Joskus levy heijastelee sen hetkistä tunnetilaa täydellisesti, kulkee synkassa lohduttomien tai lohdullisten tunteiden kanssa. Poppislevy on tehty ihmiselle yhdeksi elämän piristysruiskeista, kevyt, maistuva, jopa syvältä kouraiseva. Deacon Bluen toissavuotinen Believers(16) on jotain tällaista. Kulkevat popmelodiat saavat seurakseen laulaja Ricky Rossin sokerihuurretun äänen ja bändin 30 vuoden soittokokemuksen.
Skottilainen Deacon Blue popsahti musakenttään 80-luvun loppupuolella muotovalioilla ja kasarisoundeilla puleeratuilla levyillään. Ensimmäiset levyt Raintown(87) ja When The World Knows Your Name(89) iskivät kiinni heti hittikantaan, Loaded ja Real Gone Kid ja hipoivat hittilistojen kärkipäätä. Seuraava levy Fellow Hoodlums(91) on mielestäni bändin paras. Puhtoinen popilmaisu sai tällä levyllä mausteeksi tarpeellisen määrän muita musiikillisia sävyjä. James Joyce Soles ja Your Swaying Arms ovat levyn parhaimmistoa. Deacon Blue teki vielä yhden pätevän levyn Whatever You Say, Say Nothing(93) ja jäi sen jälkeen uinuvaan, harvakseen levyttävään tilaan. Vasta 2010-luku sai bändin uudelleen lentoon, tuoreilla levyillä: Hipsters(12), New House(14) ja em. Believers(16) bändi elää uutta vahvaa luomiskautta.
Believers(16), se kai on tehty tälle ajalle vastaiskuksi, että vielä saa ja pitää unelmoida, olla pöhkö ja hattarankevyt taivaanrannanmaalari, melkein itku silmässä laulaa lintuparvista, rakkaudesta, vapaaksi pääsystä, One day you gonna be free, kuin Birds biisissä lauletaan. Biisi joka kulkee kuin hurmoksellinen pikkulintuparvi, tehden taivaalla symmetrisiä parvikuvioita, nousee ylemmäksi, tekee hetken kauniimmaksi, luo yhteyden suurempaan, luontoon, rakkauteen. Myönnän, tämä on paksua ja rähmäsilmäistä tunnetta. En osaa analysoida paremmin, setä on paksusti täynnä tätä jotain, on reunat, on melodiat, suurempi konteksti ja se on vain yksi, se on TUNNE, se on paksu tunne, mutta sillä minä elän läpi tämän pitkän illan ja iltapäivän.
Uuden vuoden ensimmäinen livekeikkani oli hieman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tänään ei kuunneltu setärokkia eikä partaisia singer-songwritereita vaan hypättiin uskaliaasti jatsimman ja afromman kaman pariin.
Afrojazz Club goes Tampere! Suuren suosion pääkaupunkiseudulla saavuttanut Afrojazz Club saapuu Tampereen Klubille. Afrojazz Clubin housebandin Afrojazz Quintetin vieraina kuullaan spacejazz-afrobeat-avantgardisti Jimi Tenor ja soul-blueslaulaja Charlotta Kerbs. Afrojazz Quintet feat. Jimi Tenor & Charlotta Kerbs - kokoonpano: Jimi Tenor, laulu, tenorisaksofoni, huilu, koskettimet Charlotta Kerbs, laulu Antero Priha, trumpetti, laulu Akim Color, congat, talking drum, laulu Julius Heikkilä, kitara Daniel Iiskola, basso Ilmari Heikinheimo, rummut Alvar Gullichsen, lyömäsoittimet, laulu
Afrojazz Clubin perusti vuonna 2013 taiteilija-muusikko Alvar Gullichsen ja muusikko-tuottaja Marko Roininen Helsingissä. Klubia on järjestetty säännöllisesti pääkaupunkiseudulla Kumpulan Kylätilassa, Korjaamolla ja Storyvillessä.
Afrojazz Club on moninainen ja turvallinen kohtaamispaikka kaiken taustaisille afrobeatin ja maailmanmusiikin ystäville. Sen filosofiana on tarjota esiintymistilaisuuksia Suomessa toimiville monikulttuurisille bändeille ja edistää kulttuurien välistä dialogia taiteellisen yhteistyön hengessä. (Tapahtuman facebook-sivusto)
Keikalle houkutteli vanha musiikillinen tuttavuus, Jimi Tenor. Ennen Tenorin osuutta afrokvintetti kera laulaja Charlotta Kerpsin heitti tunnin mittaisen läpeensä laadukkaan keikan. Pääosin rokkikeikkojen kokemuksellani oli vaikeampaa tunnistaa setistä itselleni tuttuja kappaleita, niitä ei tainnut olla yhtäkään. Laulukielenä oli useimmiten englanti, jossain kohtaa swahili. Tämän suomalaisen naisvokalistin osuus yhdessä swahilinkielisessä "balladissa" oli tyrmistyttävän hieno. Laulajattaren äänenkäyttö oli ihan omaa luokkaansa, mutta paljon muuta kuin muotovaliota idols-laulantaa, nyt oltiin jazz-laulun ytimessä, syvässä ja suvereenissa oman äänen hallinnassa.
Kvintetin soitto oli kaikin puolin varmaotteista, kolmen lyömäsoittimen osuus bändissä teki siihen vahvan rytmillisen perustan. Soolot vuorottelivat Antero Prihan maukkaasta trumpetista, aina vokalisti Kerpsin kautta kitaraan ja rytmisoittimiin. Akim Colorin "talking drum" tyylinen laulu soiton ohessa oli mielenkiintoista ja hyvin voimallista. Jotenkin se rikkoi hetkeksi kvintetin luoman rytmimaailman, mutta vahvalla ja päämäärätietoisella otteellaan vei koko pumpun hienoihin improvisatorisiin vesiin.
Pienen tauon jälkeen kvintetti nousi uudestaan lauteille, nyt Charlotta Kerps oli vaihtunut Jimi Tenoriin. Muuten kvintetti pysyi entisellään. Tenorin olemus oli jännästi maanläheisellä tavalla cool. Herran pääasiallinen instrumentti oli saksofoni kera mitättömän pienen kokoisen sähköurkusetin. Saksofoni näytti olevan täydellisesti hallussa ja pienestä kosketinlaatikosta taiottiin sopiviin väleihin monenlaista sähköistä ujellusta. Mitään ylimääräistä ei tehty, mutta kaikki osui kohdalleen. Myöskään Tenorin settilistasta en tunnistanut montaa kappaletta. Jälkeenpäin jäi otsalohkooni kummittelemaan kaksi hienoa tsipaletta: Mogadishu Ave ja Magical World. Molemmat Jimi Tenorin & Kabun Kabun levyltä: 4th Dimension(09). Ensimmäinen näistä kappaleista oli jykevä Herbie Hancock tyyppinen torvijatsi, jossa Priha ja Tenor töräyttelivät torviaan mahtavassa unisonossa. Yksi keikan kohokohdista. Mutta illan helmi oli viimeisenä kuultu em. Magical World. Tässä lavalle nousi myös Charlotte Kerps tukemaan Tenorin laulua. Kerps sai mainion soololauluosuuden biisin loppupuolella, josta tuli etäisesti mieleen Pink Floydin Great Gig In The Skyn hieno naisvokaalisuoritus.
Keikan ei-toivottu jälkiseuraus oli se, että koko lauantai aamupäivä meni Tenorin levyjä metsästäessä netistä. Jimi soolotuotanto on muhkea ja kauttaaltaan laadukas. Useista levyistä on ilmestynyt vinyyliversio sekä näiden ohella paljon erilaisia ep-levyjä. Levyjen selaaminen sai suorannaisen ähkyn päälle, mitä ja minkälaista tilasin ja mistä? Pidin levysormeni kuitenkin maltillisena ja klikkasin vain yhden kerran "Place order" nappia, ostoskoriin putosi kolmella eurolla vuosituhannen alun jatsahtava: Higher Planes(02) cd-levy.
Olen viime aikoina hämmästellyt kuinka laadukkaita rokkiplattoja täkäläinen Broadcast teki muinaisella 80-luvulla ja vielä yhden 90-luvullakin. Who's Got The Ball(83) levy ja nimikappale singautti bändin mukavaan hypesumuun, josta ei tainnut koskaan poikia mitään isompaa sukseeta vaikka nimikappale voitti amatööribändien Battle of Bands - laulukilpailun. Levyn slovari You Broke My Heart vetää täysillä vertoja tuon ajan kansainvälisen tason hitureille, haastaa niin Carsin Driven kuin vaikka Aerosmithin Angelin. Upea hituri edelleenkin, täynnä teinituskaa ja kaunispoika Kim Lömhölmin uljasta laulantaa. Toimii yhä.
Oliko pallolevyllä muita hyviä stygejä? Nyt kun kuuntelen tätä euron laarien vinyylihelmeä, niin voin todeta sen sisältävän tasalöaatuisen hyvän biisikimaran. Kakkosbiisi Rainy Night rullaa vauhdikkaasti, Rope on ärhäkkä rokki, On the Avenue on laadukas kakkosposken avaus, eikä levyn taso juurikaan heikkene loppua kohden. Ostakaa ihmiset tämä levy kun kirppareilla käytte. Näitä saa melkein ilmatteeksi.
Ennen Who's Got The Ballia bändi julkaisi kaksi vähemmälle huomiolle jäänyttä levyä: Broadcast(81) ja Heartbeat Paradise(82). Who's Got The Ballin jälkeen tuli äkisti Soon(84), jota kai muutenkin pidetään aika hätäisesti kyhättynä tekeleenä. Vuonna 1987, juuri ennen bändin telakoitumista, ilmestyi juureva ja vahva: Step on It(87). Tässä kohtaa uraa bändin jäsenet olivat jakaneet osaamistaan jo omien soolotöiden kanssa kuin muiden artistien levyillä. Etenkin Edu Kettusen sooloura lähti lentoon. Musiikillinen itsetunto oli kova ja Step On It(87) on vakuuttava näyttö siitä.
Yhdeksän vuoden jälkeen edellisestä ilmestyi bändin kuudes ja viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto: Handcrafted(96). Tätäkin levyä metsästin kohtuullisen kauan kun en sitä tullut 90-luvulla ostaneeksi. Vihdoin kun sen löysin parilla eurolla kirpparilta yllätyin kuinka kovatasoinen levy onkaan kyseessä. Edellisestä Step on It(87) levystä on otettu vielä askelia eteenpäin. Biisit ovat kestäviä, hyvin soitettuja ja levy paranee kuunnellessaan. Levyä kuunnellessa ihmettelee, että miksi se ei ole breikannut kansainvälisesti? 80-luvun suomibändeistä muun muassa Havana Black, Grincos Locos, Night of Iguana ja Smack saivat levytyssopimuksen(tai melkein) ulkomailta, mutta tarjottiinko Broadcastille edes mahdollisuutta? Rahkeita olisi ollut. Tosin bändin basisti Masa Maijanen ja rumpali Miri Miettinen olivat myöhemmin osa Grincos Locosia.
Tässä ajassa Broadcast on hyvin epämuodikasta musaa, tällaisella leveällä jenkkityylillä harva bändi enää lyö itseään läpi. Olen miettinyt em. Handcraftedia(96) levynä jollaisen Eaglesin tyypit olisivat halunneet tehdä 90-luvulla, jos vain olisivat osanneet. Ehkä tässä haisee vähän Härmän meininki, mutta kyseessä on kuitenkin varsin muotovaliota pop/rockia.
Kohtuullisen vaikeasti löydettävä ja nykyisin hinnoissaan oleva Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) sisältää useita harvinaisempia Dylan-biisejä vuosien varrelta. Yksi näistä on 70-luvun alun poliittinen helmi George Jackson, aikoinaan vain singlenä julkaistu tribuutti Mustien Panttereiden johtajalle George Jacksonille, joka tuli vartijoiden ammutuksi vankilapaossa 1971. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran viime kesänä kun ostin risan Masterpieces(78) kokoelman, kolmesta levystä oli tallella kaksi, mutta onneksi tämä kolmas levynpuoli josta em. kappale löytyi.
Kyseinen kolmas levynpuolisko on tuottanut allekirjoittaneella outoa levynkeräyksellisesti mielihyvää. Siltä löytyy 7 harvinaisempaa Dylan-vetoa. Täysin ennen julkaisematon demo Dylanin ensimmäisestä sinkusta: Mixed Up Confusion, ainoastaan sinkkuna julkaistut erinomaiset Positively 4th Street, Can You Please Crawl Out Your Window? sekä hyvinkin harvinainen sinkkubiisi Rita May. Mainitsematta jäi vielä kaksi sinkun takapuolta: Spanish Is the Loving Langue ja Just Like Tom Thumb's Blues(live).
Tässä kohtaa tullaan taas siihen kysymykseen kun on kerännyt levyjä ja kuunnellut musiikkia jo yli 30 vuotta, niin pakostakin musamausta on tullut tietynlainen. Dylan itsessään vaatii kärsivällistä korvaa ja sinnikkyyttäkin. Iso osa Dylanin musiikillisista esityksistä ei välttämättä miellytä korvaa, arvot ovat muualla, usein lyriikoissa, tosin ei aina niissäkään. Dylan on koko uransa ajan pyrkinyt karkuun kaikenlaisia määrittelyjä ja osittain ehkä siksi hänen musiikillinen uransa on kovin epätasainen, mutta myös yllättävä. Meitä Dylan- tietäjiä, fanaatikkoja kyllä riittää. Dylanin tajuaminen ja oman synteesin tekeminen on omalla tavallaan musankuuntelijan laudatur, jos et tajua Dylanin musaa, niin oletkos vähän tyhmä? Perseestä tällainen ajattelu. Itse yritän välttää Dylan-kaavun vetämistä päälleni ja olen usein mielissäni puhtaasta Dylan-kritiikistä. Itse kritisoin voimakkaasti Morrisseytä, jonka musiikillinen anti kautta aikojen on kohtuullisen heikko. En yksinkertaisesti tahdo jaksaa kuunnella yhtäkään Mozzarella-sooloalbumia alusta loppuun, siinä on vaan jotain sellaista joka ei uppoa. Ehkä liiallinen älyllisyys ärsyttää.
Takaisin aiheeseen, miksi tuollainen sekalaisten sinkkubiisien levynpuolisko miellyttää niin paljon? Siihen on kai tavallaan tiivistetty monta levynkeräämisen märkä uni - kohtaa. Siinä on aidosti biisejä joita ei löydy edes spotikasta, biisit ovat nätisti yhdellä levynpuoliskolla(joka on myös kohtuullisen pitkä), biisit ovat kauttaaltaan hyviä, ne edustavat Dylanin 60-70 luvun vaihteen verevintä puolta, sekä ennen kaikkea George Jackson, kun kuulee hyvän Dylan-biisin ensimmäistä kertaa 46 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, niin jotain murtuu sisältä. Ompas hyvä biisi, se on liki tismalleen saman ikäinen kuin minä, että vielä löytyy hyvää kuulematonta musaa suurilta artisteilta.
Jätän teillekin vielä George Jacksonin löytämisen ilon, enkä linkkaa biisiä. Tarjoankin loppuun Dylanin osuuden We Are The World-biisin sessioissa vuonna 1985. Tässä Dylanin epävarmassa kiemurtelussa on jotain hyvin inhimillistä:
