleet eivät pyri esittelemään kaikkein omaperäisintä sanataidetta, riittävän hyvää kyllä ja ennen kaikkea sisimmän auki repivää rehellisyyttä.

Slow Emotion Replay. Kova biisi vuonna 1993, kova biisi edelleen, jota Johnny Marrin kitara ja huuliharppu johdattaa eteenpäin.  Sanat silkkaa runoutta: The more i see, the less i know...ja tähän kertsi päälle: because everybody knows what's going wrong with the world, but i don't even know what going on myself. Edelleen relevantti toteamus, vaikka maailma on muuttunut, mutta ihminen ei niinkään. Vai onko maailmakaan muuttunut?

Helpline operator vaikertaa ja lohduttaa samoissa, tummissa ja svengaavisssa vesissä. The The:n nokkamiehen Matt Johnsonin sielu huutaa: True Love Will Come...matkalla ollaan ja ehkä joskus vielä täyttymyksen tilassa. Ennen kaikkea levy upposi aikoinaan nuoreen rakkautta vailla olevaan sieluuni, etsintä oli tuolloin kovaa, mutta tulokset laihoja. Nykyisessä tasaisessa ja tyydyttyneessä keski-ikäisessä sielunmaastossani ei ole niin suurta rakkauden etsimisen aukkoa, kuin tuolloin. Mutta jotain täyttymätöntä on edelleen.

Bluer than midnight kappaleen kysymys: Why can't love ever touch my heart like fear does...voisi olla suora kysymys eräillekin maailman diktaattoreille. Vai mistä levystä on oikeasti kyse? Onko tämä enemmän kuin nuoren miehen rakkauden kaipuun anthem? Lonely Planet, levyn vika kappale päättää kertoa ihan kaiken:

Planet Earth is slowing down
Overseas, underground
Wherever you look around
Lord, take me by the hand
Lead me through these desert sands
To the shores of a promised land.

Dusk(93) albumin nostalgiamuistelon jälkeen on vaikeahko palata uuteen albumiin, vaikka tavallaan aika samoissa maailman Mad Max-maastoissa edelleen liikutaan. Ensoulment (24) on tunnistettavaa Matt Johnsonia. Levy toimii lyriikoista käsin. Se tarjoaa riipaisevan tarkkoja huomioita tästä ajasta sen mielettömyydestä. Tavallaan sitä materiaalia jota tällä hetkellä en haluaisi kuunnella, koska aika on tässä ja nyt, se painaa hartioitani muutenkin. Matt Johnson riipaisee heti tarkoin riimein aloituskappaleessa Cognitive Dissident: 

Left is right, black is white

Inside out, hope is doubt

Back to front, the witches hunt

Maailman tila tai tola ei saa armoa edelleenkään. Itseasiassa ollaan samoilla vesillä edelleen kuin Duskin aikoihin. Mukaan on tullut elementtejä kuolevaisuudesta, henkilökohtaisempia tuntoja, mikä ei vähennä levyn arvoa. Life after life pohtii syvältä elämän ja sielun ominaisuutta: "Life after life, where you were before you were you". Sanat ja painotukset ovat tiiviitä, kristallinkirkkaita. Ensoulment, vapaasti suomennettuna "sieluuntuminen", hetki jolloin ihmisessä syntyy sielu. Näitä elämän, kuoleman ja tuonpuoleisen tuntoja levy pöyhii ansiokkaasti.

Vaikka levy liikkuu enimmäkseen hitaissa ja ei niin hitikkäissä musiikillisissa sävyissä, niin välissä vilahtaa kitaransävyttämä ja bluesmainen svengi. Risin' above the need kulkee letkeällä otteella eteenpäin ja ravistelee levyn ensikuulemalta aika melodisesti matalaoktaanista tunnelmaa.

Parin päivän kuuntelun perusteella on vaikea sanoa mitään lopullista arvioita levystä. Mutta jo noin viiden kuuntelukerran jälkeen huomaan erottavani biisit paremmin toisistaan ja pystyn nimeämään suosikkejani. Yksi näistä on albumin loppupäästä löytyvä: Where do we go when we die? Lyriikka on suuri ja uskalias, sanoisin, että lopulta jopa toiveikas. Sävelmäkin tarttuu nopeammin. Everything but time was going slow. Voisiko tuota paremmin sanoa.

The The:n uutukaisen kanssa on tunnelma sama kuin hyvän kirjan kanssa: se pitää vaan lukea loppuun ja se ei tapahdu hetkessä. Niin myös tämä levy pitää ottaa huolellisella kuuntelulla haltuun. Ensoulment on ennen kaikkea albumikokonaisuus, jossa on paljon mietittyä sisältöä, musiikin ja sanan yhteistä liittoa. Niin, paljon haluaisin sanoa, että tässä on varma viiden tähden levy, joka antaa paljon tähän hetkeen. Mutta en uskalla sitä täysin sanoa. Levy kyllä ruokkii vahvasti sisintäni, luo kysymyksiä ja ymmärrystä, tietynlaista armollisuutta elämää kohtaan. Maailma on täynnä suuria ja vaikeitakin asioita, mutta ei pidä unohtaa taiteen ja sitä kautta saadun ymmärryksen voimaa. Taideteos voi olla avain ymmärrykseen ja elämässä etenemiseen. Ensoulment on mahdollisesti sellainen taideteos.

U2 - How to Re-Assemble an Atomic Bomb

Uukakkosen How to Dismantle an Atomic Bomb (04) oli minulle ilmestyessään pienoinen pettymys. Mukamas rankka Vertigo toimi yksisilmäisenä pilottisinkkuna, raakana ja rokkaavana. Nojoo, sellainen se varmaan on, mutta biisinä ei kovinkaan kummoinen. Kyllä levyltä löytyy paljon vahvaa kamaa, kuten City of Blinding Lights ja Bonon isäsuhdetta puntaroiva jopa vereslihainen: You Can't Make It On Your Own. Mutta muuten levy on jäänyt minulle varsin etäiseksi U2:sen tuotannossa.

Bonon ja Edgen kaivellessa arkistojaan, he huomasivat, että tämän levyn sessioista oli jäänyt rannalle paljon hyvää materiaalia, levylle sopimattomia biisejä. Niin syntyi ajatus varjo-albumista, miltä levy olisi voinut kuulostaa jos oltaisi menty suosiolla sinne rokkaavampaan suuntaan. Biisejä löytyi riittävästi ja tällainen varjoalbumi saatiin kasaan nimeltään: How to Re-Assemble an Atomic Bomb (24).

Käsissä on levyllinen pakottomasti rokkaavaa uukakkosta, jota ei liiallinen tuotantojälki pilaa. Biisitkin ovat riittävän priimaa. Aloituskappale Picture Of You rokkaa kuin Who konsanaan. Biisi on perustaltaan sama kuin emolevyltä löytyvä bonusbiisi Fast Cars. 

Myöskin rajusti eteenpäin kulkeva Evidence of Life on varsin hyvä kappale, jota seuraa levyn ehkä onnistunein esitys Luckiest Man In The World, joka voisi olla ihan hyvin bändin keikkalistalla. Tähän ja muutamaan muuhun kappaleeseen on lisätty instrumentteja ja jopa uudet vokaalit. Käsittääkseni Luckiest Manissa on kokonaan uudet lyriikat ja vokaalit, jotka Bono on vetänyt tänä vuonna. Tämä todistaa sen, että Bonon ääni ei ole menettänyt tippaakaan teräänsä vuosien aikana. Mittarissa on jo 64 vuotta ja ääntä löytyy. 

Alkuperäiseltä levyltäkin löytyvä All Because Of You (tosin eri lyriikoilla varustettu) rokkaa todella irtonaisesti ja päättää tämän pätevän ja nautittavan rokkiplatan. Jos U2 saisi tällaista jälkeä aikaan vielä tulevaisuudessa, niin se olisi varsin riemukas asia. Ja jos levy olisi julkaistu kaksikymmentä vuotta sitten alkuperäisen Atomic Bombin jälkeen, niin se olisi varmuudella noteerattu positiivisin sanankääntein.

How To Re-Assemble on hyvä välipala uutta U2-levyä odottaville faneille, ehkä jopa liiankin hyvä? Pääseekö bändi enää tällaiseen laatuun? Ja haluaako maailma kuulla tätä bändiä enää kovinkaan aktiivisesti? Songs of Innocence (14) - levyn Apple-diili jätti monille ns. paskan maun suuhun, että miksi sen uukakkosen levy piti löytyä kaikkien iTunesista? Tämä on edelleenkin monille se ensimmäinen mielleyhtymä kun puhutaan U2:sesta. 

Jos olet päässyt iTunes-diilin ylitse, niin kokeile vaikka tämä kahdenkymmenen vuoden takaa kaivettua varjoalbumia. Harvoin tällaiseen laatuun päästään arkistojen aarteiden kautta. Nyt ollaan onnistuttu ja käsissä on napakka neljän tähden levy, kulkeva, rokkaava ja irtonainen. Jäi mainitsematta vielä tämä mukavasti leijuva Country Mile, joka olisi voinut olla yksi niistä kovista U2-veisuista...paitsi nythän se on sellainen.

Deacon Blue - Ikuinen seikkailu rakkauden maassa

Tässä yksi niistä bändeistä josta haluaisin puhua, mutta jää kuitenkin puhumatta ja lopulta huomaa, että onkin vaahdonnut aika paljonkin aiheesta tässä blogissa. 

Juttuni otsikko on imelä ja vähän pöhkö. Sen myönnän. Voisi olla särmikkäämpi ja omaperäisempi, mutta sitten se ei tekisi oikeutta tälle bändille, joka on oikeasti uskoa, toivoa ja rakkautta, ainakin minun korvissani. Olen aina ajatellut, että tämä on liian pliisua ja mitäänsanomatonta tavaraa ns.aidoille rokkikorville, indieveikoille ja muille oman arvonsa tunteville musaniekoille, jotka haistavat ja erottavan omaperäisyyden ja tarvittavan särmikkyyden. Siispä en ole tätä edes suositellut kaikille. Eikö sitten Deacon Bluessa ole mitään omaperäistä ja erottuvaa? No ehkä ei sen enempää kuin vaikka aikalaisbändeissä Simple Minds, Aztec Camera tai vaikkapa Tears For Fears.

"Deacon Blue on skotlantilainen pop rock -yhtye, joka perustettiin Glasgow'ssa vuonna 1985. Bändin kokoonpanoon kuuluvat laulajat Ricky Ross ja Lorraine McIntosh, kosketinsoittaja James Prime ja rumpali Dougie Vipond". Wikipedia 

Skottilaisen Deacon Bluen musiikkia ei ole siunattu rouheudella ja katu-uskottavuudella, sen totesin jo neljätoista vuotta sitten tässä bloggauksessani: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/09/melkein-merkittava.html Tuolloin hämmästelemäni ja vähän parjaamani bändin kakkoslevy: When the World Knows Your Name (89) on kerännyt uskottavuutta korvissani ja pidän sitä tällä hetkellä varsin raikkaana ja hyvin aikaa kestäneenä levynä, vaikka aikamoinen kasarihattara onkin kaikessa ihanassa imelyydessään. Olin unohtanut kuinka hyvältä ja raikkaalta kuulostaa edelleen tämä levyn aloitusbiisi:

Tietynlainen kiltteys, melodisuus ja ylitsepaisuvuus ei tee Deacon Bluen musiikista yhtään sen epäaidompaa kuin mistään muustakaan aikalaismusiikista. Itse asiassa Deacon Blue voi kuulostaa tässä ajassa hyvinkin autenttiselta ja tuoreelta, sillä onhan tämä aidosti soitettua ja laulettua musiikkia hyvin vähäisellä autotunen määrällä. Laulaja Ricky Rossia on kautta vuosien säestänyt naislaulaja Lorraine McIntoshin(myös hänen vaimonsa) huikea taustavokalisointi. Lorrainen maalailevan kaunis laulu tuo bändin soundiin lopullisen silauksen, kuin kultareunat kaiken ylle.

Olen tutkaillut bändin edesottamusta toisenkin kerran tässä blogissa. Kahdeksan vuoden takainen Believers (16) teki suuren vaikutuksen ja sai vaipumaan...no siihen hattarankeveään unelmapilveen: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/01/ Tuon levyn jälkeen tuli neljän vuoden takainen levytystauko kunnes ilmestyi mestarillinen: City of Love (20), levy jolla bändi tavoitti uudestaan kaikki ne 80-luvun ylväät kertosäkeet ja poppikoukut, teki kaiken saman uudempana, syvempänä ja uskottavampana. Syntyi bändin ehkä paras levy. 

Jo nimikappaleen aloitusjousissa tietää, että jotain suurta on tulossa. Ensivaikutelma ei petä. City of Love on nimensä arvoinen kappale, jopa enemmän. Lyriikka ei tavoittele terävintä ja omaperäisintä kulmaa, "All that remains is the city of love". Siinäpä se, takaisin rakkauden kultakaivoksiin, siihen toiveikkaaseen välähdykseen taivaanrannassa. Hit Me Where It Hurts potkaisee vähän kipeämmin siihen rakkauden juureen, mutta yhtälailla paisuvan melodisuuden säilyttäen.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime vuosien aikana. Juuri niinä hetkinä, kun mietin, että olisiko jotain sellaista helppoa ja vähän lohduttavaa kuunneltavaa, sellaista joka menee syvälle, mutta nostaa ylemmäs. Deacon Bluessa soi toiveikkuuden ääni, jota ei kyynikko ei kuule, sillä kaikkihan ei usko enää joulupukkiin. Nooh, mutta...City of Love on täynnä hyviä ja tarttuvia poppisbiisejä. Yksi suosikeistani on kevyesti rullaava, mutta vähän yleisilmeeltään tummahko In Our Room. Omaelämänkerralliselta kuulostava kappale on rakenteeltaan hieno, jossa kertosäkeen jälkeinen c-osa erottuu etenkin edukseen. Tässä kohtaa huomaan, että levyssä on paljon tummempaakin vettä, kuten bändin koko tuotannossa. Rickyn ja Lorrainen makoisat vokaalit joskus peittävät tummemmat jäljet. Keeping My Faith Alive on kuin  mikä tahansa keskitempoinen ja vähän bluesahtava rockveto.

Levyn päättävä On Love on pitkä tarinallinen biisi, joka koostuu lausutusta a-osasta, kertomuksesta joka kuljettaa biisiä eteenpäin. Kappale on samalla tavalla menneisyydestä ammentava rakkauden messu kuin levyn nimikappale, ehkä kolikon toinen ja seikkaperäisempi puoli. Biisissä on paljon tavaraa, kuin koko elämän tarina, lapsuutta, rakkautta, sen menetystä, ohikiitävien hetkien merkityksellisyyttä ja niiden alleviivausta.

City of Love julkaistiin juuri ennen koronasulkuja kevättalvella 2020. Julkkarikeikkoja jouduttiin ymmärrettävistä syistä siirtämään, mutta lockdownin aikana bändi äityi ahkeraksi ja viimeisteli seuraavan levyn: Riding on the Tide of Love (21), joka on selkeästi sisarteos edeltäjälleen. Ei ihan samaa melodista tasoa, mutta tasaisen vahva levy tämäkin.

Ihan uusin veisu, tulevaa levyä: The Great Western Road (25), ennakoiva Late '88 on nimensä mukaisesti nostalgiatrippi kasarin hurlumhei-vuosiin, mutta biisihän ei ole millään muotoa huono.

Samae Koskinen. O'Connell's. Tampere. 7.12.2024.

Edellisen kerran näin Samae Koskisen keikalla peräti kahdeksan vuotta sitten. Tästä vahvasta ja tasalaatuisesta keikasta postasin seuraavasti: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/05/samae-koskinen-telakka-tampere-1352016.html

Tuolloin albumi Henkilökohtainen ennätys (15) oli kuumaa valuuttaa ja edelleenkin se on Samaen tuotannon kärkialbumeja. Tätä seurannut Hillitön elämä (17) taisi saada heikommat arviot ja pitkään uskoin kriitikon sanoihin. Nyt kuunneltuna levy vaikuttaa edeltäjäänsä yritteliäämmältä, monipuolisemmalta ja paremmin tuotetulta. Maidstone (19) oli akustishenkinen levy ja pitää sisällään useita laadukkaita kappaleita kuten rivien välistä Sipilän hallitusta roimiva Kaikki on perseestä (paitsi sä) ja tällä O'Connellsin keikan encorena kuultu herkkä: Kukaan miestä ei oo täällä liian pitkään.

Keväällä ilmestynyt albumi Mä näin unta että kaikki meni hyvin (24) sai kohtuullisesti palstatilaa julkaisuhetkellään. Kyseessä on puhtaasti protestialbumi, jossa Samae varsin suorasanaisesti kritisoi yhteiskunnallista tilannetta ja ottaa vahvasti poliittisesti kantaa. Tuolta levyltä keikallakin soitetut kappaleet Nyt on normaalia olla natsi ja etenkin Haistakaa persettä olivat yleisön mieleen. Voi tietenkin todeta, että keikkayleisökin oli poliittisen puolensa valinnut.

Uuden levyn protestihenkiset kappaleet taltioivat hyvin ajankuvaa, mutta toisaalta mietin niiden kestävyyttä, että lauletaanko näitä lauluja vielä vuosien jälkeen? Tavallaan toivetilahan on, että niitä ei laulettaisi enää, vaan maailman tilanne olisi muuttunut humaanimmaksi ja pientä ihmistä puolustavammaksi. Samaen musiikin toinen puoli on arjen pienistä asioista kertovat toiveikkaat kappaleet, kuten keikan aloittanut upea Keltaista ja loppupuolella kuultu instant-klassikko Hyvä päivä. Tätä positiivisempaa puolta kuultiin varsin laajalti keikan aikana. Olin liki täysin unohtanut keikalla kuullun Samaen joulubiisin, omaperäisesti nimetyn: Hyvää joulua kappaleen. Kerta kaikkiaan ehjä ja sydämeenkäypä kappale, joka saisi soida radiossa näinä päivinä. Ehkä se soikin?

Samaen tunnin ja kymmenen minuutin mittaiseen soolokeikkaan mahtui yli kaksikymmentä kappaletta. Se mitä kahdeksan vuotta sitten toivoin Telakan keikalta, oli huumori, nyt tätä huumoria riitti lennokkaiden välispiikkien muodossa. Samae oli entistä rennompi ja satojen soolokeikkojen varmuus näkyi ja kuului esiintymisessä. Keikalla kuultu ihan uusi kappale Laulu kaikille meille jatkaa vahvojen Samae-veisujen linjaa ja voi(si) olla hyvä silta seuraavaan albumiin.