Field Music: Flat White Moon

Suurin osa hyvästä vaihtoehtomusasta on tehty vuosikymmeniä sitten ja tänä päivänä kaikki uusi popmusiikki on enemmän tai vähemmän kierrätystä. Lohduton ja todenmukainen väittämä. Ehkäpä näin. Field Musicia voi hyvällä syyllä sanoa vaikutteiden runsaudensarveksi. Talking Heads, Steely Dan, XTC, 10cc Prefab Sprout ja jopa Beatles ovat lähimpiä vertailukohtia, eikä siis ihme, että bändi vetoaa minuun näin hyvin.

Field Music on kasvanut liki huomaamatta yhdeksi  suosikkibändikseni. Kiitos näiden musiikillisten vaikutteiden, mutta myös terhakan oman ilmeen. Pelkät musiikilliset vaikutteet eivät riitä, musiikissa täytyy olla jotain omaakin, jotta se koskettaa. Väitän, että Field Musicilla on sitä jotain, oma ainutlaatuinen musiikillinen sielunsa.

Englannin Sunderlandista tulevan veljeskaksikon Peter ja David Brewisin kahdeksan studioalbumin mittainen matka on minulle etenkin sen loppupäästä tuttu. Yli-ikäisiltä nörteiltä näyttävät veljekset napsahtavat ulkoisesti hyvin brittiläisen älykkorokin genreen. Edellinen, ensimmäisen maailmansodan jälkivaikutuksiin keskittynyt albumi: Making a New World (20) meni hivenen ohi. Sen sijaan tätä edeltänyt Open Here (18) kolahti mukavasti. Tämä musiikillinen runsaudensarvi piti sisällään muun muassa napakan Brexitin vastaisen pikkuhitin: Count it Up. Tästä levystä bloggasin kolmisen vuotta sitten: http://homesickhounds.blogspot.com/2018/10/field-music-open-here.html?m=1

Mikään hittibändi Field Music ei ole. Alkupään levyt putosivat suureen tuntemattomaan, bändi esiintyi kouralliselle yleisölle ja menestystä ei meinannut tulla. Hetkellinen hajoaminen reilut kymmennen vuotta sitten ja veljesten omat soololevyt avasivat tulpan. Sen jälkeen Field Music löysi oman äänensä, niin kuin uusimmassa UNCUT:ssa kertovat tunsivat itsensä enemmän kotonaan musan teossa, eivät pytkineet liiaksi välttämään musanteon kliseitä. (UNCUT, June/2021)

Tänään hain bändin uusimman albumin Flat White Moonin (21) levykaupasta. Läpinäkyvälle vinyylille painettu taideteos soi hyvillä soundeilla. Veljesten parisen vuotta sitten kuolleelle äidille osoitettu albumi vaikuttaa ensi kuulemalta varsin hyvältä. Kuivilla soundeilla napsahtava funk-biisi No Pressure on tullut tutuksi jo muutama kuukausi sitten suoratoiston kautta. Henkilökohtaiselta vaikuttava avauskappale Orion From The Street on mahdollisesti yksi bändin uran hienoimmista. 

Levyn loppupäästä löytyvä suorastaan hykerryttävän 10cc:mäinen kappale Invisible Days nousee myös yhdeksi suosikiksi. Biisissä haisee myös mukavasti Beatles. Vaikutteet ovat taas kohdillaan. Levyn päättävä positiivisen oloinen You Get Better on valikoitunut kevätsoittolistalleni. 

Muutaman soittokerran jälkeen ei voi vielä tietää minkään levyn lopullisesta potentiaalista, mutta näinä kiireisinä aikoina koko levyn kuuntelu kolmekin kertaa on iso saavutus. Field Musicin uusinta on tullut pyöriteltyä puolenkymmentä kertaa ja tuntuu, että vasta nyt levy on avautumassa. Lopullista arviota levystä en osaa vielä sanoa, koska matka on vielä kesken. Kuuntelemisen nälkä on ainakin kova. Se on hyvä merkki.

https://www.youtube.com/watch?v=gFdUFVz5Z6M

Päät puhuivat (silloin ennen)

Viime talvena kävin katsomassa tämän Sean Pennin tähdittämän hassun ”goottirockari-elokuvan” This must be place. Tarina kertoi Cheyenne nimisestä entisestä rokkarista, joka saa mission mennä kostamaan hänen edesmenneen isänsä körmyyttämälle SS-upseerille. Tästähän seurasi varsin hauska road trip halki Amerikan. Ihan ok leffa, vaikkei mikään klassikko.

Tästä leffasta saan aasinsillan blogini aiheeseen, eli bändiin nimeltä Talking Heads, 80-luvulla varsin suurta taiteellista arvostusta saavuttaneeseen bändiin, jota tänä päivänä ei juurikaan enää kuunnella tai muistella(korjatkaa jos olen väärässä?). Nimittäin tuossa leffassa Cheyenne kohtasi Talking Headsin ex-nokkamiehen, itsensä David Byrnen. Byrne bändeineen esitti varsin hyvän version leffan nimibiisistä This Must Be The Place, joka löytyy alun perin Talking Heads – albumilta Little Creatures(85). Lievä kiinnostus heräsi ja muistin omistavani melkein kaikki Talkkari-levyt vinskyinä, miksi en ollut kuunnellut niitä vuosikausiin?

Ehkä Talking Headsin perinnön kanssa kävi pikkaisen samalla tavalla kun R.E.M.:n musiikillisen perinnön kanssa meinaa käydä, eli: älykkörock-bändit on helppo unohtaa, koska niiden musiikillinen juuri on jotain muuta kuin Be-Bob-Lula, Whole Lotta Love tai edes Get On!

Talking Heads, R.E.M., Smiths ym. monet muut aikansa bändit olivat enemmän silloin nuoruutta tai varhaisaikuisuutta eläneiden sukupolvien musiikillista lyhytproosaa kuin ikuisesti lantionpohjaan jäänyttä jytkettä. Tosin emme voi täysin ennustaa mitä tulevat sukupolvet arvostavat?

Nojoo, ainaskin Smithsiä kierrätetään tunkkaisesta juurestaan huolimatta ihan rehvakkaasti, mutta samaa en oikein usko em. R.E.M:stä, biisit olivat niin bändinsä näköisiä, suorituskyvyn huippuja, tavallaan antibiisejä, eivätkä mitään nuotiolallatuksia. Vai kenes biisi se Everybody Hurts oikein oli? Nojoo, ehkä tämä teoria on hieman hatara, koska toisaalta juuri tällaiset art-rockbändit voivat olla niitä suurimpia vaikutteiden antajia tuleville musiikintekijöille, kuten on ollut laita David Bowien, Lou Reedin, Patti Smithin ja vaikka Televisionin kanssa.

Viime viikonloppuna sain taas kosketuksen Talkkareihin, kun löysin Turun Manhattanin kirppikseltä bändin soundtrack – albumin Stop Making Sense(84) varsin suopeaan kahden euron hintaan. Nappasin levyn mukaan rutiininomaisesti; - että otetaan tuo nyt tuosta diskografiaa täydentämään! Yllätys oli melkoinen kun laitoin plätyn levylautaselle, hommahan toimii!

Kuluneista, tai ainakin tutuista Talking Heads – bravuureista oli saatu hienosti niiden musiikillinen ydin esille. Avausnumero Psycho Killer soi avaravana ja rentona, joka ei todellakaan ollut bändin vahvin ominaisuus sen vähän neuroottisilla ensilevyillä: 77(77), More Songs About Buildings and Food(78) ja Fear of Music(79). Bändin eka hitti Burning Down the House näytti nyt vasta kyntensä. Koko livenä äänitetty albumi oli varsin nautittava kuuntelukokonaisuus.

Nautittavuuden puute on lienee se hylkimiseni pääasiallinen syy, Byrnen kieltämättä aika persoonallinen ja hermostunut laulutapa ei aina hivele korvia. Talking Heads oli toki paljon muutakin kuin laulaja/lauluntekijä David Byrne, varsin timmiä rytmiryhmää täydensivät oivasti rumpali Chris Franz, basisti Tina Weymouth ja kitaristi Jerry Harrison. Paljon afroamerikkalaisia vaikutteita musiikkinsa sisällyttänyt bändi oli aikansa edelläkävijöitä. Bändin neljäs albumi: Remain in Light(80) on tämän rytmikkään fuusion ja taiderokin ehdoton klassikko.

Monet nykybändit ovat paljon velkaa Talking Headsin rytmiselle perinnölle, Vampire Weekend on silkkaa poppis-Talking Headsia, Grizzly Bear, Dirty Projectors ja moni muu nykybändi on imaissut vaikutteensa tältä New Yorkilais-bändiltä. Väittäisin jopa, että Paul Simonin klassikko-albumi Graceland(86) ei olisi syntynyt ilman Talking Headsia. Myös aikansa kotimainen ”superkokoonpano”, eli Dave Lindholmin Bluesounds myönsi auliisti Talkkarit yhdeksi musiikilliseksi esikuvaksi.

Bändi lopetti toimintansa vuonna 1988 erinomaiseen albumiin Naked(88), tämän jälkeen julkaistiin vielä joitain jämäbiisejä soundtrack- ja kokoelmalevyillä. Byrne on tehnyt vahvan soolouran, albumit Rei Momo(89) ja Uh-Oh(92) ovat ainakin tutustumisen arvoisia. Viime vuosina on ollut hiljaisempaa, viimeisin studioalbumi on yhdessä Brian Enon kanssa tehty varsin oiva Everything That Happens Will Happen Today(08). Esiintyihän Byrne Tammerfesteissäkin vuonna 2004, luonnollisesti missasin tuon keikan, grrr.