Tänä kesänä Beach Boys soi sinun autostereoissasi!

Rantatohtori määrää sinut kuuntelemaan rantapoikia koko kesän. Nyt on Beach Boysin 50 juhlavuosi ja uusi studioalbumi(jo aiemmin blogissa mainittu) That’s Why God Made The Radio(12) on ilmestynyt. Tämän lisäksi rantapojat kiertävät maita mantuja niin alkuperäisessä kokoonpanossa kuin on mahdollista. Ruotsissa ainakin konsertoivat, Suomen suhteen ei ole vielä mitään varmaa? Sinänsä nyt olisi se viimeinen hetki nähdä nämä rantapallot livenä, varsinkin kun Brian Wilson on taas mukana livekokoonpanossa.

The Beach Boys bändinä, nimenä, instituutiona herättää useimmissa meissä jonkinlaisia tunteita, voi olla, että enenevissä määrin hohhoijaa-sellaisia, onhan tämä jo nähty ja kuultu, rantapojat hoilasivat sen 60-luvun kultaisen hetken ajan, kunnes bändin lahjakkain lauluntekijä Brian Wilson sekosi huumeisiin ja valtaviin suorituspaineisiin. Ekaks tuli ne surffihitit: Surfin Safari, Surfin U.S.A., Surfer Girl ja mitä kaikkia niitä oikein olikaan. Musiikki kehittyi ja parani, syntyi huikea mestariteos Pet Sounds(66), joka toimi itse Beatleseillekin innoittajana tuleviin studiotöihin, ennen kaikkea Sergeant Peppers Lonely Hearts Club Bandin(67) luomiseen. Paul McCartney on tunnustanut pitävänsä Pet Soundsin God Only Knowsia yhtenä maailman parhaimmista pop-kappaleista. En menisi väittämään vastaan.

Beach Boys oli ja on yhtä kuin Wilsonin veljekset: Brian(s.42-), Dennis(s.44-83) ja Carl(s.46-98) sekä laulaja Mike Love(s.41-) ja laulaja/kitaristi Al Jardine(s.42-). Beach Boysin alkuvuosina kokoonpanoon liittyi vasta 13-vuotias David Marks, joka oli mukana bändin ensimmäisillä levyillä. Nyt samainen Marks on tullut mukaan tähän 50th - anniversary – kokoonpanoon porukan nuorimpana, 65-vuotiaana. Wilsonin pojista Carl oli se joka lauloi korkeimmat ja herkimmät kohdat, suomeksi sanottuna porukan paras laulaja, vaikkei muitakaan kehnoksi voi väittää, yhteisharmoniat olivat bändin vahva tavaramerkki. Dennis toimi rumpalina, mutta myös multakurkkuisena laulajana, ainakin yhden erinomaisen soololevynkin Pacific Ocean Blue(77) tehneenä heebona. Denniksen kohtalona oli hukkua vuonna 1983. Hän oli bändin ainoa ”oikea rantapoika”, hän joka oikeasti surffasi. Tuossa vaiheessa alkoholi näytteli jo aika isoa osaa, joka osaltaan oli syynä hukkumiseenkin. Carl Wilson taas kuoli syöpään vuonna 1998. Tässä yksi Carl Wilsonin taidonnäytteistä:

Brian Wilsonin ns. sekoamisen jälkeen rantapoikien musiikillinen ura ei suinkaan tyssännyt siihen. Torsoksi jääneen Smile-albumiprojektin jälkeen poijat suolsivat varsin tasalaatuisia albumeja aina 60-luvun lopusta 80-luvulle saakka. Syntyi ns. Wilsonin veljesten ”partakausi”, karvat rehottivat, etureppu kasvoi, mutta ääni kulki edelleen kirkkaana ja yhteisessä harmoniassa ja mikä parasta, Beach Boys julkaisi tasalaatuisen albumin melkein joka vuosi. En siedä nurinaa, että Pet Soundsin(66) jälkeen on menty pelkästään musiikillista alamäkeä, olen vahvasti eri mieltä, vaikka Brian Wilson väistyi omien ongelmiensa kanssa enemmän taka-alalle, niin muu bändi pysyi kovin vitaalina ja suolsi monta popin ”pikkuklassikkoalbumia” näiden vuosien aikana.

Smilen rippeistä heti miten koottu Smiley Smile(67) on oikein hyvä albumi, sisältäen muun muassa kappaleet Good Vibrations ja Heroins and Villains. Tätä seurasi kolme pätevää albumia Wild Honey(67), Friends(68) ja 20/20(69). Parempaa oli vielä tulossa, albumit Sunflower(70) ja Surf’s Up(71) ovat rantapoikien ”myöhäistuotannon helmiä. Varsinkin Surf’s Up(71) on itselleni erityisen rakas albumi, nimibiisiä pidän bändin parhaana teoksena ja myös yhtenä kaikkien aikojen parhaana popkappaleena. Biisi on alun perin Smile-sessioista ja julkaistu sittemmin Brian Wilsonin loppuuviedyllä Smilellä vuonna 2004, mutta tämä nykyversio kalpenee monessa suhteessa alkuperäisellä, etenkin kun nykyversiossa Brian Wilson korvaa veljensä Carlin upean alkuperäisen tulkinnan kappaleesta. Tai noh, alun perinhän biisin lauloi Brian, mutta Carlin versio julkaistiin ensimmäisenä.

Alusta alkaen Brian Wilson ei ollut suinkaan bändin ainut lauluntekijä. Mike Love teki paljon biisejä yhdessä Brianin kanssa(muun muassa California Girls) ja joitain keskeisiä kappaleita omiinkin nimiin. Myös Dennis ja Carlkin sävelsivät jonkin verran. Vuonna 1965 Beach Boysin kiertuekokoonpanoon liittynyt Bruce Johnston on tehnyt myös joitain keskeisiä rantapoikaklassikoita kuten Disney Girls ja Tears in the Morning. 70-luvun edetessä bändi julkaisi sellaisia albumeita kuin Carl and the Passion – So Tough(72) ja Holland(73). Jälkimmäiseltä näistä löytyy bonus ep-levylle, jolle Brian Wilson viime tingassa sävelsi lisää matskua. Brian Wilson ei oikeastaan missään vaiheessa lopettanut biisien tekoa rantapojille, hänen kappaleitaan taitaa löytyä jokaiselta rantapoika-albumilta, lukuun ottamatta kehnoa ysäriplättyä Summer in Paradise(92) jolta ei Wilsonin tekeleitä löydy.

70-luvun muu tuotanto on yleisesti ottaen jo vähän kehnompaa, tosin albumit Love You(77) ja ilmestymisen aikoihin täysin lytätty L.A.(Light Album)(79) ovat varsin mukavaa kuunneltavaa ja eikä kokoelmalta kuulostava 15 Big Ones(76) ole myöskään lainkaan hullumpi. Näille vähän rutiininomaisillekin albumeille on eksynyt hukattuja helmiä, kuten: Hold On Dear Brother, Good Timin’, It’s Ok ja Let Us Go On This Way.




80-luvulla bändin meno jo hidastui, tuli aika perustasoiset albumit Keepin’ The Summer Alive(80), The Beach Boys(85) ja Still Cruisin(89). Tuon ajan hittejä ovat muun muassa Getcha Back ja Kokomo. Uuden That’s Why God Made The Radio(12) ja edellisen Stars and Stripes Vol.1(96) studioalbumien välissä on kokonaiset 16 vuotta. Olisimmeko oikeasti tarvinneet enää uutta Beach Boys-albumia?

Vielä tämä kesä olkoon Beach Boysin, koukuttavien kertosäkeiden ja täydellisen harmonian juhlaa. Kuin kauniiksi lopuksi tai taas uuden kuuman kesän polttoaineeksi löysi levykaupasta Beach Boysin studioalbumin numero: 2, eli Surfin’ U.S.A.(63) ja vieläpä alkuperäisenä vinyylinä. Levy on osoittautumassa varsin mainioksi ”surffilevyksi”(jos sallitte omaperäisen ilmaukseni) sisältäen useita tiukkoja rautalankainstrumentaaleja ja näitä hentoisen viattomia poplauluja, ylväänä kärkenään tietenkin nimibiisi Surfin’ U.S.A.. Mutta esim. laulut Lonely Sea ja Noble Surfer eivät paljoa kalpene tälle jättihitille.

Varsin mainio tarina Beach Boysin Suomen vierailusta löytyy Jake Nymanin Kovan Päivän Ilta(09) kirjasta, Rantapojat nimittäisin soittivat Keimolan juhannusjuhlilla 1969, jossa Carl Wilson oli kysynyt Irwiniä mukaan Beach Boysin keikalle, korvauksena siitä kun rantapojat olivat saapuneet myöhässä kyseiseen tapahtumaan. Irwin oli kieltäytynyt kunniasta. Irwin oli näet kyseisen tapahtuman toimitusjohtaja ja kovin suivaantunut siitä, ettei päässyt pääesiintyjän ominaisuudessa ajoissa lavalle.