Toukokuun alun livepläjäys: Gim Kordon ja Risto.

Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.

Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.

Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.

Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.

Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.

Muutamia keski-ikäisiä levylöytöjä.

Kevät on mennyt aika pitkälti pyöritellessä 70-luvun (kantri)rock-levyjä: Bob Segeria, Pocoa, Todd Rundgrenia, Judy Collinsia ja Peter, Paul and Marya. Uutta musiikkia olen kuunnellut niukanlaisesti, sen verran kovasti mehua tahtoo irrota näistäkin 40+ - ystävistäni.

Yksi aivan uusi tuttavuus on minulle Minnesotalainen Jonathan Edwards, siis ei se kolmiloikkaaja. Jokin aika sitten tilasin Jonathan Edwardsin samaa nimeä kulkevan esikoisalbumin Jonathan Edwards(71) erään isohkon levytilauksen yhteydessä puolella dollarilla. Varsin mukavan kuuloista kantrirokkailua, ehkä lähellä kantricok-bändin Pocon soundia, mutta jotain omaleimaistakn tässä on. Kappaleet ovat muotovalioita folk/rock-kaunokkeja, ehkeivät mitään Crosby, Stills & Nashia, mutta ainaskin sellaista hyvää soolo-Stephen Stillssiä, jos vertailukohtia hakee.

Toinen mukava viime aikojen löytö on laulaja-lauluntekijä Joe Egan, jonka esikoisalbumin Out of Nowhere(79) pelastin eurolla kirpparilaarista. Egan vaikutti 70-luvulla bändissä Stealers Wheel, joka tunnetaan pitkälti Gerry Raffertyn bändinä ennen suurempaa tähteyttä. Niin mistä taas Gerry Rafferty tunnetaan? Noh, ainaskin Baker Street - hitistä. Sen verran googlettelin, että sain selville Eganin tehneen vain kaksi sooloalbumia, tämän esikoisen ja albumin:Map(81), jonka jälkeen hän jätti musahommat kokonaan. Ainakin tämä Out of Nowhere on yllättävän hyvää kamaa, itseasiassa aika paljon Gerry Raffertymaista, sekä soundiltaan, että jopa lauluääneltään. Biisit ovat ehkä inasen kevyempiä, folkimpia ja sellaisia hitaasti mieleen painuvia. Melkein tekisi mieleni liputtaa tätä yhtenä isona kadonneena singer-songwriter-levynä. Äänenlaatu seuraavalla videolla on aika matala, mutta kannattaa kuunnella kappale läpi.



Viimeisenä, mutta ei lainkaan vähäisimpänä viime aikojen ns. "uutena" artistilöytönä" on tämä sympaattinen karvaturri Richard T.Bear ja hänen ytimekkäästi nimetty kakkosalbuminsa :Bear(79), jonka löysin taas jostain kirppislaarista eurolla tai halvemmalla.
Itse levy on hyvin bobsegermäistä mureaa keskitien rokkia kera soulvivahtein. Herrasta löytyy aika niukalti tietoa internetistä, esim. ei omaa Wiki-sivustoa. Sen verran sain tietoa kasaan, että T.Bear on tehnyt yhteensä 4 sooloalbumia vuosina 78-86, joista tämä Bear(79) ja sitä edeltänyt esikoisalbumi Red, Hot & Blue(78) lienevät ne parhaimmat. Sellaisen jännän viitteen myös löysin, että T.Bear on näytellyt 80-luvussa pienessä roolissa Miami Vicessä ja viimeisimmän sooloplatan nimikappale on aivan järkyttävää kasarijöötiä, joka on saanut ilmeisesti itse artistin kommentoimaan Youtubeen:"Oh the shit they make you sing to keep a record Deal" https://www.youtube.com/watch?v=BhbHQLmvZW8

Sen sijaan musiikillisesti katsomisen arvoinen on tämä video, jossa Richard T.Bear esittää ainoan hittiveisunsa: Sunshine Hotel.