Sattuma tai pieni youtube-juonne ohjasi ex-tempore livekeikalle tamperelaiseen irkkubaariin O'Connellsiin, jossa esiintyi yksi suomirockin viimeisimmistä virityksistä, ärhäkkään punkisti potkiva: Gim Kordon. Gim Kordonhan on tietty nokkela sanaleikki Sonic Youthin basisti/kitaristi Kim Gordonista. Musiikissa löytyy paljon 90-luvun altsua sonicyouthmaista indiepörinää, mutta myös mukavaa suomirockin rehvakkuutta a'la Juliet Jonesin Sydän, Apulanta ja jopa jotain alkuvaiheen Eppu Normaalia.
Niukahkon yleisön ryydittämä keikka oli energistä ja tiukkaa kamaa. Biiseistä jäi mieleen juurikin nämä kaksi etukäteen kuulemaani youtube-veisua, suomirockmainen Ei ole Helppoo ja tiukasti punkahtava Kaupunki Tappaa Sielunsa. Käsittääkseni yhtyeellä oli kappaleita tasan esikoisalbuminsa: Ei ole helppoo(14) verran ja kaikki ne soitettiin tällä keikalla sekä nimikappale toistamiseen encoressa. Pidinkö keikasta? Tavallaan paljonkin, mutta biisimateriaalista oli kerta kuuleman jälkeen paha sanoa, että kuinka kovaa kamaa tämä loppujen lopuksi on? Pisteet bändin hyvälle heittäytyvälle asenteelle, jossa laitettiin rockjyrä kunnolla pörisemään. Myös rumpalin työskentelyssä oli jotain erityistä raikkautta ja alkuvoimaa.
Illan varsinainen kliimaksi koettiin sitten toisessa tamperelaisessa ravintolassa, eli Yo-Talolla, jossa esiintyi yksi maamme persoonallisimmista bändeistä tai oikeastaan hahmoista: Risto. Tämä laulaja-urkuri Risto Ylihärsilän luotsaama pumppu tarjoaa ehkä tämän ajan parasta ja kunnianhimoisinta suomirockia. Olen joskus ollut eri mieltäkin, sillä aiemmin olen pitänyt Riston musiikkia vähän itsetarkoituksellisen kikkailevana ja puhtaasti aivan liian härönä. Mielipiteeni on nyt muuttunut, sillä Riston uuden albumin kappaleet tällä Yo-talon keikalla kuulostivat järjestään erinomaisilta, tosin häröelementtejä löytyy edelleen, mutta nyt näen ne enemmän kunnianhimoisena taiteena.
Viisi vuotta aiemmin kun olin Riston keikalla, silloin urut taidettiin vähän itsetarkoituksellisesti hajoittaa ja Riston piti kesken biisien käydä yleisön seassa joraamassa, joka toisaalta oli varsin hieno veto artistilta. Tämän illan keikka oli vähemmän häröilevä, mutta energialtaan ei hävinnyt piiruakaan viiden vuoden takaiselle vedolle. Täytyy myös korostaa, että bändi ei pelannut pelkästään Ylihärsilän varassa, sillä bändistä löytyi erittäin pätevä naiskitaristi ja yllättäen(?) Leinosen Ville rummuista. Eikä Villen rumputyöskentely ollut lainkaan hassumpaa, itseasiassa aivan poskettoman hurjaa ja heittäytyvää.
Keikka oli yksi viimeaikojen positiivisimmista yllätyksistä ja saa minun varmasti levykaupoille hankkimaan Riston viime syksyisen albumin: II(13) ja mielellään vinyyliversiona. Kyse on jonkinlaisesta scifi-teemaisesta albumista. Tässä vielä näyte tältä levyltä, mielestäni ehkä viime vuoden paras kotimainen biisi: Turvaluola joka soi myös keikan lopetuskappaleena.
Aprillipäivän aatto tarjosi tiukkaa perusrokkia tai oikeastaan "pubirokin kuningasjätkää"(Klubin lanseeraus), eli Dave Edmundsia. Pubirock on terminä luo mielikuvan vanhoista sedistä vääntämässä flanellipaidoissaan ja piukoissa farkkuissaan rokkia savuisissa kapakoissa. Ei mikään muodikkain tai innoittavin termi, itseasiassa sen alle mahtuu aika vähän artisteja. Edmundsin lisäksi Dr.Feelgood, Ace, kamu Nick Lowe ja heidän yhteinen bändi Rockpile lienee niitä kuuluisimpia pubircckin edustajia.
Dave Edmunds on ehkä aina jäänyt hieman isompiensa varjoon, tarkoitan tällä nyt vastaavia singer/songwritereita jotka ovat luoneet värikkäämmän ja näyttävämmän uran, nimenomaan sen takia, koska he ovat kirjoittaneet myös itse omat biisinsä. Edmunds on koko uransa aikana kirjoittanut melko vähän omia biisejä, hänelle biisejä ovat antaneet muun muassa em. Nick Lowe ja Elvis Costello.
Vaikka omia originaaleja ei juuri Edmundsin levyiltä löydy, ovat ne silti varsin päteviä plattoja. Levyt Subtle as a Flying Mallet(75), Get It(77), Tracks on Wax 4(78) ja Repeat When Necessary(79) ovat varsin oivia kiekkoja, vaikkei niitä miksikään rokin klassikoiksi voi sanoa. Mutta ilmeisesti herra ei ole juuri huonoja levyjä tehnytkään.
Klubin keikalle lähdin varovaisin odotuksin. Olin katsonut pari youtube-videota pohjille, jonka perusteella Dave Edmundsissa voisi olla vielä ruutia? Kyllähän sitä riittikin, heti ensitahdeista alkaen, jotka häpeilemättä kertovat että nyt painetaan isolla vaihteella tiukkaa rock'n' rollia. Ensimmäiseksi kiinnittyi huomioni Edmundsin(s.-44) habitukseen joka oli varsini freesi ja rento seitenkymppiselle äijällä. Laulukin lähti voimallisena ja lähes levyversioiden korkeita taajuksia hipoen.
Aika pian kävi selväksi, että herrahan on aivan valtavan pätevä kitaristi. Paikalla olleelle keski-iältään reilusti 50+ Tamperelaisyleisölle tämä suvereeni kepin käyttö ei ollut lienee yllätys? Näkisin, että varsin kypsä yleisöjakauma piti sisällään pitkän linjan Dave Edmunds-faneja joiden joukosta oli helppo bongata monia manselaisia musiikkialan vaikuttajia.
Muutamissa kitarasooloissa Edmunds sai kiinni hetkellisesti jonkinmoisesta flow-tilasta, vaikkakin biisit pysyivät mitaltaan napakassa kolmessa minuutissa. Edmundsin ruotsalainen taustabändi oli myös varsin pätevä, saksofonia töräytellyt hieman turvonneen Juha Veijosen näköinen ruotsalaismies oli bändin virallinen spiikkaaja, herra Edmundsin tyytyessä hoitamaan vaan perusleiviskäänsä. Tässä kävi ilmi myös se, että Edmunds ei juurikaan halunnut starailla vaan enemmänkin hoitaa homma pois alta kovalla ammattitaidolla.
Biisit olivat Chuck Berryä ja muita rokin klassikoita sekä paljon sellaisia vetoja joita en tunnistanut. Edmundsin suurin hitti I Hear You Knocking tuli jo 50 minsan kohdalla, jolloin iski hätä, että eihän tää setti nyt tähän lopu? Itseasiassa aika pian oltiinkin jo encoreissa, jossa Edmunds tarjosi vielä ääritiukan version Berryn Johnny B. Goodesta ja loppun vielä ampiaisen surina kitara-instrumentaaliklassikko, jonka nimeä en nyt muista?
Keikka jäi reilun tunnin mittaiseksi, yleisön raivokkaasta taputuksesta huolimatta toisia encoreita ei tullut. Sinänsä ihan terveellistä, ettei jokainen eläkeläisartisti vedä kolmen tunnin keikkoja. Tämä reilu tunnin setti antoi täydellisen kuvan rock'n'rollin historiasta ja näytti meille ehkä parhaan elossa olevan Chuck Berryn biisien tulkin, paremman kuin Berry itse.
