Gilbert O'Sullivan - A Stranger In My Own Back Yard

Olen viimeaikoina viehättynyt 70-luvun easylistening-tunnelmista, harmittomista ja hyväntuulisista kantrirokahtavista laulajista. Blogissani olen nostanut esille hieman tuntemattomampia nimiä kuten Dan Fogelberg, Neil Sedaka ja James Taylor, tyylikästä, lyyristä, läpikuultavan karismaattista, mutta ei kovin mieleenpainuvaa. Näiden lisäksi levylautaselle on eksynyt myös John Denver ja Glenn Campbell. Kaikki näistä ovat tehneet väkevän suoran levyjä aina 60-luvun lopulta läpi 70-luvun parhaimmissa tapauksissa melkein uudelle vuosituhannelle asti.

Niin, kuinka väkevää musiikkia tämä onkaan. Myyntitilastojen perusteella kansa on ainakin tykännyt, sekä rapakon tuolla ja täällä puolella. Itselleni esimerkiksi John Denver on ollut mitäänsanomattomassa kantrirock-ilmaisussaan valtava pettymys. Levyjä on paljon, hittejäkin, mutta kokonaisen levyn läpi soittaminen saa aikaan kohtuullisen oksennusreaktion, liian nättiä, liian imelää, mitäänsanomatonta.
Sen sijaan kohtuullisen yliarvostettu Glen Campbell saa puhtaat paperit. Campbellin kantrirockissa on samaan aikaan sielua ja ilmaisun helppoutta, joka esim. Denveriltä puuttuu. Itseni yllätti sellainen yksityiskohta, että Campbell ei ole itse juurikaan tehnyt biisejä levyilleen, vaan ne ovat tulleet melkein aina muilta säveltäjiltä. Eivät edes Rhinestone Cowboy ja Wichita Lineman ole Campbellin käsialaa.

Nämä ns. "helpon musiikin" lätyt ottavat vallan aina uudestaan levysoittimessani, etenkin viikonloppuisin. Tämän harmittoman parven uusimpana löytönä on Gilbert O'Sullivan (s.1946), irlantilainen laulaja-lauluntekijä, jonka ansioluettelosta löytyy 19 studioalbumia ja joista viimeisin simppelisti nimetty Gilbert O'Sullivan(18) on parin viikon takaa. Sullivanin levyt ovat juuri sitä alennuslaarien täytettä, joka ei tahdo kelvata enää kellekään. Etenkin Sullivanin toinen albumi: Back to Front(72) tulee alati vastaan kirppareiden pohjalaareissa.

Vaan onko Sullivanin musiikki kestänyt aikaa? Alone Again (Naturally) ja pari muuta Sullivanin isoa hittiä olivat tunnettuja Suomessa 70-luvun alussa. Sullivania ovat coveroineet muun muassa Danny, Fredi ja Kai Hyttinen. Kieltämättä Sullivanissa on samaa mitäänsanomattomuuden auraa kuin vaikka em. John Denverissä ja Neil Sedakassa. Musiikki soljuu kivasti, moitteettomasti, biisitkin ovat kivoja, jopa tarttuvia. Paljon tulee mieleen Paul McCartney, mutta tässä on jotain enemmänkin.

Back To Front(72) on aiheuttanut minussa myönteistä päännyökytystä, kyllähän tää joo on ihan hyvää, mutta... Sullivanin neljäs albumi: A Stranger In My Own Back Yard(74) tuli uusimpana levylautasellani. Kyseessä on kansitaidetta myöten mehevä ja kokonaisvaltainen levy. Kansi on kuin paksu kirja jonka sivuja voi oikeasti avata, eli tässä tapauksessa kolmea kansipahvisivua. Sivut laajenevat ulospäin ja luovat levynkanteen kirjamaisen illuusion. Hauska 70-luvun levynkansitaiteen ilmentymä.



Biisit seuraavat toisiaan melkein katkeamattomasti, kuin kyseellä olisi teema-albumi. A Woman's Place, It's so Easy to be Sad ja vaikkapa barokkimaisen tarttuva Victor E ovat yhtälailla kaikki merkittävän kuuloisia kappaleita. Laulut ovat kauttaaltaan hyvin vaivattomia ja niistä välittyy merkityksellisyyden tunnetta. Ohuella tuntumalla lyriikoissa on myös hieman keskivertoa enemmän sisältöä. Tosin A Woman's Place lyriikan sanoma ei kestä nykypäivää tai siitä ei ota selvää onko se ironiaa vai aito kannanotto siihen, että naisen paikka on Gilbertin mielestä oikeasti kotona? Epäilen, että se on ironiaa. Mutta en anna yhden lyriikan himmentää nupulla olevaa kiinnostusta Sullivanin musiikkia kohtaan.

Luodaan lopuksi vielä katsaus Gilbertin uran alkuaikaan, jolloin tyyli ja meininki oli seuraavanlaista: